Vanhat lätkätähdet

[TKH]

Juttu 54

Kenellä on maalivahtien peräkkäisten pelattujen ottelujen
ennätys NHL:ssä?? Kyseessä on tietenkin Glenn Hall, joka
vartioi maaliansa seitsemän vuotta ja 502 ottelua peräkkäin
joka ottelussa ajanjaksolla 1955-1962.

Glenn Hall syntyi lokakuun 3. 1931 Humbolt:ssa,
Saskatchewan:ssa. Hall Herätti NHL:n kiinnostuksen
varsinaisesti pelatessaan OHA:n Windsor Spitfires-joukkueessa
kausina 1949-51. Tuolloin hän ei kuitenkaan ollut vielä
valmis NHL:ään vaan pelasi vielä seuraavan 1951-52 kauden
AHL:n Indianapolis Capitols-joukkueessa. Seuraavalle 1952-53
kaudelle hall siirtyi WHL:ään ja Edmonton Flyers-joukkueeseen.
Tällöin Hall pääsi jo tuuraamaan loukkaantunutta Terry
Sawchukkia Detroitin maaliin. Hall pelasi kaikkiaan kolme
kautta Detrotin silloisessa farmijoukkueessa ja kahdella
niistä hän pääsi pelaamaan joitakin otteluita Detroitin NHL-
joukkueeseen. Kaudella 1952-53 Hän pelasi kuusi ottelua
loistavalla 1,67 päästettyjen maalien keskiarvolla. Kaudella
1954-55 Hall pelasi vain kaksi ottelua Detroitissa, mutta
sitäkin paremmin, hän päästi otteluissa vain kaksi maalia.
Kaikkiaan Detroit hävisi vain yhden noista otteluista. Hall
oli antanut selvät viitteet mitä tuleman piti, mutta ehkäpä
NHL:n kaikkien aikojen parhaimman maalivahdin Terry Sawchukin
syrjäyttäminen oli vaikeaa. Tuolloinhan joukkueilla oli vain
yksi maalivahti joukkueessa, joten Hall ei päässyt pelaamaan
kuin Sawchukin loukkaantuessa. Lopulta Detroit myi Sawchukin
muualle ja teki siten tilaa tulevalle toiselle supermaalivahdille.

Glenn Hall:n ensimmäinen varsinainen debyyttikausi oli
1955-56. Tästä kaudesta lähtien Hall olikin yhtäjaksoisesti
joukkueensa maalissa peräti seitsemän täyttä kautta ja
joitakin otteluita kahdeksannesta kaudesta. Peräkkäisiä
otteluita kertyi kaikkiaan 502, joukkue tosin vaihtui välissä
Detroitista Chicagoon. Ottelumäärä on NHL:n maalivahtien
ennätys ja sellaiseksi myös jää, nykyään kun maalivahdit
eivät juuri puolta tusinaa useampaa ottelua peräkkäin pelaa.
Näin on selvää ettei Hallin ennätystä kukaan tule koskaan
rikkomaan. Hallin ennätysputki katkesi ikävällä tavalla.
Hänen päälleen ei kaatunut kukaan, eikä hän myöskään
venäyttänyt itseään loistavassa torjunnassa. Viimeisessä
ottelussaan erään pelikatkon yhteydessä Hall kumartoi oikomaan
suojuksiaan - eikä enää noussut ylös. Selkä oli mennyt
totaalisen jumiin. Hall voitti tulokaskautenaan Calder Trophyn
parhaana tulokkaana sekä valittiin NHL:n kakkos All-Starsiin.
Kaikkiaan Hall on valittu NHL:n ykkös All-starsiin seitsemän
kertaa ja neljä kertaa kakkoseen. Hänellä on eniten
All-Stars-valintoja yhteensä ja eniten valintoja ykkös
All-Starsiin kaikista NHL:n historian maalivahdeista. Jopa
legendaarisilla Jacques Plantella ja Terry Sawchukilla on
kummalakin vain seitsemän valintaa joista kolme ykköseen.
Vezina Trophyn NHL:n parhaimpana maalivahtina Hall voitti
kolmesti, -63, -67 ja -69. Kaksi viimeistä olivat tosin
jaettuja palkintoja, niistä ensimmäinen Denis Dejordyn kanssa
ja jälkimmäinen Jacques Planten kanssa. Glenn Hall oli kyllä
ehdolla Vezina Trophyn saajaksi yhteensä yhdeksän kertaa,
mutta kuudesti hän jäi äänestyksessä toiseksi. -56, -57 ja
-60 palkinnon vei Jacques Palnte, -61 Johnny Bower, -64
Charlie Hodge ja -66 Gump Worsley. Kaikkina näinä vuosina
Hall jäi siis toiseksi Vezina Trophy äänestyksessä. Hall
lopetti NHL-uransa 39-vuotiaana kauden 1970-71 jälkeen. Hall
pelasi NHL:ssä yhteensä 16 kautta ja 906 ottelua. Näistä
voitettuja on 407, joka on NHL:n maalivahtien kaikkien aikojen
voittotilastossa viides. Hall:lla on kolmanneksi eniten
nollapelejä NHL:n historiassa, 84 nollpeliä. Enemmän on vain
Terry Sawchukilla, 103 ja George Hainsworth:lla, 94. Hall:n
koko uran päästettyjen maalien keskiarvo on 2,51. Kolmesti
Hall saavutti kaudella eniten voittoja, kuudesti eniten
nollapelejä ja kerran hänellä oli pienin päästettyjen maalien
keskiarvo. NHL:n pudotuspeleissä Hall:lla oli kolmesti eniten
nollapelejä ja kerran paras päästettyjen maalien keskiarvo.
Kaikkein parhaimmat pudotuspelinsä Hall pelasi 1968, jolloin
hän voitti Conn Smythe Trophyn pudotuspelien parhaimpana
pelaajana, vaikka hänen joukkueensa hävisikin mestaruuden
Montrealille. Hän on siten niitä harvoja pelaajia jotka on
palkittu pudotuspelien parhaimpana hävinneestä joukkueesta.

Glenn Hall jätti maalivahtien peliin oman merkkinsä. Hän
oli maalivahti joka kehitti maalivahtien käyttämän
"perhostyylin", jossa maalivahdit ovat polivillaan ja
levittävät jalkansa ja kätensä X-asentoon. Hall:n kerrotaan
usein olleen kipeä ennen otteluita, Hall itse on sanonut sen
johtuneen stressistä. Hänen kerrotaan usein myös oksentaneen
ennen otteluita. Hall oli kovapäinen ja loukkaantumisia
pelkäämätön maalivahti uransa loppuun asti, hän otti
kasvomaskin käyttöön vasta viimeisellä kaudellaan 1970-71.
Tämä on kymmenen vuotta myöhemmin kuin Jacques Plante joka
käytti ensimmäisenä jatkuvasti kasvomaskia jo aivan 1950-luvun
lopulla. Satunnaisestihan kasvomaskia oli käytetty jo
1930-luvulla Clint Benedictin toimesta. Luonteeltaan Hall oli
hiukan outu lintu, hän ei käsittänyt miksi hän pelasi
jääkiekkoa. "I sometimes ask myself, "What the hell am I
doing out here?" But it's the only way I can support my
family. If I could do it some other way, I wouldn't be playing
goal", on Hall todennut.

Glenn Hallia kutsuttiin aikanaan nimellä "Mr. Goalie" ja hän
oli yksi aikansa aivan parhaimmista maalivahdeista. Nykyäänkin
hänet lasketaan viiden NHL:n kaikkien aikojen parhaimman
maalivahdin joukkoon. Nuo viisi ovat: Terry Sawchuk, Jacques
Plante, Glenn Hall, Ken Dryden ja Dominik Hasek. Glenn Hallin
käyttämä pelinumero 1 on jäädytetty Chicagossa. 1975
Glenn Hall valittiin Kanadan Hockey Hall Of Fameen.

 

[Espoon Siniset]

Jätä muuten pari riviä tyhjää tuon alkukysymyksen perään, niin siinä voisi ensin arvuutella hieman pelaajaa, ennen kuin lähtee lukemaan tarinoita. Tähän tyyliin:

Kenellä on maalivahtien peräkkäisten pelattujen ottelujen
ennätys NHL:ssä??



Kyseessä on tietenkin Glenn Hall, joka
vartioi maaliansa seitsemän vuotta ja 502 ottelua peräkkäin
joka ottelussa ajanjaksolla 1955-1962.

 

[Abu]

Minua kiinnostaisivat jutut Mikitasta, Howesta, Bossysta, Makarovista, Dionnesta, Potvinista, Kasatonovista, Jarkosta ja Ketolasta. Saisiko seuraavien joukossa jotain näistä?

Harlamov ja Hagman ovat myös kiinnostavia, mutta ne sanoit jo säästäväsi loppuun. Aiotko säästää myös Howen? Tuntuisi, että joka kategoriasta se legendaarisin jätetään viimeiseksi.

Kiitos hienoista jutuista, näistä saisi jo melko paksun kirjankin aikaiseksi.

 

[kapa76]

Jatkoaika Hall of fame

Jos jatkoajalla olisi oma hall of fame niin näiden uskomattomien juttujen kirjoittaja voitaisiin tituleerata sinne numerolla 1

 

[TKH]

Juttu 55

Valeri Vasiljev on Neuvostoliiton kaikkien
aikojen fyysisesti kovin puolustaja, mutta
Aleksander Ragulin on vahvin. Ragulin
tavaramerkki oli myöhemmän etunimikaimansa
painija Karelinin tapaan ottaa vastapelaaja
karhun syleilyyn, joka varmasti esti pelaajaa
liikkumasta mihinkään saati tekemästä maalia.

Ragulin syntyi maaliskuun 5. 1941 Moskovassa.
Ragulin kasvoi jääkiekkoperheessä kun hänen
kahdesta veljestäänkin Anatoli:sta ja Mihael:sta
tuli Neuvostoliiton toisen divisioona tason
pelaajia. Kouluaikana Ragulin pelasi koulunsa
joukkueissa niin jääkiekossa kuin myös
jalkapallossa. Lisäksi urheilullisen nuorukaisen
lajivalikoimiin kuuluivat maahockey, uinti ja yleisurheilu.
14-vuotiaana Ragulin aloitti vakavamman jääkiekon pelaamisen
kun hän siirtyi pelaamaan Voskresenskin ulkopuolelle erään
tehtaan joukkueeseen. Kaksi vuotta myöhemmin Ragulin pääsikin
pelaamaan jo Voskresenskin Himikiin Neuvostoliiton pääsarjaan.
Ragulin dybytoi Himikissä siis jo 16-vuotiaana. Himikissä,
joka on kehittänyt muitakin superluokan pelaajia vuosien
varrella, Ragulin pelasi kaikkiaan viisi vuotta. -62 Ragulin
muutti takaisin Moskovaan ja ZSKA:n joukkueeseen. Armeijan
joukkueessa Ragulin pelasi koko lopun uransa. Ragulin lopetti
-73. Neuvostoliiton pääsarjassa Ragulin pelasi 427 ottelua ja
teki niissä 60 maalia. Neuvostoliiton sarjan All-Starsiin
Ragulin valittiin kaikkiaan kahdeksan kertaa.

Ragulin oli iso puolustaja, 187 senttiä ja 103 kiloa, ja koko
olemukseltaan Ragulin muistutti hyvin paljon painijaa. Kun
rasvaa ei ollut niin taitavassa, teknisessä ja pienikokoisessa
Neuvostoliiton joukkueessa iso ja vahva Ragulin oli todellinen
poikkeus. Ragulin ei ollut luistimilla hirveän nopea - niin
kuin iso ja vahva puolustaja ei koskaan ole - mutta peliäly ja
sijoittuminen enemmän kuin korvasi sen. Kaikkein parhaiten
Ragulin tunnetaan erittäin varmaotteisena puolustavana
puolustajana, josta vastustajan hyökkääjien oli mahdoton mennä
ohi. Ragulinin ollessa jäällä ei Neuvostoliiton maalinedessä
vastustajan pelaajia ollut. Ragulinin avaussyöttö oli mahtava,
ehdottomasti paras Neuvostoliiton 60-luvun joukkueiden
puolustajista. Tarasov on sanonut että Ragulinin avaussyöttö
menee kahdeksan kertaa kymmenestä suoraan täydessä vauhdissa
olevan hyökkääjän lapaan. Myöskin Ragulinin laukaus oli
erittäin kova, mutta puolustavana puolustajana sille oli
harvoin käyttöä. Ragulin oli myös Tarasovin luoman 1-2-2
taktiikan kulmakivi pelatessaan sitä ketjun toimivuuden
kannalta ratkaisevinta alinta miestä. Neuvostoliiton
lehdistössä Ragulin oli suostittu karikatyyrin kohde. Näissä
pilapiirrosten tapaisissa kuvissa Ragulin esitettiin yleensä
voittamattomana tai muuten mahdottomana tuhottava tai
ohitettavana. Jäähyjä Ragulin ei kerännyt paljoa vaikka
fyysisesti suhteellisen kovaa pelasikin. Isona pelaajana
Ragulin toimitti urallaan sangen monta pelaajaa sairaalaan:
"Suuren massani ansiosta minun oli helppo taklata pelaajia
laitaa vasten ja sangen usein niin teinkin. Joillekin kävi
siinä rytinässä huonosti - murtui jalkoja, kylki- ja
solisluita. Eivät he siitä kaunaa ole kantaneet. He
ymmärsivät, että sellaista tapahtuu jääkiekossa."

Ragulin pelasi suuren osan urastaa legendaarisessa A-Line
Unitissa. A-Line Unitin muodostivat Venjamin Aleksandrov -
Aleksander Almetov - Konstantin Loktev, Eduard Ivanov -
Aleksander Ragulin. A-Line Unit oli kokonaisuudessaan
yhtenäinen ajanjaksolla 1963 - 1966. Tämä kentällinen oli
ensimmäinen Neuvostoliiton kentällistä joka pelasi useita
vuosia yhdessä, sen katsotaan myös toimineen mallina
myöhemmille Petrovin ja Larionovin kentällisille. A-Line Unit
oli vuosikausia Neuvostoliiton ykköskentällinen, mutta se
lakkasi olemasta -67 kun peräti kolme sen jäsentä - Loktev,
Almetov ja Ivanov - siirtyi eläkkeelle. Aleksandrovkin
lopetti jo seuraavana vuonna. Ragulin ja Ivanov olivat
legendaarinen ja pitkäikäinen pakkipari koska pelasivat
yhdessä jo ennen A-Line Unitin muodostamista. Ensimmäinen
pitkäikäinen pakkipari Neuvostoliiton jääkiekkohistoriassa se
ei kuitenkaan ollut koska Sologubov ja Tregubov pelasivat
vakituista pakkiparia jo 50-luvulla. A-Line Unit oli
MM-kisojen historian ensimmäinen legendaarinen kentällinen ja
se on yhä yksi kolmesta suuresta ja legendaarisesta
kentällisestä maailmassa. Ne kaksi muuta ovat tietenkin Super
Five (Valeri Harlamov - Vladimir Petrov - Boris Mihailov,
Valeri Vasiljev - Vladimir Lutshenko) ja Green Unit (Vladimir
Krutov - Igor Larionov - Sergei Makarov, Vjatsheslav Fetisov
- Aleksei Kasatonov).

Neuvostoliiton maajoukkueessa Ragulin pelasi 230 peliä ja teki
niissä 48 maalia. Ragulin oli mukana yhdeksissä MM-kisoissa
ja kolmissa Olympialaisissa. MM-kultaa Ragulin voitti 8
kertaa ja Olympiakultaa 3 kertaa. MM-kisojen parhaimmaksi
puolustajaksi Ragulin on valittu kerran, -66. MM-kisojen All-
Starsiin Ragulin valittiin viisi kertaa peräkkäin, -63, -64,
-65, -66 ja -67. Kokonaisuutena voidaan sanoa että Ragulin
oli Euroopan paras puolustaja 60-luvulla. Erään
mielenkiintoisimman ja jännitävimmän pelinsä Ragulin kertoo
pelanneensa vuoden 1963 MM-kisoissa: "Voittaaksemme
mestaruuden, meidän oli ratkaisevassa ottelussa lyötävä
Kanada vähintään kahdella maalilla. Hallitsimme peliä ja
johdimme turvallisen tuntuisesti 4-0, kunnes ottelun
viimeisellä minuutilla tunaroimme ja päästimme kaksi maalia.
Vielä yksi, ja kultamitalit olisivat menneet ruotsalaisille.
Kestimme kuitenkin."

Ennen lopettamistaan 1973 Neuvostoliitolla oli vielä yksi
suuri tehtävä 31-vuotiaalle veteraanille. Tehtävä oli pitää
Phil Esposito kurissa -72 Summitissa. Ragulinin tiedettiin
olevan ainut Neuvostoliiton puolustajista joka saattoi pystyä
tehtävän onnistuneesti täyttämään. Espositosta ja Summit:sta
Ragulin on sanonut näin: "The coaches gave me the unenviable
task of covering Phil Esposito. He was a different kind of
centre for me - very big, very strong, always in the slot.
Ours was a battle of two huge bears." Ragulin piti pintansa
NHL:n parasta pelaajaa vastaan ja osoitti että hän on yksi
kaikkien aikojen parhaimmista puolustajista. -72 Summittiin
liittyy Ragulinilla myös hauska muisto: "Ottelusarjan aattona
eräässä kanadalaisessa sanomalehdessä julkaistiin sikäläisen
toimittajan juttu, jossa tämä julisti että
neuvostoliittolaisilla ei ole mitään jakoa. Hän väitti että
he häviävät kaikki ottelut, ja jos edes yhden voittavat, hän
syö artikkelinsa ja koko muun lehden samantien. Mies piti
sanansa! Seuraavana aamuna, sen jälkeen kun Neuvostoliiton
maajoukkue oli voittanut Montrealissa 7-3, kyseinen toimittaja
tuli hotelliin, jossa asuimme. Hän istui sisääntuloaulaan
puurolautasen ääreen ja alkoi silputa sanomalehteä pieniksi
palasiksi sekoittaen ne puuroonsa. Ilmeenkään värähtämättä
mies alkoi lusikoida "aamiaistaan" suuhunsa. Seurasimme hänen
suoritustaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla." Ragulin
lopetti pian Summitin jälkeen. Lopettamisestaan Ragulin on
myöhemmin sanonut näin: "Olen varma, että olisin helposti
pystynyt pelaamaan vielä viitisen vuotta. En kuitenkaan
valitettavasti löytänyt Tarasovin kanssa enää yhteistä
säveltä. Kausi oli alkanut minulta nihkeästi, eikä se
miellyttänyt valmentajaa, vaan hän lähetti minut Minskin
valmennusleiriltä kotiin Moskovaan. Tosiasiallisesti päätin
lopettaa jääkiekon heti tämän jälkeen."

Ragulin oli tunnettu persoona Neuvostoliitossa ja hänellä
olikin paljon tuttuja eri taidepiireissä: "Varsinkin
näyttelijäpiireissä. Olihan Ljudmila Karaush, ensimmäinen
vaimoni, näyttelijä, ja ehdin olla hänen kanssaan naimisissa
20 vuotta ennen kuin erosimme. Ystävystyin monien jääkiekosta
pitävien näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa, heitä oli paljon
ja niihin aikoihin ZSKA:n otteluissa kävi näyttäytymässä
paljon muitakin julkisuuden henkilöitä: kosmonautteja kuten
Gagarin, Titov ja Popovitsh, Bolshoi-teatterin tanssijoita ja
muusikoita ym. Tunnettu ohjaaja Edmond Keosajan jopa tarjosi
minulle elokuvaroolia. Olisin esittänyt biljardia pelaavaa
valkoupseeria kuuluisassa elokuvassa The Elusive Avengers.
Raskain sydämin minun oli kuitenkin torjuttava hänen
ehdotuksensa, vaikka hän lupasi maskeerata minut niin ettei
äitinikään minua tuntisi. En halunnut ylimääräisiä vaikeuksia,
varsinkaan juuri ennen Olympialaisia. Tiedättehän millaisia
aikoja silloin 1960-luvun lopulla elettiin. Reaktiot olisivat
voineet olla arvaamattomia."

Peliuransa jälkeen Ragulin valmensi ZSKA:n junioreita. Nykyään
Ragulin on mukana jäsenenä "IIHF Oldtime Hockey
Committee:ssa". 1997 Ragulin valittiin IIHF:n Hall Of Fameen.

 

[TKH]

"Jätä muuten pari riviä tyhjää tuon alkukysymyksen perään, niin siinä voisi ensin arvuutella hieman pelaajaa, ennen kuin lähtee lukemaan tarinoita. Tähän tyyliin: "

Mietin asiaa juttuja tehdessäni, mutten sitä tullut kuitenkaana käyttäneeksi. Syy oli silloin se, että pelaajien jutut valittiin omilla sivuillani nimen mukaan, jolloin kysymyksissä ei olisi ollut mitään mieltä. Täällä tuo homma kyllä toimii, joten jatkossa voin niin tehdä. Sikäli kun sen satun muistamaan.



"Minua kiinnostaisivat jutut Mikitasta, Howesta, Bossysta, Makarovista, Dionnesta, Potvinista, Kasatonovista, Jarkosta ja Ketolasta. Saisiko seuraavien joukossa jotain näistä? "

Kyllä onnistuu. Laitan suurimman osan pelaajista parin kolmen viikon sisällä.


"Harlamov ja Hagman ovat myös kiinnostavia, mutta ne sanoit jo säästäväsi loppuun. Aiotko säästää myös Howen? Tuntuisi, että joka kategoriasta se legendaarisin jätetään viimeiseksi. "

Periaatteessa kyllä ajattelin hiukan näin, myöskään Sergein ja V-P:n jutut eivät tule aivan pian. Ne ei muuten juttuina ole juurikaan sen kummempia kuin nämä alkupään jutut. Olen ne vain halunnut jättää loppuun.


"Kiitos hienoista jutuista, näistä saisi jo melko paksun kirjankin aikaiseksi. "

Heh. Joo niin saisi.



"Jos jatkoajalla olisi oma hall of fame niin näiden uskomattomien juttujen kirjoittaja voitaisiin tituleerata sinne numerolla 1 "

Heh.

 

[TKH]

Juttu 56

Kuka on Suomen kaikkien aikojen nuorin A-maaottelija??


Kyseessä on tietenkin Yrjö Hakala, joka pelasi ensimmäisen
A-maaottelun jo 16-vuotiaana. Yksi ainut päivä tekee muuten
Yrjö Hakalasta Suomen kaikkien aikojen nuorimman
A-maaottelijan ja Heino Pullista toiseksi nuorimman.

Yrjö Hakala syntyi huhtikuun 20. 1932. Jääkiekon
SM-sarjadebyyttinsä Hakala teki Tampereen Ilveksen paidassa
kaudella 1948-49 ollessaan vasta 15-vuotias. Yrjö Hakala oli
todellinen superlahjakkuus aikoinaan: 15-vuotiaana SM-sarjaan,
16-vuotiaana ensimmäisen kerran maajoukkueeseen ja
18-vuotiaana vakipaikka maajoukkueessa. Ilveksessä Hakala
pelasi vain viisi kautta ja siirtyi sitten kahdeksi kaudeksi
HPK:n. Sieltä hän jatkoi TBK:hon/Tapparaan, jossa pelasi aina
kauteen 1962-63. Viimeiset viisi kautta Hakala pelasi
Saipa:ssa. Hakala lopetti kauden 1967-68 jälkeen
34-vuotiaana. Pisteissä parhaimman kautensa hän pelasi
HPK:ssa kaudella 1953-54 jolloin syntyi 10:ssä ottelussa 22
maalia ja 25 pistettä. SM-sarja-urallaan Hakala pelasi 20
kautta ja 246 ottelua, ja teki niissä 200 (137+63)
tehopistettä. Suomenmestaruuksia Hakala voitti kuusi, lisäksi
hän sai neljä hopeaa ja viisi pronssia. 1959 Hakala valittiin
kauden herrasmiespelaaja palkinnon saajaksi. SM-sarjan
All-Starseja ei Hakalan huippu-uran aikoihin vielä valittu,
mutta SM-sarjan kauden parhaimmaksi pelaajaksi hänet valittiin
kaksi kertaa, -55 ja -58. 1950-luvun aivan lopulla Hakala teki
onnistuneen pelipaikan vaihdoksen hyökkääjästä puolustajaksi,
jota paikkaa pelasikin myös koko loppu-uransa. Arvokisoissa
Hakala pelasi puolustajana vain viimeisiksi arvokisoiksi
jääneissä vuoden 1960 Squaw Valleyn Olympialaisissa. kaudella
1967-68 Yrjö Hakala teki suomalaista kiekkohistoriaan kun
pelasi yhdessä poikansa Kari Hakalan kanssa pakkiparina Saipan
peleissä.

Yrjö Hakala oli mahtava luistelija, hän saattoi hyvinkin olla
aikakautensa paras luistelija. Hänellä oli myös erittäin hyvä
tasapaino, se yhdessä ylivertaiseen luisteluun teki hänestä
todella vaikean taklattavan ja erittäin vaikeasti
pysäytettävän hyökkääjän. Aikaansa selvästi edellä hän oli
puolustavana hyökkääjänä - se oli taito johon ei juuri
kenelläkään toisella hänen aikakautensa pelaajalla ollut
riittävää fyysistä kuntoa. Hän oli puolustava laitahyökkääjä
ja roolipelaaja aikana jolloin niitä ei vielä muita ollut.
Hakala oli myös rämäpäinen pelaaja, jolle kolhuja sattui.
Kypäriä ja hammassuojia kun ei ollut niin haavoja tuli ja
hampaita lähti. Hakalaan ommeltiin uran aikana yli 50 tikkiä.
Teknisesti Hakala ei ollut aikansa aivan parhaimpia, mutta
muut avut enemmän kuin korvasivat mahdollisen tekniikan
puutumisen. Hakala oli helppo erottaa pelikentältä: Kun
useimmat muut Hakalan aikaiset huippupelaajat laittoivat
rasvalla hiuksensa pitkin päätä, oli Hakalan vaaleat hiukset
aina pystyssä kuin töyhtöhyypällä.

Yrjö Hakala pelasi 129 maaottelua. Suomea hän edusti kuusissa
MM-kisoissa ja kaksissa Olympialaisissa ajanjaksolla 1951-60.
Tuona aikana Hakala oli mukana kaikissa arvokisoissa ja 1960
hänestä tuli ensimmäinen kahdeksat arvokisat pelannut
suomalainen pelaaja. MM-kisoissa Hakala pelasi 53 ottelua ja
teki niissä hienot tehopisteet, 27 (16+11). 1949 pelatussa
Suomen ja Sveitsin välisessä maaottelussa hänestä tuli Suomen
kaikkien aikojen nuorin A-maaottelija, tuolloin hän pelasi
ensimmäisen maaottelun vain 16-vuotiaana. Kuusi vuotta
Myöhemmin Heino Pulli pääsi niin lähelle kuin vain on
mahdollista, Pulli hävisi Suomen nuorimman A-maaottelijan
tittelin vain yhdellä vaivaisella päivällä. Parhaimmat
MM-kisansa Hakala pelasi vuosien 1955 ja 1957 MM-kisoissa
joissa Hakala oli Suomen paras pelaaja. Kummissakin kisoissa
Hakala myöskin voitti Suomen sisäiset maali- ja pistepörsssit.
Etenkin vuoden 1957 kisat olivat Hakalalle hyvät, kuudessa
ottelussa syntyi 10 (5+5) tehopistettä. Hakalalla oli
valitettava kunnia olla mukana vuoden 1958 MM-kisojen Kanada
pelissä, jossa Suomi kärsi kaikkien aikojen MM-kisatappion.
Hakalaa ei voi kuitenkaan syyttää yrittämisen puutteesta,
koska hän oli se joka ainakin yritti hyökätäkin. Kun Hakala
yhden ainoan kerran nousi kiekon kanssa Suomen omalta alueelta
hiukan yli keskiviivan, niin koko muu joukkue karjui jo
hädissään "Ammu!! Ammu!!". Suomi hävisi tuon ottelun 24-0.

Yrjö Hakala oli poikkeuksellisen loistava pelaaja jo
18-vuotiaana, ei häntä muuten olisi laitettu Suomen sen
aikaiseen parhaimpaan ja myöhemmin legendaariseksi nousseeseen
Aarne Honkavaaran johtamaan H-ketjuun. H-ketju oli alunperin
Osmo "Oppo" Huhdin, Aarne "Dynamo" Honkavaaran ja Kalle
"Kilu" Havulinna muodostama kokonaisuus. Ketju oli tässä
muodossa koossa 1940-luvun puolivälistä aina noin vuoteen
1950. Se hallitsi mielin määrin SM-sarjaa, mutta myös
maajoukkueessa se oli paras kokonaisuus. Huhti kuitenkin alkoi
lopettelemaan uraansa vuosikymmenen taitteessa, jolloin
ketjuun tarvittiin uusi mies. Tällöin ykkösketjuun valittin
vasta 18-vuotias superlupaus Yrjö Hakala. Yllättäen Hakala
kuitenkin syrjäytti Huhdin H-ketjussa ensin maajoukkueessa ja
vasta sitten myös Ilveksessä. Hakala ei H-ketjussa kuitenkaan
montaa vuotta pelannut - vain vuodet 1950-52 - sitten hän
siirtyi HPK:hon. Hakalan pelatessa H-ketjussa oli työnjako
aina selvä: Hakala hoiteli vastustajat, Havulinna toi kiekon
ylös ja syötti Honkavaaralle, joka laittoi kiekon maaliin.
H-Ketju menestyi myös maajoukkueessa, parhaimpana meriittinä
lienee jäänyt historiaan Suomen ja Usan välinen
harjoitusottelu ennen vuoden 1951 MM-kisoja. Suomi oli
voittanut H-ketjun avulla jenkit avauserässä peräti 5-0 ja
koko ottelun Suomi voitti peräti 7-2. Jenkit olivat olleet
suorastaan tolaltaan H-ketjun pyörityksessä. Honkavaara ja
Havulinna muodostivat Hakalan itsensäkin mielestä aina vähän
niinkuin tehoparin ja Hakala oli vain se kolmas mies ketjussa.
"Minusta tuli eräänlainen tehtäväpelaaja, jonka huolena oli
puolustuspeli. Honkku oli armoton järjestelijä ja
maalintekijä, Havulinna oli puolestaan sellainen mahdoton
kiitäjä ettei paremmasta väliä. Minun tehtäväni oli huolehtia
vaarallisten vastustajien tekemisistä, siinä koko kuvio",
muisteli Hakala myöhemmin.

 

[TKH]

Juttu 57

Kuka legendaarinen NHL-puolustaja jäi 1970-luvulla kaikkein
eniten suuren Bobby Orr:n varjoon??


Kyseessä on tietenkin Brad Park joka oli kaikkiaan kuusi
kertaa ehdolla Norris Trophyn voittajaksi jääden kuitenkin
joka kerta kakkoseksi. Neljä kertaa voiton vei Bobby Orr ja
kaksi kertaa - Bobby Orr:n taistellessa polviensa kanssa
- Denis Potvin.

Brad Park syntyi kesäkuun 7. 1948 Torontossa, Ontariossa.
Park herätti NHL-scouttien kiinnostuksen pelatessaan OHA:n
Toronto Marlborosin joukkueessa. Hänen ensimmäinen 1965-66
kausi siellä ei ollut vielä kummoinen - Park ei tehnyt yhtään
maalia pelaamissaan 33 ottelussa - mutta toisella kaudella
Park pelasi jo kohtalaisen hyvän kauden. Kolmas kausi oli
kuitenkin se paras, tuolloin Park valittiin OHA:n kakkos
All-Starsiin. Seuraavalla kaudella Park pelasikin jo NHL:ssä.

Brad Park debytoi NHL:ssä kaudella 1968-69 New York Rangersin
paidassa 20-vuotiaana. Brad Park aloitti kauden farmisssa,
mutta sieltä noustuaan hän pelasi hyvän tulokaskauden.
Parempaa oli kuitenkin tulossa, heti seuraavalla kaudellaan
Park loisti NHL:n toiseksi parhaimpana puolustajana. Hänet
valittiin NHL:n ykkös All-starsiin ja hän oli ensimmäisen
kerran ehdolla NHL:n parhaimmalle puolustajalle jaettavan
Norris Trophyn saajaksi. Tuolloin NHL:n kaikkien aikojen
paras puolustaja Bobby Orr vei pokaalin. Kohtalo oli kova
Brad Parkille, hän oli ehdolla kaikkiaan kuusi kertaa NHL:n
parhaimmaksi puolustajaksi, mutta kertaakaan hän ei palkintoa
voittanut vaan jäi aina äänestyksessä kakkoseksi. -70, -71,
-72 ja -74 Bobby Orr vei palkinnon ja -76 ja -78 Denis Potvin
valittiin parhaimmaksi puolustajaksi. NHL:n ykkös All-Starsiin
Park valiittin viidesti, -70, -72, -74, -76 ja -78 ja kakkos
All-Starsiin kahdesti, -71 ja -73. Pisteissä kaikkein
parhaimmalla kaudellaan Park teki 82 (25+57) pistettä. Samalla
kaudella hän teki myös maaliennätyksensä. Park rikkoi urallaan
kolmesti sekä 70 pisteen että 20 maalin rajan. Park oli NHL:n
historian toinen puolustaja Bobby Orr:n jälkeen, joka keräsi
urallaan yli 500 syöttöpistettä. Viimeisen kautensa Brad Park
pelasi 36-vuotiaana kaudella 1984-85. Vielä tuolloinkin Park
teki hienot 43 (13+30) 67:ssä ottelussa. Hän olisi varmaankin
pystynyt pelaamaan vielä pari hyvää kautta, mutta katsoi
tuolloin olevan aika lopettaa. Brad Park pelasi kaikkiaan 17
kautta ja 1113 ottelua NHL:ssä tehden niissä 896 (213+683)
tehopistettä. Pudotuspeleissä Park on pelannut 161 ottelua ja
tehnyt niissä 125 (35+90) pistettä. Kaikkein parhaimmat
pudotuspelinsä Park pelasi kaudella 1977-78 Bostonissa jolloin
hän pelasi vain 15 ottelua, mutta teki niissä massiiviset 20
(9+11) tehopistettä. Park pääsi joka ainolla kaudellaan
pudotuspeleihin, muttei koskaan voittanut Stanley Cupia.

Brad Park oli erittäin taitava puolustaja, joka oli erityisen
pelätty vastustajien taholta pelatessaan viivamiehenä
ylivoimalla. Siinä työssä Park oli erityisen tehokas. Hyvä
kahden suunnan hyökkääjä sopii joihinkin hyökkääjiin kuin
nakutettu, loistava kahden suunnan puolustaja on se mitä Brad
Park oli parhaimmillaan. Termi ei ole tunnettu, mutta se sopii
siihen mitä Park teki erityisen hyvin. Hän teki paljon
pisteitä, muttei puolustamisen kustannuksella. Park oli
suhteellisen kova ja fyysinen puolustaja, hän keräsikin reilut
1400 minuuttia jäähyjä urallaan. Etenkin Park oli erittäin
pelätty keskialueen taklaaja, hänen myös sanotaan tuoneen
NHL:ään takaisin keskialueen taklaukset. Jos haluttaisiin
valita NHL:n historian fyysisesti kovin ja pelillisesti paras
puolustaja, niin Brad Park olisi monen listalla korkealla.
Park oli varmasti aikansa toiseksi paras NHL-puolustaja, mutta
valitettavasti Bobby Orr on niin ylivoinen että saman ajan
muut puolustajat yleensä unohtuvat. Ilman Orr:a Park olisi
voittanut neljä Norris Trophya ja hänet laskettaisiin hyvinkin
NHL:n kaikkien aikojen 3-4 parhaimman puolustajan joukkoon.
Orr oli kuitenkin olemassa ja Park ei yhtään Norrista
voittanut, silti hän kuuluu ehdottamasti aivan NHL:n kaikkien
aikojen parhaimpiin puolustajiin. Bobby Orr:lla ja Brad
Parkilla oli paitsi samoja ominaisuuksia jotka tekivät heistä
NHL:n legendoja, myös samat kaksi heikkoutta. Ne olivat
polvet. Orr:n tapaan myös Park kärsi koko uransa
polviongelmista ja kävi läpi viisi isoa polvioperaatiota ja
neljä pienempää tähystystä. Park:lla kävi kuitenkin
huomattavasti parempi tuuri ja ongelmat eivät olleet niin
pahat kuin Orr:lla, koska vain neljällä kaudella 17:sta Park
pelasi alle 60 ottelua. Pelillisesti Orr:ia parempi
vertailukohta park:lle on 1960-luvun alkupuoliskon
kolminkertainen Norris voittaja Pierre Pilote. Heissä oli
paljon samaa, he olivat kumpikin erittäin fyysisiä, mutta
silti myös erittäin taitavia. He kummatkin olivat lisäksi
kuusi kertaa ehdolla Norriksen voittajaksi. Piloten tiellä ei
kuitenkaan Brad Parkin tapaan ollut Bobby Orr:ia ja Pilote
voitti kolme Norris Trophya. Yleisesti heidät arvostetaan
aika lailla samaan kastiin. Eikä syyttä, pelityyli ja
saavutukset ovat heillä hyvin samankaltaisia.

Marraskuun 7. 1975 Brad park oli mukana eräässä NHL:n
historian merkittävimmässä kaupassa. Siinä Brad park, Jean
Ratelle ja Joe Zanussi kaupattiin New York Rangersista
Bostoniin vaihdossa Phil Espositoon ja Carol Vadnaisiin.
Tuolloin Park korvasi polviensa kanssa taistelevan Bobby Orr:n
Bostonin ykköspuolustajana.

Brad Park oli pelaamassa Kanadan joukkueessa historiaan
jääneessä vuoden 1972 Summit Seriesissä. Park pelasikin
erittäin loistavat ottelut ja oli Kanadan paras puolustaja.
Pisteitä Park keräsi kahdeksassa ottelussa 5 (1+4).
Puolustajista eniten pisteitä sarjassa keräsi kuitenkin
Neuvostoliiton Yuri Liapkin 6 (1+5), Liapkin ei edes pelannut
kuin kuusi ottelua. Virallista valintaa sarjan parhaimmasta
puolustajasta ei ole olemassa, mutta Liapkin, Park, Lutshenko,
ja Vasiljev olivat parhaimmat puolustajat pisteissä. Vasiljev
pelasi vain viisi ja Liapkin vain kuusi ottelua, mutta muut
pelasivat kaikki kahdeksan ottelua.

Brad Park voitti Bill Masterton Trophyn 1984. Lopettamisensa
jälkeen Park valmensi osan 1985-86 kaudesta Detroit Red
Wingsiä. 1988 Park valittiin Kanadan Hockey Hall Of Fameen.

 

[TKH]

Juttu 58

Melkein Kaikki arvioitsijat pitävät Börje Salmingia Ruotsin
kaikkien aikojen parhaimpana puolustajana, mutta melkein
kaikkien samojen arvioitsijoiden mielestä Lennart Svedberg
tulee heti toisena. Svedbergiä pidetään kuitenkin yleisesti
Ruotsin kaikkien aikojen lahjakkaimpana puolustajana.

Svedberg syntyi helmikuun 29. 1944 Östrandissa. 16-vuotiaana
Svedberg teki ensiesiintymisensä Ruotsin pääsarjassa Timrå:n
joukkueessa. Svedberg ei kuitenkaan ollut alunperin
puolustaja vaan hyökkääjä. Kun Svedberg kolmen Timrå:ssa
viettämänsä kauden jälkeen siirtyi -63 Brynäs IF:n
joukkueeseen ehdotti joukkueen valmentaja Thure Wickberg että
Svedbergin kannattaisi vaihtaa pelipaikkansa puolustajaksi.
Ja niin myös tapahtui ja se vaihto osoittautui - fanien ja
toimittajien ihmettelyistä huolimatta - Ruotsin historian
suurimmaksi pelipaikanvaihdon tuottamaksi menestykseksi.
Kävi nopeasti selväksi että Svedberg oli syntynyt
puolustajaksi. Ruotsin sarjassa Svedberg pelasi 229 peliä ja
teki niissä 72 maalia. Ruotsin sarjassa Svedberg edusti
useampaa joukkuetta, Timroå 1960-1962, Grums IK:ta 1962-1963,
Brynäs IF:ta 1963-1967, Mora IK:ta 1967-1969 ja Timrå IK:ta
1969-1972.

Svedberg oli erittäin luova puolustaja joka teki paljon täysin
odottamattomia ratkaisuja syötöissään, luistelussaan ja
yleensä koko pelissään. Tämä yhdistettynä mahtavaan
luistelutaitoon teki sen että Svedbergiä oli hyvin vaikea
pysäyttää. Lisäksi se teki sen että Svedbergia oli
harvinaisen hieno seurata, harva pelaaja sai aikaan yleisön
seisaalleen nousemisen mutta Svedberg oli yksi niistä.
Svedberg oli Jan Suchy:n ohella ainut puolustaja koko
Euroopassa joka pelotti vastustajia usein mahtavilla koko
kentän läpiajoillaan. Ei Svedberg aivan Suchyn tasoinen tässä
ollut, mutta hän siihen kuitenkin pystyi niin halutessaan,
muut heidän aikaiset puolustajat Euroopassa eivät siihen
pystyneet. Svedberg oli hyökkäävä puolustaja, joka tarvitsi
rinnalleen hiukan puolustavamman puolustajan, mutta näinhän
se aina on hyökkäävien puolustajien kohdalla. Tässä
tapauksessa ei ollut ollenkaan apua siitä että Svedberg oli
ollut hyökkääjä 15 vuotta ennen siirtymistään puolustajaksi.

Kansainvälisen ensiesiintymisen Svedberg teki jo 17-vuotiaana
harjoituspelissä Tsekkoslovakkiaa vastaan. Svedberg on yksi
kaikkein nuorimmista Ruotsin maajoukkueessa pelanneista
pelaajista. Svedberg myös teki maalin heti ensimmäisessä
pelissään, tosin hän pelasi silloin vielä hyökkääjänä.
Ruotsin maajoukkueessa Svedberg esiintyi 125 kertaa ja teki
16 maalia. MM-kisoissa Svedberg esiintyi Ruotsin asussa
kaikkiaan kuusi kertaa, lisäksi hän oli mukana -68
Olympialaisissa. MM-kisojen parhaimmaksi puolustajaksi
Svedberg nimettiin kerran, -70. Tuolloin arveltiin hyvin
yleisesti että kisojen parhaimmaksi puolustajaksi valittaisiin
jan Suchy, mutta valitsijat päätyivätkin yllättäen Lennart
Svedbergiin. Svedberg itse oli myös pelannut loistavat kisat,
mutta silti hän oli sitä mieltä että palkinto olisi
kuulunut Suchy:lle ja niipä vastaanotettuaan palkinnon
Svedberg luisteli Suchyn luo ja kertoi tälle, että valitsijat
eivät ymmärtäneet mitä tekivät ja palkinto olisi kuulunut
hänelle, eikä kenellekään muulle. Myöhemmin Svedberg kertoi
tapauksesta näin: "I have no idea if he understood what I had
told him but I've never seen a better defenseman in my life,
and it only felt appropriate to tell him what I felt about
it". Harvoin jos koskaan on nähty näin hienoa ja spontaania
tekoa, siitä pisteet Lennart Svedberg:lle. Se oli todella hieno ele
todelta hienolta urheilijalta. MM-kisojen All-Starsiin Svedberg
valittiin kolme kertaa putkeen, -68, -69 ja -70. Kaikkina kertoina
tsekkoslovakkialainen Jan Suchy oli toinen puolustaja
All-Starsissa. Hiukan Svedberg:n yleistä arvostusta syö,
täysin aiheetta ja hänestä riippumattomista syistä tietenkin,
se että hän sattui pelaamaan parhaimmat kautensa
täsmälleen samaan aikaan Suchyn kanssa. Muun muassa -69 ja
-71 MM-kisoissa Svedberg pelasi mahtavat kisat, mutta Jan
Suchy vei parhaan puolustajan palkinnon. Näinä 60-luvun ja
70-luvun taitteen vuosina Lennart Svedberg oli Euroopan
toiseksi paras puolustaja. Ei ole hänen vikansa jos Jan Suchy
sattui pelaamaan samaan aikaan huippuvuotensa.

-68 Grenoblen Olympialaisten jälkeen Neuvostoliiton
legendaarinen valmentaja Anatoli Tarasov kutsui Svedbergin
Moskovaan ja ZSKA:n harjoituksiin. Tarasov oli niin
kiinnostunut Svedbergin spontaaniudesta, luovuudesta ja
ennalta arvaamattomuudesta että peluutti tätä jopa yhdessä
harjoitusottelussa Moskovan Dynamoa vastaan. Vuotta myöhemmin
Svedberg kävi Detroitin harjoitusleirillä, mutta vaikka
Detroin silloinen GM Sid Abel halusi Svedbergin jäävän
NHL:ään, päätti Svedberg lähteä vaimonsa kanssa takaisin
Ruotsiin. NHL:n pelityyli ei erittäin taitavaa ja luovaa
Svedberg:iä kiinnostanut. 60-luvun lopulla sekä etenkin
70-luvulla NHL:n pelityyli perustui melkein pelkkään
hakkaamiseen, Svedberg katsoi ettei hänellä ole mitään
annettavaa sellaiselle liigalle.

Lennart "lill-Strimma" Svedberg kuoli Heinäkuun 29:s 1972
traagisessa auto-onnettomuudessa vain 28-vuotiaana. Tuolloin
Svedberg oli ollut uransa huipulla.

 

[TKH]

Juttu 59

Kuka suomalainen maalivahti valittiin vain kaksi vuotta Urpo
Ylösen jälkeen kisojen parhaimmaksi maalivahdiksi??


Kyseessä on Jorma Valtonen joka valittiin MM-kisojen
parhaimmaksi maalivahdiksi 1972.

Jorma Valtonen syntyi joulukuun 22. 1946 Turussa. Valtonen
aloitti jääkiekkomaalivahdin uransa nykypäivän mittapuun
mukaan tavattoman myöhään, vasta 16-vuotiaana. Valtonen oli
kuitenkin todella lahjakas maalivahdiksi, koska debytoi jo
17-vuotiaana kaudella 1964-65 SM-sarjassa Turun Palloseuran
paidassa. TPS:ssä Valtonen pelasi kaksi kautta ennen
siirtymistää osin opintojen vuoksi RU-38:aan Poriin. Porissa
RU-38:ssa ja Ässissä Valtonen pelasi aina kauteen 1971-72.
Vuoden -72 MM-kisojen jälkeen Valtonen muutti Forssaan asumaan
ja meni Jokereihin pelaamaan. Jokereissa hän voitti heti
ensimmäisellä kaudella Suomen mestaruuden. Mestaruus oli
jokereiden historian ensimmäinen ja Valtonen oli niiden ehkäpä
tärkein mies päästettyään vain vähän yli kaksi maalia per
ottelu. Jokereissa Valtonen pelasi kaksi kautta, jonka jälkeen
hän hävisi vähäksi aikaa kokonaan SM-sarjan jäiltä. Ensin hän
kävi kaudella 1974-75 nostamassa FoPS:n seuraavaksi kaudeksi
SM-liigaan ja sitten siirtyi Italiaan pelaamaan. Italiassa
Valtonen pelasi kaudet 1975-77 HC Val Gardenan joukkueessa ja
kauden 1977-78 HC Alleghen joukkueessa. Yhdessä
pelaajavalmentaja Lasse Oksasen kanssa Valtonen voitti HC
Gardenassa Italian mestaruuden 1976. Italian reissun jälkeen
Valtonen palasi takaisin Suomeen ja TPS:ään, jossa pelasi
kuitenkin vain kaksi kautta. Kauden 1980-81 Valtonen pelasi
taas ulkomailla, nyt Saksassa EHC 70 Munchenin joukkueessa.
Seuraavaksi kaudeksi Valtonen palasi taas TPS:ään, jossa
pelasi koko loppu-uransa aina kauteen 1986-87 asti. Valtonen
pelasi SM-liigassa 40-vuoden ikään asti. Kaikkiaan Valtonen
pelasi Suomessa 18 pääsarjakautta ja 525 ottelua. Valtonen
voitti Kolme Suomen mestaruutta, muttei yhtään TPS:ssä. Se
Valtosta uran jälkeen harmittikin. "On minulla sentään
jalkapallon A-nuorten Suomen mestaruus TPS:n paidassa",
lohdutteli Valtonen kuitenkin itseään. SM-sarjan/SM-liigan
All-Starseihin Valtonen valittiin kolme kertaa, -71, -72 ja
-80. Valtonen ehti kaikkein upeimmat kautensa pelata ennen
kuin SM-liigassa ruvettiin valitsemaan kauden parhaimpia
maalivahteja, siltikin hänet valittiin kaksi kertaa SM-liigan
parhaimmaksi maalivahdiksi, -79 ja -80. Palkinto jaettiin
ensimmäisen kerran vasta 1978. 1972 Valtonen valittiin Suomen
parhaimmaksi pelaajaksi.

Jorma Valtonen oli Suomen maalissa 232:ssa maaottelussa.
Viimeisen maaottelunsa Valtonen pelasi vuonna 1984,
38-vuotiaana. Suomea hän edusti yhdeksissä MM-kisoissa ja
kolmissa Olympialaisissa ajanjaksolla 1970-80. Valtonen on
eräs niistä harvoista suomalaisista pelaajista, joka on
pelannut vähintään kahdeksat arvokisat peräkkäin. Maalivahti
Juhani Lahtinen pitää Suomen ennätystä hallussaan kymmenillä
peräkkäisillä arvokisoilla. Valtonen pelasi useita upeita
arvokisoja, mutta kaikkein upeimmat kisansa hän pelasi vuoden
-72 MM-kisoissa. Tuolloin hänet valittiin toisena suomalaisena
maalivahtina MM-kisojen parhaimmaksi maalivahdiksi.
Ensimmäinen valintaan yltänyt suomalainen maalivahti oli
ollut Urpo Ylönen 1970. Lisäksi vain puolustaja Ilpo Koskela
oli valittu ennen Valtosta oman pelipaikkansa parhaimmaksi,
tämä tapahtui 1971. 1970-luvun alku oli sikäli hienoa aikaa
suomalaiselle jääkiekkoilulle - ja etenkin maalivahdeille -
koska tällöin suomalaisia pelaajia ruvettiin ensimmäistä
kertaa arvostamaan maailmalla. Nämä Ylösen ja Valtosen
valinnat MM-kisojen parhaimmiksi maalivahdeiksi olivat
tavallaan upea kiitos Unto Viitalalle ja Juhani Lahtiselle,
jotka olivat suorittaneet suomalaisen maalivahtiperinteiden
alkuunlähdön. He olivat luoneet perustan suomalaiselle
maalivahtiperinteelle, joiden helmiä sekä Ylönen että Valtonen
olivat. Valtonen oli todella lähellä pelata Suomelle useamman
kerran mitalin, vuoden 1971 MM-kisoissa Suomi oli ehkäpä
kaikkein lähimpänä historiansa ensimmäistä mitalia. Tuolloin
ensimmäissä Suomen ja Ruotsin välisessä kaksinkertaisen sarjan
ottelussa Suomi johti vielä pari minuuttia ennen ottelun
loppua 1-0. Ruotsi kuitenkin tasoitti ottelun löysällä Tommy
Abrahamssonin siniviivavedolla. Löysä veto olisi mennyt ohi,
mutta epäonnekseen se osui suomalaispuolustajan luistimeen,
josta suuntaa muuttaneena vieri maaliin ohi hölmistyneen
Valtosen. Suomi hävisi toisen ottelun Lauri Monosen otettua
lopussa typerän viiden minuutin rangaistuksen, jona aikana
Ruotsi teki 2-1 voittomaalin, ja niin mitalit jäi saamatta
silläkin kertaa. 1974 Valtosen piti olla kakkosvahti, koska
hän oli kärsinyt vaikeasta nivusvammasta. Toisin kuitenkin
kävi, ykkösvahti Antti Leppänen löukkaantui heti alkuunsa ja
niin Valtosesta tuli WetZell:n kanssa joukkueen pelaava
maalivahti. Suomi oli jo käytännöllisesti katsoen mitalin
saanut loistavan Tsekkoslovakkia voiton myötä, mutta
mitätöintiinhän sen ottelun tulos joutui Wetzell:n käryttyä
seuraavana päivänä efedriinistä. Erään kaikkein parhaimmista
otteluistaan Valtonen pelasi 17.12.1971 Moskovassa Izvestija-
turnauksen ottelussa Neuvostoliittoa vastaan. Tuolloin
Valtonen pelasi unelmapelin ja oli 2 maalia tehneen Juhani
Tammisen ohella Suomen sankari Suomen 4-2 voittoon
päättyneessä ottelussa. Tuolloin Suomi saavutti historiansa
ensimmäisen voiton Neuvostoliitosta.

Valtonen ryhtyi maalivahdin työnsä lopetettuaan valmentamaan.
Hän on ollut mukana monenlaisessa hommassa, joista
mielenkiintoisin oli varmaan muutaman kauden mittainen naisten
maajoukkueen valmennusurakka. "Naisten jääkiekkojoukkueen
luotsaamista pidetään valmentajan hautausmaana. Se on
harhaluulo. Naiset ovat suorastaan ylitunnollisia ja erittäin
tunteikkaita tekemisiensä suhteen", luonnehti Valtonen
työtänsä. Valtonen oli luonnollisesti tuolloin vahvasti sitä
mieltä että jääkiekko sopii naisille, vaikka vastustajia
tuolloin vielä riitti: "Kenelle sopii, kenelle ei.
Tanssivathan miehetkin balettia". 1989 Jorma Valtonen
valittiin jääkiekkoleijonaksi ja 1999 hänet valittiin IIHF:n
Hall Of Fameen.

 

[WPK]

Vielä Valtosesta sen verran että muistaakseni kaveri pelasi unelmapelin 2-1 häviössä Neuvostoliittoa vastaan MM-kisoissa 1971 tai 72 (?). Ja kun siihen aikaan kaikki kohtasivat toisensa kahdesti , niin liian pienestä voitosta sisuuntunut CCCP jyräsi toisen Suomi-ottelun vaatimattomasti 16-1 !! Valtsulle ja Suomelle haluttiin näyttää kaapin paikka ja lukemista päätellen oppi meni perille...

Vielä kun YLE joskus kaivaisi arkistojaan ja näyttäisi näitä 70-luvun MM-otteluja TV:ssä. Tästä toiveestahan on aiemminkin ollut puhetta ja olen asiasta lähetellyt postia YLE:lle, mutta eipä tunnu kiinnostusta löytyvän. Pitäisi saada joku arvovaltainen kiekkotaho ajamaan hanketta .

 

[TKH]

Juttu 60

"Vielä Valtosesta sen verran että muistaakseni kaveri pelasi unelmapelin 2-1 häviössä Neuvostoliittoa vastaan MM-kisoissa 1971 tai 72 (?). Ja kun siihen aikaan kaikki kohtasivat toisensa kahdesti, niin liian pienestä voitosta sisuuntunut CCCP jyräsi toisen Suomi-ottelun vaatimattomasti 16-1 !! Valtsulle ja Suomelle haluttiin näyttää kaapin paikka ja lukemista päätellen oppi meni perille..."


Joo, -72:han se muistaakseni oli. Sitä en muista oliko Valtonen maalissa. 16-1 pelissä joku suomalainen (en nyt muista kuka) naputteli niin useasti Maltsevia nivusille, että neukuilta tuli tulkin välitykselle nootti että Maltsevien munien hakkaaminen on lopetettava tai he rupeaa pelaamaan tosissaan. Tilanne oli silloin jotain 10-0.


"Vielä kun YLE joskus kaivaisi arkistojaan ja näyttäisi näitä 70-luvun MM-otteluja TV:ssä. Tästä toiveestahan on aiemminkin ollut puhetta ja olen asiasta lähetellyt postia YLE:lle, mutta eipä tunnu kiinnostusta löytyvän. Pitäisi saada joku arvovaltainen kiekkotaho ajamaan hanketta. "

Olisi kyllä erittäin mielenkiintoista nändä uudestaan noita vanhoja otteluja. En tiedä tosin kiinnostaisiko ne loppujen lopuksi kovin monia. Taitaa vanhat pelaajat ja ottelut kiinnostaa kuitenkin hyvin marginaalista osaa lätkäfaneista.







Eddie Shore oli 1930-luvun kuningas NHL:ssä, mutta kuka
puolustaja oli NHL:n toiseksi paras Shoren aikakaudella??


Kyseessä on tietenkin kova taklaaja Earl Seibert, joka
valittiin kymmenen kertaa putkeen NHL:n All-Starsiin vuosina
1935-1944.

Earl Seibert syntyi joulukuun 7. 1911 Kitchener:ssä,
Ontariossa. Hän aloitti jääkiekoikkoilun peluun jo
pikkupoikana, Kitchenerin paikalliseen OHA:n amatöörisarjan
joukkueeseen - Kitchener Greenshirtsiin - hän siirtyi
pelaamaan jo 16-vuotiaana. Kausiksi 1929-31 Seibert siirtyi
ammattilaiseksi Springfield Indiansin joukkueeseen. Niistä
jälkimmäinen oli loistava kausi - 27 (16+11) pistettä 38
ottelussa - joka vakuutti New York Rangersin hänen kyvyistään.

Earl Seibert debytoi NHL:ssä 19-vuotiaana Rangersin paidassa
kaudella 1931-32. Kaksi kautta häneltä meni kehittyä NHL:n
huipputason puolustajaksi. Tässä NHL:n huipulle kehittymisessä
Seibertia auttoi tavattomasti Rangersien silloinen
superpuolustaja ja moninkertainen NHL:n ykkös All-Stars-
puolustaja Ching Johnson. Vain Johnsonia seuraamalla ja
häneltä oppimalla Seibertista saattoi kasvaa huippupuolustaja
vain kahdessa vuodessa. Kaudesta 1933-34 lähtien Seibert
kuului NHL:n viiden parhaimman puolustajan joukkoon aina
kauteen 1943-44. Yllättäen Rangers kuitenkin myi kahtena
kautena NHL:n puolustuksen parhaimmistoon kuuluneen Seibertin
toiseen NHL:n All-Stars -tason puolustajaan - Art Coulteriin -
vuonna 1936. Coulter valittiin joitain kertoja Rangersissa
NHL:n All-Starsiin, mutta selkeästi tappiollinen kauppa se
Rangersille oli. Seibertista kun tuli NHL:n legenda. Vuosina
1935-1944 hänet valittiin kymmenen kertaa peräkkäin NHL:n All-
Starsiin. Neljä kertaa hänet valittiin ykköseen, -35, -42, -43
ja -44. Loput kuusi kertaa olivat kakkos All-Starsiin. Vain
Ray Bourque (18 valintaa) ja Doug Harvey (11 valintaa) on
valittu puolustajista NHL:n historiassa useammin NHL:n All-
Stars-viisikoihin. NHL:n historian pelaajista vain alle
kymmenen on valittu Seibertia useammin All-Stars-viisikoihin.
NHL:n parhaimmaksi puolustajaksi Seibertia ei tietenkään ole
koskaan voitu nimetä, koska valinnat aloitettiin vasta 1954.
Pisteissä parhaimman kautensa Seibert pelasi kaudella 1943-44,
jolloin hän teki 50:ssä ottelussa 33 (8+25) tehopistettä.
Seuraavalla kaudella hänet myytiinkin Detroitiin, jossa
Seibert pelasi vain puolitoista kautta. Seibert lopetti 34-
vuotiaana kauden 1945-46 jälkeen. Kahdeksan kertaa Seibert
teki yli 20 pistettä, joka oli varhaisessa NHL:ssä
puolustajalle erittäin kova saavutus. Maaleja Seibert teki
parhaimmillaan 13. Seibert pelasi NHL:ssä 15 kautta ja 645
ottelua tehden niissä 276 (89+187) tehopistettä.
Pudotuspeleissä Seibertin saldot ovat 66 ottelua ja 19 (11+8)
pistettä. Seibert voitti urallaan kaksi Stanley Cupin
mestaruutta, -33 ja -38. Näistä kummassakin hän oli
joukkueensa tärkeimpiä pelaajia. Etenkin vuoden -38
pudotuspeleissä Seibert oli maaginen, kymmenessä ottelussa
syntyi tehot 7 (5+2).

Seibert oli voimakas ja isokokoinen pelaaja, joka oli
kuitenkin myös yllättävän nopea ja hyvin liikkuva puolustaja.
Myös hänen mailankäsittely ja syöttötaito olivat
huippuluokkaa. Seibert oli 188 senttinen ja 90-kiloinen, joka
yhdessä hyvän liikkuvuuden kanssa teki hänestä todella pelätyn
taklaajan. Ehkäpä aikansa parhaimman. Seibert oli myös
loistava ja uhrautuva laukausten peittäjä. Seibert oli yksi
NHL:n parhaimmista puolustajista käytännöllisesti katsoen koko
15-vuotta kestäneen uransa ajan. Hänet myös yleisesti
lasketaan erääksi NHL:n kaikkien aikojen parhaimmista
puolustajista, joskaan hänet harvoin lasketaan aivan kaikkien
aikojen parhaimpien listaan. Kuitenkin kokonaisuutta katsoessa
vain Orr, Bourque, Harvey, Park, Pilote, Potvin, Robinson ja
Shore voidaan lopettaneista puolustajista ilman muuta laskea
Seibertin edelle. Montaa muuta puolustajaa NHL:n historiassa
sinne ei enää voikaan laskea. Omana aikanaan Seibert oli tosin
vasta toiseksi paras puolustaja, koska nelinkertainen NHL:n
arvokkain pelaaja ja hartin voittaja Eddie Shore pelasi samaan
aikaan Seibertin kanssa. Seibert oli kuitenkin koko pitkän
aikakautensa toiseksi paras puolustaja, vaikkakin hänellä oli
tuolloin eri aikoina monta haastajaa, muun muassa Dit Clapper,
Babe Siebert, Art Coulter ja Eddie Goodfellow.

Earl Seibert syntyi jääkiekkoperheeseen. Hänen isänsä - Oliver
Seibert - oli legendaarinen jääkiekkoilija, joka valittiin
Kanadan Hockey Hall Of Fameen 1961. Oliver Seibert on niitä
erittäin harvoja pelaajia, jotka on valittu Hockey Hall Of
Fameen amatööreinä ilman ainuttakaan NHL-ottelua. Oliver oli
monessa historiaan jääneessä tapahtumassa mukana. Hän muun
muassa oli kerran mukana joukkueessa, jossa pelasi vain hänen
perheen jäseniään. Hänen väitetään myös kerran juosseen
hevosta vastaan mailin matkan jäätyneellä joella - ja
voittaneen. Oliver Seibertin myös väitetään pystyneen
luistelemaan taaksepäin yhtä kovaa kuin eteenpäin. Earl
Seibert valittiin Kanadan Hockey Hall Of Fameen 1963, vain
kaksi vuotta isänsä jälkeen. Seibertit olivat ensimmäinen
isä-poika yhdistelmä, jotka on koskaan valittu pelaajina
Hockey Hall Of Fameen. Peliuransa lopettamisen jälkeen Earl
Seibert toimi muun muassa AHL:n Springfield Indiansin
valmentaja. Earl Seibert kuoli 78-vuotiaana 12.5.1990.

 

[TKH]

Juttu 61

Kuka hyökkääjäpelaaja hallitsi Neuvostoliiton sarjaa
1950-luvulla sarjan suurimman tähden Vsevolod Bobrovin
ohella??


Kyseessä on hyvinkin vähälle huomiolle jäänyt Aleksei
Guryshev, joka hallitsi Neuvostoliiton sarjaa 1950-luvulla
yhdessä Bobrovin kanssa tavalla johon ei sen jälkeen ole
kukaan pystynyt.

Aleksei Guryshev Syntyi maaliskuun 14. 1925. Jääkiekko löyti
tiensä neuvostoliittoon vasta 1945. Aikaisemmin Bandya
pelannut 2-kymmpinen Guryshev otti lajin kuitenkin heti
omakseen ja jo parin vuoden päästä hän oli sarjan parhaimpia
pelaajia legendaarisen Vsevolod Bobrovin ohella. Guryshev
pelasi koko pitkän uransa, kausina 1945-61, Krylja Sovjetovin
joukkueessa. Guryshev pelasi jääkiekkoa 16-vuotta, otteluja
hänelle kertyi tasan 300. Syöttöpisteitä ei tuolloin laskettu
mutta maaleja hän teki mahtavat 379. Maalimäärä on hyvin
korkealla Neuvostoliiton kaikkien aikojen tilastossa. Vain
hyvin harvalla pelaajalla on Neuvostoliiton jääkiekkoilun
historiassa oli maali per ottelu saldo. Vsevolod Bobrovilla
se on Neuvostoliiton historian kaikkien aikojen paras 1,8
maalia per ottelu, Guryshevilla se on puoli maalia vähemmän.
Neuvostoliiton sarjan maali- ja pistepörssit Guryshev voitti
urallaan kolme kertaa, -49 , -55 ja -57. Neuvostoliiton
mestaruuden Guryshev voitti kerran, 1957.

Aleksei Guryshev oli erittäin taitava pelaaja, hän oli
loistava luistelija, hyvä mailankäsittelijä ja paljon maaleja
tekevä keskushyökkääjä. Guryshev osoitti parhaimmilla
kausillaan 1950-luvulla samanlaista ylivoimaa mitä oli
aikaisemmin totuttu näkemään vain suurelta Bobrovilta. Bobrov
teki kaikkein ylivoimaisimmalla kaudellaan 1948 52 maalia
vaikka otteluita oli vain 18. Maalikeskiarvona se on 2,9
maali per ottelu. Guryshev teki ylivoimaisimmalla kaudellaan
1955 46 maalia samalla ottelumäärällä. Keskiarvona se oli 2,6
maalia per ottelu, eikä siis jäänyt kuin nimellisesti siitä
mihinkä Bobrov ylti parhaimmillaan. Bobrov ja Guryshev
hallitsivat Neuvostoliiton kiekkoilua ajanjaksolla 1948-1957.
He kummatkin voittivat piste- ja maalipörssit tuona aikana
kolme kertaa. Normaalisti pörssien voitot saattoivat mennä
muille tuona ajanjaksona vain samanaikaisten loukkaantumisten
takia. Monet pitävät Guryshevia eräänä Neuvostoliiton
kaikkien aikojen parhaimmista pelaajista ja ensimmäisenä
suurena keskushyökkääjänä. Mielipiteitä tosin on niin monta
kuin on mielipiteen esittäjääkin, useinmat laskevat vasta
1960-luvun huippusentterin Vjatsheslav Starsinovin
Neuvostoliiton ensimmäiseksi todelliseksi supersentteriksi.
Yleisesti Guryshev lasketaan Neuvostoliiton 1950-luvun
legendaarisiin pelaajiin yhdessä Bobrovin ja puolustajalegenda
Nikolai Sologubovin kanssa.

Guryshev pelasi Neuvostoliiton maajoukkueessa 89 ottelua ja
teki niissä 70 maalia. Hän edusti maataan Neuvostoliiton
ensimmäisissä MM-kisoissa -54 ja Olympialaisissa -56.
Guryshev pelasi Neuvostoliiton maajoukkueessa myös vuosien
-55, -57, -58 ja -59 MM-kisoissa. Kaikkein parhaimmat kisansa
Guryshev lienee pelannut Cortinan vuoden -56 Olympialaisissa.
Tuolloin hän oli turnauksen parhaimpia pistemiehiä ja
kolmanneksi paras maalintekijä. Bobrov oli tuolloin
Neuvostoliiton tehokkain pelaaja - ja kisojen paras
maalintekijä - saldolla 9+2, mutta Guryshev oli joukkueen
toiseksi tehokkain pelaaja saldolla 7+2. Guryshev lienee
melko varmasti ollut Neuvostoliiton parhaimpia pelaajia ja
samalla kisojen tehokkaimpia pelaajia useammassakin
pelaamassaan arvokisassa 1950-luvulla, mutta piste- ja
maalipörssejä niistä on hyvin vaikea kaivaa esille.
Yleisesti ottaen Neuvostoliitto ei Kanadan etumatkaa
saavuttanut kuin vasta 1960-luvun loppupuolella, mutta
muutamat Neuvostoliiton kaikkein parhaimmista pelaajista
olivat NHL-tason pelaajia jo 1950-luvun puolessavälissä.
Lähinnä kyseeseen tulee Vsevolod Bobrov ja Nikolai Sologubov,
mutta myös Aleksei Guryshev, Ivan Tregubov ja Jevgeni Babitsh.

Vain erittäin vähän löytyy Guryshevistä tietoa koska vain
hyvin vähän on hänestä kirjoitettu. Suuri Neuvostoliiton
sankari ja tähtipelaaja Vsevolod Bobrov vei aina kaiken
huomion 1950-luvun arvoturnauksissa. Kaiken lisäksi
keskushyökkääjänä pelannut Guryshev ei edes oikeastaan koskaan
pelannut vakituisesti ykkösketjussa arvoturnauksissa.
Ajanjaksolla 1954-56 Neuvostoliiton ykkösketju oli Vsevolod
Bobrov - Jevgeni Babitsh - Viktov Shuvalov. Sen jälkeen
heillä ei ollut vakituista ykkösketjua Shuvalovin lopetettua
maajoukkueessa, keskushyökkääjä Babitsh oli kuitenkin Bobrovin
sentteri myöskin 1957 MM-kisoissa. 1958 ja 1959 MM-kisoissa
Neuvostoliitolla ei ollut selvää ykkössentteriä kun
Babitsh:kin oli lopettanut maajoukkueessa. Tuolloin
Guryshev pelasi osittain maajoukkueen ykkösketjussa nousemassa
olevien tähtilaitureiden Konstantin Loktevien ja Venjamin
Aleksandrovin kanssa. Guryshevin lopetettua vuoden 1959
MM-kisoihin, otti hänen paikkansa ketjun keskellä Aleksader
Almetov, näin oli Neuvostoliiton legendaarinen A-Line Unit
syntynyt.

Vsevolod Bobrovin ja Jevgeni Babitshin kanssa aikoinaan
samassa ketjussa pelannut - myöhemmin Viktor Shuvalovin
korvaamaksi joutunut - ja myöhemmin legendaariseksi
valmentajaksi kohonnut Anatoli Tarasov ei pitänyt Bobrovia
eikä myöskään Guryshevia Neuvostoliiton 1950-luvun
parhaimpana pelaajana. Tarasovin mielestä maan paras pelaaja
oli tuolloin Bobrovin ketjun keskushyökkääjä Jevgeni Babitsh.
Tarasov kyllä tiesi Bobrovin ja Guryshevin taitotasot, mutta
piti Babitshia kuitenkin parempana pelaajana, koska Babitsh
oli monipuolisempi kuin Bobrov tai Guryshev. Neuvostoliitossa
yleensä suosittiin kaikella tavalla ZSKA:n pelaajia ja voi
hyvinkin olla että koko uransa Krylja Sovjetovia edustanut
Guryshev sai tästä kärsiä. Moskovalaiset pelaajat olivat
kuitenkin aina kiekkojohtajien mielestä tärkeää nostaa
maajoukkueen sankareiksi ja parhaimmiksi pelaajiksi. Eri
tavoilla tämä "sortaminen" näkyi myöhemmin monen suuren
tähtiluokan pelaajan kohdalla, esimerkiksi Aleksader maltsevin
kohdalla siten ettei miestä oikeastaan koko pitkän uran aikana
koskaan peluutettu parhaissa ketjussa. Lieneekö samasta ollut
kyse Aleksei Guryshevin kohdalla? No eipä varmastikaan,
taidoiltaan hän olisi hyvinkin ansainnut paikan ykkösketjussa,
mutta tuskin hän olisi sopinut kovin hyvin yhteen Bobrovin
kanssa. He kummatkin olivat liian hyökkääviä pelaajia.
Babitsh:n valitseminen Bobrovin keskushyökkääjäksi
maltillisena, hyvin puolustavana ja hyvin peliä rakentava
keskushyökkääjänä lienee ollut helppo tehdä. Se lienee myös
ollut selvästi parempi ja varmempi ratkaisu kuin laittaa
samantyyppiset Bobrov ja Guryshev samaan ketjuun.

 

[TKH]

Juttu 62

Kuka 1980-luvun huippumaalivahti voitti 1970-luvulla
päijänneajon B-luokan mestaruuden??

Kyseessä on tietenkin - eräs Suomen kaikkien aikojen
parhaimmista maalivahdeista - Hannu Kamppuri.

Hannu Kampuri syntyi heinäkuun 1. 1957 Helsingissä. Kamppuri
oli kiinnostunut jääkiekosta jo hyvin pienenä. Jo 6-vuotiaana
oli hän Pohjois-Haagan kiekkokaukalon kuningas. Kamppurin
mummo oli tuolloin toteuttanut Kamppurin hartaan toivomuksen
ja tuonut Kanadan tuliaisinaan jääkiekkomaalivahdin
pleksinaamarin. Tämä merkitsi tietenkin selvää johtoasemaa
joukkueessa ja selvää paikkaa maalinsuulla. "Mikään sattuma
valintani ei ollut. Ihan naskalista pitäen tähtäsin
kiekkoilijaksi. Muuta mahdollisuutta ei oikeastaan ollut",
muisteli Kamppuri aktiiviaikanaan. Kamppuri aloitti
SM-sarjauran 16-vuotiaana HJK:n paidassa kaudella 1973-74.
Tuolloin otteluita kertyi 15. Seuraavaksi kaudeksi Kamppuri
muutti Jokereiden leiriin, jossa pelasikin aina P-Amerikkaan
lähtöönsä asti, kauteen 1978-79 asti. P-Amerikassa ei kamppuri
viihtynyt kuin kauden, kaudesta 1980-81 lähtien oli Kamppuri
neljän kauden ajan Tapparan mies. Kauden 1984-85 Kamppuri
Pelasi taas P-Amerikassa. Sieltä palattuaan Kamppuri pelasi
Saipassa, Kärpissä ja KooKoossa. SM-liigan parhaimmaksi
maalivahdiksi Kamppuri on valittu neljä kertaa, -81, -82, -84
ja -87. SM-liigan All-Starsiin Kamppuri on valittu kuusi
kertaa, -78, -79, -81, -83, -84 ja -87. Vain Lasse Oksanen
on valittu useammin SM-sarjan/SM-liigan All-Starsiin.
Maalivahdeista myös Urpo Ylönen on valittu kuusi kertaa All-
Starsiin. Kamppuri pelasi SM-liigassa 10 kautta ja 376
ottelua. SM-liigan pienin päästettyjen maalien keskiarvo
Kamppurilla oli kaudella 1986-87.

Kamppuri oli päämäärätietoinen ihminen. Yhdessä persoonassa
kiteytyivät rauhallisuus ja rämäpäisyys harvinaisen hyväksi
kokonaisuudeksi. Näitä kumpaankin tarvitaan hyväksi
maalivahdiksi tulossa. "Rohkeutta vaativiin temppuihin olen
aina ollut valmis. Siinä kun kiekkoharrastukseltani ehdin,
niin hypin poikaiässä Pohjois-Haagan pienestä hyppyrimäestä.
No, se jäi, kun paras kausi osui niin pahasti kiekon kanssa
päällekäin", muisteli Kamppuri 1980-luvulla. Maalivahdin
ominaisuuksista Kamppuri korostaa rohkeutta: "Kyllä se on niin
kova pelipaikka, että arkaillen on turha kokeillakaan.
Taistelutahtoa tarvitaan myös. Maalivahti on laitimmainen
mies, joka saa antaa periksi taiston tuoksinassa", kertoo
Kamppuri. Kamppuri itse virittäytyi oikeaan mielentilaan
torjumalla lämmittelyn päätteeksi parikymmentä
lähietäisyydeltä ammuttua kovaa lämäriä.

Kamppuri oli ennen parhaita aktiivikausiaan myös kova
moottoripyöräilijä. "Päijänne-ajon B-luokan voitosta vuonna
1976 heltisi pokaali, joka on vieläkin palkintokaappini
uljaimpia nähtävyyksiä. Se uroteko maistui makealta. Vieläkin
mukavammalta tuntui, kun minun taakseni jäänyt Jukka Helminen
voitti kahtena seuraavana keväänä yleisen sarjan", muisteli
Kamppuri. Kamppuri ei ole ainut suomalainen jääkiekkoilija,
joka on päijänne-ajon voittaja. Maalivahtilegenda Unto Wiitala
voitti päijänne-ajon joukkuemestaruuden aikoinaan. Aikoinaan
Kamppurin vaaralliseksi luokiteltu harrastus huolestutti
joitain ihmisiä: "En väitä, että moottorien kanssa puuhaaminen
olisi sen vaarallisempaa kuin muukaan urheilu, mutta ainahan
jotakin voi sattua", tyytyi Kamppuri kommentoimaan
harrastustaan ja sen vaarallisuutta.

Hannu Kamppuri pelasi ajanjaksolla 1981-87 kaikkiaan viisissä
MM-kilpailuissa ja yksissä olympialaisissa. Ehkä parhaimmat
kisansa Kamppuri pelasi vuoden -82 MM-kilpailuissa joissa hän
oli Jari Kurrin ohella Suomen joukkueen paras pelaaja.
Erityisen hyvä Kamppuri oli ratkaisevassa ottelussa Ruotsia
vastaan. Kamppuri, ja 2+1 ottelussa tehnyt Kurri, eivät
kuitenkaan kaksistaan voineet ottelua voittaa, vaan ottelu
päättyi 3-3 tasapeliin. Suomen olisi ottelu kuitenkin pitänyt
voittaa, jotta mitalipeleihin olisi päästy, nyt sinne meni
yhden pisteen turvin viimeisenä maana Ruotsi. 1982 MM-kisoissa
Kamppurilla oli kisojen neljänneksi paras torjuntaprosentti,
90,4%. Kisojen paras torjuntaprosentti oli Neuvostoliiton
Vladimir Myskinillä, peräti 98,3%. Myskin tosin pelasi vain
reilut kaksi ottelua. Turnauksen All-Starsiin ja parhaimmaksi
maalivahdiksi valitulla Tsekkoslovakkian Jiri Kralik:lla oli
turnauksen toiseksi paras torjuntaprosentti, 92,8%. Myös
vuoden 1981 MM-kisoissa Kamppuri oli kisojen parhaimpia
maalivahtehja, tuolloin hänellä oli kisojen viidenneksi paras
torjuntaprosentti, 88,9%. Kisojen paras torjuntaprosentti
oli Neuvostoliiton Vladimir Myskinillä - 94,5% - mutta hän ei
pelannut kuin yhden ottelun. Neuvostoliiton Vladislav
Tretjakilla oli kisojen toiseksi paras torjuntaprosentti,
92,6%. Kisojen All-Starsiin ja parhaimmaksi maalivahdiksi
valitulla Ruotsin Peter Lindmarkilla oli kisojen kolmanneksi
paras torjuntaprosentti 90,3%. Kamppuri edusti Suomea myös
vuoden 1981 Kanada Cupissa, mutta mainetta se turnaus ei
tuonut Suomelle eikä Kamppurille.

Hannu Kamppuri kävi aikanaan kokeilemassa myös Pohjois-
Amerikassa. Ensin Kamppuri lähti Jokereissa pelaamansa kauden
1978-79 jälkeen yhdessä puolustaja Risto Siltasen kanssa
Edmontoniin jossa ehti sillä kaudella pelata 2 ottelulua
Edmonton Oilersin paidassa WHA:ssa. Vaikka Kamppuri ei ollut
tottunut kapeaa kaukaloon, sai hän näyttää kykynsä Oilersissa.
Tuolloin pidettiin jopa sensaatiomaisena että eurooppalainen
tulokas pääsi pelaamaan kevään ratkaisuotteluissa. Lähtiessään
P-Amerikkaan 1970-luvun lopulla Kamppuri oli siellä
ensimmäisiä eurooppolaisia maalivahteja. Tosin Suomestakin
ehti yksi maalivahti P-Amerikkaan ennen Kamppuria. Markus
Mattsson matkusti WHA:n pelaamaan jo 1976. 1979-80 kauden
Kamppuri pelasi CHL:n Houston Apollsin ja EHL:n Baltimore
Clippersin joukkueissa. NHL-otteluita ei siis tullut.
"Edmontonissa olin vielä vähän raakile", on Kamppuri sanonut
kausistaan Edmontonissa. Toisen kerran Kamppuri lähti
P-Amerikkaan kaudeksi 1984-85. Tuolloin hän pelasi New Jersey
Devilsin NHL-joukkueessa 13 ottelua ja AHL:ssä vajaat kymmenen
ottelua. "New Jerseyssä olin mielestäni valmiimpi. Silloin
minulla oli aika hyvä sauma. Siellä oli silloin Glenn Resch ja
Ron Low, jotka molemmat olivat pitkään, yli kymmenen kautta
pelanneita maalivahteja. Pelasin pari ottelua putkeen, pelasin
hyvin ja sitten pelasin yhden huonosti, ja sitten odotinkin jo
kymmenen ottelua vaihtoaitiossa. Se oli todella pienestä
kiinni. Ehkä se olisi vaatinut enemmän pelejä, että olisin
saanut rytmistä kiinni. En ollut tottunut odottamaan, ja siinä
meni helposti kolme neljä viikkoa pelaamatta", kertoo Kamppuri
vaiheistaan New Jerseyssä. "Laji on antanut minulle jo tähän
asti paljon. Jokainen kausi on on muodostunut omalla tavallaan
mielenkiintoiseksi. Sietokyky tässä puuhassa on venynyt.
Kaikenlaisiin heittoihin on ollut pakko tottua. Kanadastakaan
ei jäänyt muistoihin negatiivistä merkintää. Joskus vain on
todettava, että vastoinkäymisetkin ovat eräänlaisia sattumien
summia. Itse et voi kovin paljoa asioiden kulkuun vaikuttaa.
Sitä paitsi sain Atlantin toisella puolella hyviä vinkkejä,
oman kehitykseni kannalta kausi oli hedelmällinen", muisteli
Kamppuri ensimmäisen Amerikan reissun jälkeen ja juuri ennen
toiselle lähtemistään. Wayne Gretzky teki Kamppuriin suurimman
vaikutuksen hänen P-Amerikan reisuillaan: "Kun kysyin kuka
tulisi vetämään minulle läpiajoja, Gretzky oli aina valmiina.
Parin viikon pelireissun jälkeen muita vapaaehtoisia ei juuri
ollut. Se oli muutenkin aivan super. Se oli niin pieni, mutta
se oli niin älyttömän nopea ja taitava, että kiersi nämä
kaksimetriset jääkaapit molemmilta puolin".

Kamppurin mielestä Neuvostoliittolainen Vladislav Tretjak
on maailman kaikkien aikojen paras maalivahti: "Kun katsotaan
ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, niin Vladislav Tretjakin
asema maailman parhaana - ehkä maailman kaikkien aikojen
parhaimpana - maalivahtina on kiistaton. Tosin Tretjak on
poikkeus. Uskon että venäläistenkin on lähes mahdotonta löytää
hänen paikkansa täydellisesti korvaava hahmo", sanoi Kamppuri
1984. Tretjak lopetti juuri tuona aikana ja Kamppuri oli
täysin oikeassa. Tänä päivänäkään Venäjä ei ole löytänyt yhtä
loistavaa maalivahtia kuin Tretjak oli. Tosin eivät he ole
löytäneet sellaista joukkuettakaan kuin Neuvostoliitolla oli
parhaimpina vuosikymmeninään. 1998 Hannu Kamppuri valittiin
Suomen jääkiekkoleijonaksi numero 115.

 

[TKH]

2-1 -ottelu

"Joo, -72:han se muistaakseni oli. Sitä en muista oliko Valtonen maalissa. "

Taisi mennä muistelu pieleen. 1970:hän se oli. ottelun maalivahtia en edelleenkään muista, mutta Ylönen valittiin tuolloin kisojen parhaimmaksi maalivahdiksi joten voisi olettaa että 2-1 ottelun maalissa oli Ylönen ei Valtonen.

 

[WPK]

MM 1970

Kaivoin vähän kirjallisuutta esiin ja selväksi kävi, että vuosi oli tosiaan tuo TKH:n mainitsema 1970 . Lisäksi kerrottiin, että ekaa MM-turnaustaan pelannut Valtonen pelasi siinä 1-2 neukkupelissä. Kahden erän jälkeen tilanne oli vielä 0-0. Pekka Leimu teki Suomen ainoan maalin ja Suomi pääsi vielä yrittämään tasoitusta ylivoimalla neljä minuuttia ennen loppua.

"Kaukalon Leijonat"-kirjasta saa sellaisen käsityksen, että Valtsu pelasi myös siinä 1-16 matsissa. Ylönen oli kuitenkin Suomen ykkösmolari noissa kisoissa, kun sai pelata 7 ottelua kymmenestä (ja hyvin pelasikin). Rookie-Valtsu "uhrattiin" mahdottomiin CCCP-peleihin ja kolmas pelinsä oli luultavasti toinen Puola-peleistä.

 

[TKH]

Juttu 63

Kahden NHL:n ehkäpä suurimman legendan, Doug Harvey:n ja
Bobby Orr:n, valtakausien välissä oli viisi kautta. Eräs
puolustaja palkittiin tuolloin kolmella Norrista Trophylla.
Kuka oli tuo "välikausien" suurpuolustaja??


Kyseessä on tietenkin Pierre Pilote.

Pierre Pilote syntyi joulukuun 11. 1931 Kenogamissa,
Quebec:ssa. Jo Piloten viimeisellä OHA:n kaudella oli
näkyvissä enteitä siitä mitä mies tulevaisuudessa saattaisi
saavuttaa. Kaudella 1951-52 St. Catharines Teepeees:ssä
pelannut Pilote teki 52:ssa ottelussa 53 (21+32)
tehopistettä. Eihän ne pistelukemat nykyajan mittapuun
mukaan mitenkään ihmeelliset olleet, mutta tuohon aikaan
puolustajat eivät vielä pisteillä ja maaleilla mässäilleet.
Piloten kiivas luonne oli myös jo tuolloin nähtävillä,
Pilote oli voittanut OHA:n jäähypörssin edellisenä kautena
230 minuutilla vain 54:ssä ottelussa. Pilote pelasi ennen
NHL:ään siirtymistään peräti viisi kautta AHL:n Buffalo
Bisons:ssa. Jostain syystä miehen kehittyminen kesti hiukan
odotettua kauemmin.

Pilote debytoi Chicagossa 23-vuotiaana kaudella 1955-56 20:n
ottelun verran, mutta todellinen debyyttikausi oli vasta
seuraava kausi. Vuodet AHL:ssä olivat olleet hyvää kokemuksen
keruuta, koska Pilote saapui NHL:ään melkein valmiina
pelaajana. Jo toinen kausi toi Pilotelle 30 pistettä ja
runsaasti vastuuta Chicagon puolustuksessa. Nykyään 30
pistettä tekee puolustaja kuin puolustaja, mutta 1950-luvulla
yli 30 pistettä oli puolustajalle kova saavutus.
Huomattavasti parempaa oli kuitenkin vielä tulossa, kaudesta
1959-60 lähtien Pilote oli yksi liigan parhaimmista
puolustajista ja hänet valittiin liigan All-Starsiin
kahdeksan kertaa peräkkäin, 1960-67. Viisi niistä oli
ykköseen ja kolme kakkoseen. Pilote voitti NHL:n parhaimmalle
puolustajalle jaettavan Norris Trophyn kolme kertaa
peräkkäin, -63, -64, -65. Pilote oli ensimmäisen kerran
ehdolla Norriksen voittajaksi jo kaudella 1961-62, mutta
tuolloin palkinnon vei viimeistä hyvää kautta pelannut Doug
Harvey ja Piloten kohtalona oli jäädä äänestyksessä toiseksi.
Kolmen Norriksensa jälkeen Pilote oli vielä kaksi kertaa
ehdolla voittajaksi, mutta 1966 palkinnon vei Jacques
Laperriere ja 1967 Harry Howell. Pilote oli siis kuutena
kautena peräkkäin ehdolla Norriksen saajaksi. Samaan ei ole
yltänyt edes Doug Harvey vaikka seitsemän Norrista voittikin.
Vain Bobby Orr on aivan omassa kastissaan - kahdeksan kertaa
peräkkäin ehdolla ja kahdeksan voitettua pokaalia.
Parhaimmalla kaudellaan 1964-65 Pilote teki 59 (14+45)
tehopistettä, joka oli myös koko liigan kaikkien aikojen
piste-ennätys puolustajalle yhdellä kaudella. Ennätys ei
tosin ollut kovin pitkäikäinen. Vain muutamia kausia
myöhemmin Bobby Orr piti moista pistemäärää aivan pilkkanaan.
Yli 50 pistettä Pilote teki kaikkiaan kolme kertaa.
Pilote oli Chicagon puolustuksen selkäranka ja koko joukkueen
suurin tähti Bobby Hull:n ja Stan Mikitan jälkeen - sekä
Glenn Hall:n ohella - koko 1960-luvun. Erityisen tärkeä
Pilote oli Chicagon joukkueen voittaessa Stanley Cupin
1961. 1961 pudotuspeleissä Pilote esitti fantastisia otteita
ollen koko pudotuspelien paras pistemies ja syöttäjä
tehoillaan 15 (3+12) kahdessatoista ottelussa. Pilote on
todennäköisesti NHL:n historian kaikkein ensimmäinen
pudotuspelien pistepörssin voittanut puolustaja. Piloten
jälkeenkään samaan ei ole legendaarisen Bobby Orr:n ja Al
MacInnisin lisäksi juuri muut yltäneet. NHL:n
pudostuspeleissä Pilote pelasi 86 ottelua ja teki niissä 61
(8+53) tehopistettä. Pilote pelasi NHL:n runkosarjassa
14 kautta ja 890 ottelua tehden 498 (80+418) tehopistettä.
kiivasluontoinen Pilote voitti myös kerran NHL:n
jäähypörssin. Kaikkiaan kaksi kertaa Pilote keräsi yli 160
minuuttia kaudessa, koko urallaan hän istui jäähyaitiossa
1251 minuuttia.

Pilote oli erittäin fyysinen puolustaja, joka osasi taklata
erittäin hyvin ja kovaa, mutta oli samalla kiekollisesti
erittäin taitava. Etenkin hänen pelinrakentelu ja syöttötaito
olivat huippuluokkaa. Pilote olikin melkein koko uransa
ajan yksi koko liigan tehokkaimmista puolustajista. Pilote
oli myös erittäin hyvä johtaja ja hän olikin Chicagon
joukkueen pitkäaikainen kapteeni. Pilote oli Chicagon
kapteeni kausilla 1961-68.

Useimmat pitävät Pierre Pilotea jonkinlaisena väliaikakauden
suurpuolustajana. Pilote oli paras ajanjaksolla, jolloin
NHL:ssä ei oikein ollut yhtään erityisen "suurta" tai
merkittävää puolustajaa. Eivätkä he täysin väärässä ole.
Pilote ei ollut yhtä häikäisevä kuin aikaisempi legenda
Doug Harvey, eikä hän todellakaan ollut lähelläkään yhtä
loistava kuin seuraava superpuolustaja Bobby Orr. Pilote oli
kuitenkin ehdottomasti yhden lyhyen aikakauden - 1963-67 -
paras puolustaja NHL:ssä. Tuolloin hän voitti kolme Norrista
ja oli kaikkina viitenä kautena ehdolla. Pilote ei yllä
vertailussa Harveyn tai Orr:n tasolle, mutta ei se sinänsä
vähennä yhtään hänen arvoaan - hän jäi historiaan oman
lyhyen aikakautensa parhaana puolustajana NHL:ssä. Ja
sellaisena hänet muistetaan. Pierre Pilote valittiin Kanadan
Hockey Hall Of Fameen 1975.

 

[TKH]

Juttu 64

Jan Suchy lienee melko varmasti Tsekkoslovakkian kaikkien
aikojen paras puolustaja, mutta kuka on yhdessä Frantisek
Pospisilin kanssa lähes yhtä legendaarinen?? Kyseessä on
tietenkin Jiri Bubla, joka oli 1970-luvun loppupuolella
aivan maailman parhaita puolustajia.

Bubla syntyi tammikuun 27. 1950 Usti Nad Labem:n kaupungissa
luoteis-Tsekkoslovakkiassa. Bubla aloitti jääkiekon pelaamisen
jo yhdeksän vuotiaana kun hän meni CHZ Litvinovin junnioreihin
pelaamaan. Litvinovissa Bubla suurimman osan urastaan myös
pelasi. 19-vuotiaana Bubla kuitenkin siirtyi Dukla Jihlavaan,
josta palasi kuitenkin kahden vuoden päästä takaisin
Litvinoviin. Litvinovissa Bubla pelasi aina kolmekymppiseksi
jolloin siirtyi pariksi kaudeksi Sparta Prahaan ja sen jälkeen
vielä viideksi kaudeksi NHL:n Vancouveriin. Litvinovissa Bubla
oli joukkueensa paras ja tärkein pelaaja yhdessä toisen
legendaarisen pelaajan - ja hyvän ystävänsä - Ivan Hlinkan
kanssa. Bubla Ja Hlinka ovat siitä kummallisia pelaajia että
he ovat täsmälleen samanikäisiä ja kummatkin aloittivat
pelaamisen Litvinovin juniorijoukkueessa samaan aikaan.
Kaiken lisäksi Bubla ja Hlinka myös pelasivat vielä NHL:ssäkin
samassa Vancouverin joukkueessa kaksi vuotta. Jälkeenpäin
tarkasteltuna heidän uransa on hämmästyttävän samankaltainen.
Tsekkoslovakkian pääsarjassa Bubla pelasi parhaan kautensa
1977-1978 kun hän sijoittui tehoilla 50 (21+29) kuudenneksi
koko liigan pistepörssissä. Pelejä Tsekkoslovakkian liigassa
pelattiin silloin 44. Tsekkoslovakkian pääsarjassa Bubla
pelasi 470 peliä ja pisteitä niissä kertyi 280 (93+187). Yli
kolmekymppisenä NHL:n mennyt Bubla pelasi kolme yli 30
pisteen kautta ja viimeisellä 1985-1986 36-vuotias Bubla teki
vielä 30 (6+24) vain 43 ottelussa. Loukkaantumiset olivat
Bublan vaivana koko hänen NHL-uransa ajan, eikä hän ollut
lähelläkään enää sama pelaaja kuin vielä 70-luvun lopussa,
jolloin hän oli yksi Euroopan parhaimmista puolustajista.
Bubla oli kaikesta huolimatta koko NHL-uransa ajan Vancouverin
tasaisin ja varmin puolustaja. Koko NHL-ajan tehot Bublalla
ovat 256 peliä, 118 (17+101) pistettä ja 202 jäähyminuuttia.
Bublan NHL-oikeudet oli alunperin varannut Colorado
erityisessä "Tsekkoslovakkia draftissa" 1981, mutta myöhemmin
samana vuonna Colorado myi hänet Vancouveriin.

Nuorena Bubla oli loistava jalkapallon pelaaja ja olisi niin
halutessaan voinut luoda itselleen loistavan jalkapallouran.
Bubla valitsi kuitenkin jääkiekon. Bubla tunnettiin
erityisesti kyvystään käynnistää vastaiskuja. Bubla oli
loistava pelaaja kääntämään pelin nopeasti puolustamisesta
hyökkäykseen. Bubla oli myös erittäin vahva ja kova pelaaja,
erittäin kova taklaaja sekä hyvä kiekon ylöskuljettaja. Bubla
oli parhaimmillaan hyvin monipuolinen pelaaja, hän hyökkäsi ja
teki paljon pisteitä, mutta ei koskaan hyökännyt puolustamisen
kustannuksella vaan hoiti aina puolustamisen luotettavasti.
Yleensäkin hän oli varma ja tasainen puolustaja joka teki
vähän virheitä. Bubla ei ollut niin kovin iso pelaaja, mutta
sitäkin vantterampi ja vahvempi, 180 senttiä ja 92 kiloa.
Bubla oli parhaimmilla kausillaan 70-luvun lopussa yksi
Euroopan sen hetkisestä kolmesta parhaimmasta puolustajasta.
Kaksi muuta olivat koko 70-luvun ehkä paras puolustaja Valeri
Vasiljev ja nuori Vjatsheslav Fetisov, joka pelasi mahtavan
kauden jo -78 jolloin hänet valittiin sekä MM-kisojen että
nuorten MM-kisojen parhaimmaksi puolustajaksi ja kumpienkin
kisojen All-Starsiin. Neljäs 70-luvun lopun suurpakki oli
Bublan maajoukkuekaveri Frantisek Pospisil, mutta hänen
maajoukkueuransa loppui eräisiin hänen parhaimpiin kisoihinsa,
vuoden -77 MM-kisoihin.

Tsekkoslovakkian maajoukkueessa Bubla esiintyi 230 kertaa ja
teki niissä 37 maalia. MM-kisoissa Bubla esiintyi ensimmäisen
kerran -71 ja viimeisen kerran -80 Olympialaisissa, tällä
välillä Bubla oli mukana kaikissa arvoturnauksissa. MM-kisojen
All-Starsiin Bubla valittiin kaksi kertaa peräkkäin, -78 ja
-79. MM-kisojen parhaaksi puolustajaksi Bubla valittiin 1979
yhdessä neuvostoliittolaisen Valeri Vasiljevin kanssa. Bubla
oli joukkueensa puolustuksen, tai paremminkin koko joukkuensa,
kantavia voimia yhdessä legendaarisen Frantisek Pospisilin ja
Pospisilin pakkiparin Oldrich Machac:n kanssa legendaarisissa
-76 ja -77 MM-kisoissa, joissa Tsekkoslovakkia voitti Troikka
Petrovan - Valeri Harlamov - Vladimir Petrov - Boris Mihailov
- sekä Aleksander Maltsevin, Vladimir Tretjakin, Aleksander
Jakushevin, Helmut Balderiksen ja Valeri Vasiljevin
tähdittämän Neuvostoliiton. Bubla oli myöskin mukana -72
kisoissa, joissa Tsekkoslovakkia katkaisi neuvostoliiton
kymmenen mestaruuden putken. Bubla voitti urallaan kolmen
maailmanmestaruuden lisäksi yhden Olympiahopean sekä useita
MM-hopeita. -76 Bubla oli mukana myöskin Tsekkoslovakkian
Kanada Cupin joukkueessa, jossa tsekkoslovakkia eteni aina
finaaleihin asti. Bubla pelasikin loistavan Kanada Cupin ja
teki tehot 3+2 seitsemässä pelissä. Pisteissä parhaat MM-kisat
Bubla pelasi -76 kun 10:ssä pelissä syntyi 4+3. Kaikkein
Parhaimmillaan Bubla olikin juuri 70-luvun puolesta välistä
vuosikymmenen loppuun.

1986 tapahtui Bublalle hyvin valitettava episodi. Bubla
pidätettiin Wienissä heroiinin salakuljetuksesta ja tuomittiin
viideksi vuodeksi vankeuteen. Bubla pääsi vapaaksi istuttuaan
tuomiostaa neljä vuotta, tuomionsa Bubla istui Itävallassa.
Tämä heroiinijuttu on myös syy miksei Jiri Bublan poika Jiri
Slegr halua käyttää jääkiekkopiirissä niin legendaarista
isänsä nimeä. Jiri Bubla jr. vaihtoi sukunimekseen äitinsä
alkuperäisen tyttönimen Slegr:n

Bubla palasi myöhemmin uudestaan Kanadaan ja avasi oman
kahvilan Vancouverissa.

 

[TKH]

Juttu 65

Kuka suomalainen jääkiekkolegenda on SM-liigan/SM-sarjan
kaikkien aikojen kymmenen parhaimman pistemiehen joukosta
ainoana pelannut alle 400 ottelua??


Kyseessä on tamperelainen Martti Jarkko joka on SM-liigan
kaikkien aikojen kahdeksanneksi tehokkain pelaaja saldolla
575 (274+301). Pelejä Jarkko pelasi vain 382.

Martti Jarkko syntyi marraskuun 26. 1953 Tampereella.
Jarkko aloitti jääkiekon peluun jo hyvin nuorena: "Pyynikillä
oli lähin porukka. Sinne tuli mentyä santamontulle Tapparan
junioreihin siinä 7-8 vuoden ikäisenä, kun olin jo kyllin
vanha, että pääsin yksin kulkemaan", muisteli Jarkko.
Juniorisarjat ja -kaudet menivät ohi niin ettei mitään
erikoista ollut Jarkon muistiin jäänyt. Täytyy tulla aina
kevääseen 1973 ja A-junioreiden uusintaotteluun mestaruudesta.
Vastassa oli tuolloin Tapparan paikallisvastustaja Ilves.
"Tilanne oli 5-5 ja aikaa jäljellä vain kymmenkunta sekunttia,
kun maalivahti Tapio Virhimo vangitsi kiekon. Tuli B-pisteen
aloitus. Seisoin maalin nurkalla, kiekko ohjautui suoraan
lapaani Antero Lehtosen voittamasta alotuksesta, ja tein
ratkaisumaalin vihonviimeisillä hetkillä. Se on säilynyt
muistissani, koska katsomossa oli ennätysyleisö. Vastaavaa
tähtihetkeä en muista edes liiga-ajoiltani", muisteli Jarkko
1990-luvun loppupuolella. Jarkko oli hyvin pitkälti Tapparan
mies, jossa pelasi kaudet 1972-79. Tämän jälkeen hän siirtyi
TPS:n riveihin. "Halusin vaihtelua. Kun tarpeeksi kauan pelaa,
vaatii toisenlaisen luonteen kun itselläni on, jotta jaksaa
tahkota jatkuvasti samassa porukassa. Systeemiin turtuu",
kertoi Jarkko muuton syitä. TPS:ssä Jarkko pelasi kolme kautta
kunnes siirtyi Länsi-Saksaan Iserlohn:iin kahdeksi kaudeksi.
"Olin jo ehtinyt miettiäkin lähtemistä, mutta startti tuli
sitten lopulta ihan ykskaks. Kaverini Hannu Koivunen, joka oli
pelannut siellä jo vuosia, soitti Helsingin MM-kisojen aikana
1982, että nyt pitäisi painua pääkaupunkiin, koska Iserlohnin
agentit olivat stadissa", muisteli Jarkko. Jarkko meni viivana
Stadiin, teki paperit kuntoon päivässä ja löi kahden viikon
kuluttua kamat kassit ja matkusta Saksaan. Saksasta Jarkko
palasi vielä kaudeksi 1984-85 TPS:ään, mutta homma ei oikein
toiminut valmentaja Matti Keinosen kanssa ja Jarkko palasi
vielä kahdeksi kaudeksi takaisin Iserlohniin. Viimeiset kaksi
kautta Jarkko jäähdytteli II divisioonan Kiekko-67:n
joukkueessa. SM-liigan pistepörssin Jarkko voitti kahdesti,
-76 ja -77, maalikuninkuuden kerran, -77, ja syöttöpörssin
kahdesti, -76 ja -77. SM-liigan All-Starsiin Jarkko valittiin
kahdesti, -76 ja -77. Jarkko oli useilla kausilla SM-liigan
parhaimpia maalintekijöitä ja pistemiehiä, muun muassa
kausilla -81 ja -82 Jarkko oli liigan toiseksi paras
pistemies. Jarkko oli erittäin varma ja tasainen maalintekijä.
Parhaimmillaan hän teki 73 pistettä ja 36 maalia 35:ssä
ottelussa, mutta aina hän teki yli 20 maalia ja kahdeksan
kertaa yli 26 maalia. Pisteitä Jarkko teki kaksi per ottelu
useammalakin kaudella, koskaan hän ei jäänyt alle yhden
pisteen per ottelu tason. Kausia Jarkko pelasi vain 11,
otteluita tuolloin pelattiin 36. Jarkko on SM-liigan
pudotuspelien kaikkein aikojen kymmenenneksi tehokkain pelaaja
ja kuudenneksi tehokkain syöttöjä tehoilla 58 (21+37).
Pudotuspeliotteluita Jarkko pelasi 56. Martti Jarkko on
SM-liigan/SM-sarjan kaikkien aikojen kahdeksanneksi tehokkain
pelaaja tehoilla 575 (274+301) vain 382:ssa ottelussa.
Kaikkien aikojen TOP 30 pistepörssissä vain Jorma Peltonen on
pelannut vähemmän otteluita. Peltonen on listan 15. tehtyänn
tehopisteet 531 (240+291) 329:ssä ottelussa. TOP 50 ei ole
kukaan päässyt yhtä vähillä otteluilla. Jarkko on Jorma
Peltosen jälkeen kaikkien aikojen toiseksi tehokkain
suomalainen pelaaja pistekeskiarvolla laskien. Peltosen
keskiarvo on 1.61, Jarkon 1.51 ja kolmanneksi parhaimman Matti
Hagmannin 1.46. Martti Jarkolla on edelleen hallussaan
Tapparan yhden kauden maali- ja piste-ennätykset. Nämä Jarkko
teki uransa parhaalla kaudella 1976-77 jolloin syntyi 73
(36+37). Jarkolla on myöskin eniten syöttöjä tapparan paidassa
- 5. Ennätystä on tosin sivuttu myöhemmin. Jarkko voitti
useita mitalleita Tapparassa, muun muassa kolme kultaa, -75,
-77 ja -79. "Suurin syy menestykseen oli, että Tappara
joukkueena harjoitteli silloin tietääkseni kaikkein eniten.
Aina kun pudotuspelit alkoivat, kukaan meistä ei käynyt
duunissa, koska seura maksoi korvauksia menetetystä työajasta.
Pystyimme näin harjoittelemaan kahdesti päivässä. Tietääkseni
muut seurat eivät vielä tuolloin tehneet näin. Tiukkoja
taistoja pudotuspelit olivat kuitenkin joka vuosi, ja olisivat
voineet kääntyä kuinka päin tahansa", muisteli Jarkko Tapparan
menestysvuosia.

Martti Jarkkolla oli loistava mailatekniikka ja syöttötaito
sekä mahtava peliäly, mutta puolustamisesta hän ei ollut
koskaan järin kiinnostunut. Jarkko oli mielettömän tehokas
pelaaja, mutta silti hän oli korkeintaan keskinkertainen
luistelija, laiska harjoittelija ja hänellä ei ollut ollenkaan
kunnianhimoa. Käytännössä Jarkko pelasi pelkällä
synnynnäisellä lahjakkuudellaan. Mailatekniikka oli avain
Jarkon tehokkuuteen, hän hallitsi harhautukset ja
kiekonkäsittelyn täysin tahtonsa ja mielenliikkeittensä
mukaan. "Keskityin mailatekniikkani hiomiseen, sillä se oli
paras puoleni. On vanha sääntö, että se taito jonka osaa,
kannattaa säilyttää", sanoi Jarkko. Jos Jarkko olisi joskus
vaivautunut kunnolla harjoittelemaan, niin hänestä olisi
saattanut tulla yksi Suomen aivan kaikkien aikojen
parhaimmista pelaajista, mutta kun ei niin ei. Jarkon mielestä
"harjoittelu kuului lahjattomille ja niille jotka eivät osaa".
"Harjoittelu ei minua kauheasti kiehtonut, koska pärjäsin
pienemmälläkin rehkimisellä. Siihen aikaan Tapparassa
puolustamista pidettiin niin tärkeänä, että keskialueella oli
jatkuvasti oltava ainakin kolme äijää, ettei tullut
ylivoimahyökkäyksiä. Itseäni sellainen tyyli ei kiinnostanut
tippaakaan. Minä oli aina mieluummin menossa toiseen päähän
kenttää. Jarkko luonnollisesti myöskin joutui erimielisyyksiin
Tapparan silloisten valmentajien kanssa. "Erityisesti kesäisin
esiintyi erimielisyyksiä, kun en oikein jaksanut juosta
vaadittuja lenkkejä. Vakikuvio oli, että sarjojen jälkeen
kävin etelässä rentoutumassa. Yleensä tilasin matkan kahdeksi
viikoksi juuri silloin kun seuraavan kauden harjoitukset
alkoivat. Tietyissä kysymyksistä minulla oli jyrkät
mielipiteet, joista en kovin helposti joustanut. Välillä
pidinkin pääni, välillä en. Mutta vaikka toisinaan paininkin
valmentaja Kalevi Nummisen kanssa henkisiä paineja
vaihtelevalla menestyksellä, aina asiat sovittiin samalla
istumisella. Ei niitä koskaan jälkeenpäin kaiveltu. Ne olivat
sen päivän murheita, ja sillä siisti. Sitten taas jatkettiin
projekteja", musteli Jarkko.

Martti Jarkko kuului aikansa ehdottomaan eliittiin, mutta
pelasi vain kahdet MM-kisat, -77 ja -78. Hänen pelitaitonsa
olisivat edellyttäneet valintaa huomattavasti useampiin
MM-kisoihin, mutta miehen lepsu asenne, löysä harjoittelu ja
yleinen omapäisyys esti miehen valitsemisen useampiin
kisoihin. "Tokko olisi valittukaan useampiin kisoihin, mutta
totta puhuen minua ei loppujen lopuksi edes suuremmin
kiinnostanut koko kisatouhu. Sarjapelit rittivät. Niitäkin oli
aivan tarpeeksi, kun en ollut muutenkaan tottunut kovin
suuriin ottelumääriin. Katowicen MM-joukkueeseen 1976 olisi
kyllä ollut helppokin mahtua, kun kymmenkunta runkopelaajaa
akselilta Tampere-Turku kieltäytyivät jonkun saman talven
olympialaisissa sattuneen kalabaliikin vuoksi. En kuulunut
kapinaryhmään, mutta jäin pois myötätunnosta. Ajattelin, että
on nolo olla rikkuri ja pettää porukkaa, jos jätkät näin
päättävät", kertoi Jarkko. Maajoukkueessa Jarkko pelasi 63
ottelua ja teki niissä 36 (15+21) tehopistettä.

Jarkko pelasi urallaan parissakin suomalaisittain kuuluisaksi
nousseessa ketjussa. Ensimmäinen oli Tapparassa koossa ollut
Jukka Alkula - Martti Jarkko - Mikko Leinonen - Pertti
Valkeapää - Hannu Haapalainen, jota yleisesti tuolloin
kutsuttiin "jarkkolaisiksi". "Tehomme perustui pääasiassa
siihen, että saimme pelata pitkään yhdessä. Siinä oppi
tuntemaan kaverit ja tietämään, missä kukin menee. Lisäksi
Kallu antoi meille melko vapaat kädet touhuta kaukalossa. Itse
en koskaan tyypiltäni ollutkaan mikään etukäteen laadittujen
taktiikoiden esimerkillinen noudattaja. Luistelin missä
luistelin, tilanteen ja vastustajan mukaan", muisteli Jarkko.
TPS:ään siirryttyään Jarkko pelasi myöskin kuuluisaksi
nousseessa ketjussa: Reijo Leppänen - Martti jarkko - Håkan
Hjerppe - Timo Nummelin - Hannu Virta.

Lopettamisensa jälkeen Jarkkoa on useamman kerran houkuteltu
junioreiden valmennushommiin, mutta Jarkkoa ne eivät suuremmin
kiinnosta: "Jos siihen suostuu, siellä on sitten oltava. Siitä
ei tule mitään, että valmentaja käy harjoituksissa kuinka
sattuu, mutta ei salli pelaajille samaa. Minä olen niissä
saanut juosta aikoinani aivan tarpeeksi. Nyt minä haluan
nauttia jo vähän lekkerimmästä elämästä", kertoi Jarkko 1990-
luvun loppupuolella. Martti Jarkko on Suomen jääkiekkoleijona
numero 92.

 

[TKH]

Juttu 66

Phil Esposito rikkoi ensimmäisenä pelaajana 100 pistettä,
mutta kuka oli päässyt vain kolmen pisteen päähän sadasta
pisteestä kaksi kautta aikaisemmin??


Kyseessä on tietenkin Tsekkoslovakkiassa syntynyt Stan Mikita.

Stan Mikita syntyi toukokuun 20. 1940 Sokolce:ssa,
Tsekkoslovakkiassa. Mikitan nimi oli alunperin Stanislaus
Guoth, mutta nimi muuttui sen jälkeen kun hänen
sukulaisperheensä oli adoptoinut hänet Kanadaan turvaan
sodalta. Mikita oli 8-vuotias muuttaessaan enonsa ja tätinsä
kanssa St. Catharinesiin, Ontarioon. Mikitan sopeutuminen
uuteen ympäristöön ei sujunut kovin nopeasti. Aluksi hän
kuvitteli että kaikki olivat häntä vastaan niin kentällä
kuin kentän ulkopuolella. Tämän takia hän oli napit
vastakkain milloin kenenkin kanssa. Mikitan kiinnostus
jääkiekosta kuitenkin syventyi nopeasti ja hänestä tulikin
uuden kotikaupunkinsa juniorijoukkueen tähti. Viimeisellä
1958-59 kaudellaan OHA:ssa Mikita voitti liigan piste- ja
syöttöpörssin. Tuolloin Mikita teki vain 45 ottelussa 97
(38+59) tehopistettä, ja keräsi 197 minuuttia jäähyjä.
Samalla kaudella Mikita pääsi myös kolmen ottelun ajaksi
kokeilemaan NHL:ää Chicagon paidassa. Ottelut menivät
mukavasti ja seuraavaksi kaudeksi syntyi sopimus.

Mikita pelasi ensimmäisen täyden kauden NHL:ssä 19-vuotiaana
kaudella 1959-60. Pari kautta Mikitalta meni totutteluun ja
kehittymiseen. Kolmannesta kaudesta lähtien hän kuului
NHL:n eliittiin, siihen Mikita kuuluikin sitten seuraavat
kymmenen vuotta. Mikitan tullessa surkeaan Chicagoon oli
joukkueesta jo kehittymässä huippujoukkue. Myöhemmin
joukkueen yhdeksi tärkeimmistä lenkeistä tuli "Scooter Line",
jossa Mikitan laidoilla pelasivat Ken Wharram ja Ab McDonald.
Kaikkein upeimmat kautensa Mikita pelasi 1960-luvun puolesta
välistä vuosikymmenen loppuun. Tuolloin Mikita voitti NHL:n
pistepörssin neljä kertaa, -64, -65, -67 ja -68. 1967
Mikitasta tuli NHL:n yhden kauden piste-ennätyksen haltija
hänen tehdessään 97 pistettä. Tosin ennätys oli jaettu koska
vuotta aikaisemmin Bobby Hull oli yltänyt samaan
pistemäärään. Kaksi vuotta myöhemmin Phil Espositosta tuli
NHL:n historian ensimmäinen sadan pisteen rikkoja. NHL:n
syöttöpörssin Mikita voitti kolmesti peräkkäin, 1965-67.
Mikita valittiin NHL:n ykkös All-Starsiin kuusi kertaa ja
kakkoseen kaksi kertaa ajanjaksolla 1962-70. 100 pistettä
Mikita ei koskaan rikkonut, mutta teki kaksi kertaa 97.
Maaleja Mikita teki parhaimmillaan 40. Mikita pelasi urallaan
22 kautta ja 1394 ottelua tehden niissä 1467 (541+926)
tehopistettä. Lopettaessaan Mikita oli yksi NHL:n kaikkien
aikojen tehokkaimmista pelaajista. Syötöissä hän oli kaikkien
aikojen listalla toinen Gordien Howen jälkeen, pisteissä hän
oli kolmas ja maaleissa kuudes. Nykyään Mikita on NHL:n
kaikkien aikojen pistepörssissä sijalla 11, syöttöpörssissä
myös sijalla 11 ja maalipörssissä sijalla 20. 541:llä
maalillaan Mikita on Chicagon historian toiseksi eniten
maaleja tehnyt pelaaja, vain Bobby Hull teki enemmän, 604.
Mikitalla on kuitenkin neljä muuta Chicagon ennätystä: eniten
kausia, 22, eniten otteluita, 1394, eniten pisteitä, 1467 ja
eniten syöttöjä 926. Parhaimmat pudotuspelinsä Mikita pelasi
1961-62, jolloin hän voitti pudotuspelien pistepörssin
tehoilla 21 (6+15) vaikka pelasi vain 12 ottelua. Edellisellä
kaudella Mikita oli voittanut pudotuspelien maalipörssin ja
johtanut Chicagon joukkueen niiden ensimmäiseen Stanley Cupin
mestaruuteen 23 vuoteen. NHL:n pudotuspeleissä Mikita pelasi
155 ottelua ja teki niissä 150 (59+91) tehopistettä. Mikita
voitti NHL:n pistepörssin, liigan arvokkaimmalle pelaajalle
jaettavan Hart Trophyn ja herrasmiespelaajapalkinnon 1967 ja
1968. Tuolloin hänestä tuli NHL:n historian ensimmäinen
pelaaja, joka on samalla kaudella voittanut kyseiset kolme
palkintoa. Ensimmäisen kerran Mikita oli ehdolla Hart Trophyn
voittajaksi 1963, mutta tuolloin pokaali meni Gordie Howelle
Mikitan jäädessä äänestyksessä toiseksi. Mikita johti
Chicagossa 1960-luvulla kuuluisaa MPH -ketjua, joka pelasi
kokoonpanossa Bobby Hull - Stan Mikita - Jim Pappin.

Mikita oli pieni, mutta erittäin taitava pelaaja. Hänellä oli
aikalaisiaan parempi luistelutaito ja mailatekniikka sekä
loistava pelikäsitys ja syöttötaito. 1960-luvun puolivälistä
aina vuosikymmenen loppuun hän oli ehdottomasti koko NHL:n
paras pelaaja. Stan Mikita oli uransa alkupuolella hyvinkin
kovaotteinen sentteri, mutta vuosien varrella hänestä tuli
jopa erittäin herrasmiesmäinen pelaaja. Tarina kertoo että
Mikitan tytär olisi saanut aikaan tämän hämmästyttävän
muutoksen Mikitan pelitavassa. Tarinan mukaan hänen
tyttärensä oli kerran kysynyt isältään tämän tultua
televisioidusta ottelusta: "Miksi sinä istuit koko ajan yksin
ja muut istuivat yhdessä", tämä kuulemma herätti Mikitan. Oli
syy Mikitan tyttäressä tai missä tahansa niin muutos
Mikitassa oli valtava. Mikitan voittaessa NHL:n pistepörssin
kausina -64 ja -65 hän sai kumpanakin kautena jäähyjä noin
150 minuuttia. Sen sijaan kausina -67 ja -68, Jolloin Mikita
myös voitti NHL:n pistepörssin, hän keräsi vain 12 ja 14
minuuttia jäähyjä. Mikitan sanotaan olleen ensimmäinen
pelaaja, joka rupesi käyristämään mailan lapoja. Tarinat kun
muuttuvat vuosien varrella, niin Mikitan lavankäyristymisen
synnystäkin on kaksi hiukan erilaista tarinaa. Kyse oli joka
tapauksessa sattumien summasta, niin kuin kehityksessä usein
on. Yhden tarinan mukaan vihainen Mikita oli tullut vaihtoon,
ja turhautuneena yrittänyt rikkoa mailansa lapaa työntämällä
sen vaihtoaition luukun väliin. Lapa vääntyi ja seuraavassa
vaihdossa Mikita huomasi käyrän lavan parantavan hänen
laukaustaan huomattavasti. Toisen tarinan mukaan Mikita
huomasi ensimmäisen kerran käyrän lavan edut kun häneltä
kerran harjoituksissa murtui mailasta lapa. Hän jatkoi
kuitenkin laukomista ja huomasi hämmästyksekseen, että lapa
vinossa laukaukset olivat vielä vaarallisempia.

Mikita oli mukana vuoden 1972 Summitin sarjassa
Neuvostoliittoa vastaan, mutta ei päässyt pelaamaan kuin
kahdessa ottelussa. Saaliiksi tuli yksi syöttöpiste.
Ansioistaan Usan kiekkoilun hyväksi Mikita palkittiin
Lester Patrick Trophylla 1976. Mikita teki uransa aikana
paljon hyväntekeväisyystyötä lasten hyväksi, sitä hän jatkoi
myös peliuransa jälkeen. Stan Mikitan pelinumero 21 on
jäädytetty Chicagossa. 1983 Mikita valittiin Kanadan Hockey
Hall Of Fameen.

 

[TKH]

Juttu 67

Kuka legendaarinen neuvostoliittolaispuolustaja valittiin
vuoden 1981 Kanadan Cupin All-Starsiin??


Kyseessä on tietenkin Green Unitin toinen puolustaja
Aleksei Kasatonov.

Aleksei Kasatonov syntyi lokakuun 14. 1959 Leningradissa.
Kasatonov Debytoi Neuvostoliiton sarjassa 18-vuotiaana SKA
Leningradin paidassa kaudella 1976-77. Kasatonov oli
superlupaus jo nuorena, 1979 häner valittii alle 20-vuotiaiden
MM-kisojen All-Starsiin ja kisojen parhaimmaksi puolustajaksi.
Tämän jälkeen Kasatonov otettiin Moskovan ZSKA:n ja
maajoukkueeseen. Kasatonovilla oli erittäin vaikea alku
ZSKA:ssa, johtuen vähintäänkin osaksi hänestä itsestään.
"Kasatonoviin suhtautuivat kaikki hyvin kielteisesti, kuin
rumaan, kömpelöön ankanpoikaseen. Kasatonov oli toisaalta
arka, toisaalta kuriton ja äärettömän vastuuton. - Hänhän
touhusi jo Leningradin SKA:ssa aivan miten halusi. Tulet
nääntymään hänen kanssaan - kaveri ei osaa paljon, mutta ei
liioin halua kuunnella valmentajiaan.. Muistan toisinaan tämän
kollegoiden sanatulvan katsellessani nykyjääkiekon parhainta
puolustajaparia jäällä, Vjatseslav Fetisovia ja Aleksei
Kasatonovia", kirjoitti Viktor Tihonov kirjassaan. Kasatonov
pelasi ennen NHL:ään siirtymistään Neuvostoliiton sarjassa
12 kautta ja 529 ottelua tehden niissä 315 (119+196)
tehopistettä. Parhaimmilla kausillaan Kasatonov teki
Neuvostoliiton sarjassa 18 maalia ja 39 pistettä. Viidesti
hän teki yli 30 pistettä. Kasatonovin legendaarinen pakkipari
Slava Fetisov teki parhaimmillaan vain yhden maalin enemmän.
Neuvostoliiton sarjan All-Starsiin Kasatonov valittiin
kahdeksan kertaa. NHL-uransa aikana ja sen jälkeen Kasatonov
pelasi vielä kahdella kaudella yhteensä 47 ottelua Moskovan
ZSKA:n joukkueessa keräten 28 (5+23) tehopistettä.

Kasatonov siirtyi monen muun neuvostoliittolaisen pelaajan
tapaan NHL:ään kaudeksi 1989-90. Kasatonov matkasi tällöin
New Jerseyn riveihin, jossa Kasatonov pelasi neljä
suhteellisen hyvää kautta. Ensimmäinen keskeneräinen kausi toi
39:ssä ottelussa tehot 21 (6+15) ja kaksi seuraavaa yli 40
pistettä ja 10 maalia molemmat. Kaikkiaan Kasatonov pelasi
P-Amerikassa seitsemällä kaudella neljässä eri joukkueessa.
Hänen kokonaisaldokseen NHL:stä tuli 160 (38+122) tehopistettä
383:ssa ottelussa. Eli ei ollenkaan huonosti yli 30-kymmpisenä
NHL:ään lähteneeltä pelaajalta. 1994 Kasatonov pelasi NHL:n
All-Stars -ottelussa.

Kasatonov pelasi Neuvostoliiton maajoukkueessa ajanjaksolla
1979-91. MM-kisoissa ja olympialaisissa Kasatonov pelasi 98
ottelua ja teki niissä 73 (25+48) tehopistettä. MM-kisojen
All-Starsiin Kasatonov valittiin viisi kertaa, -82, -83, -85,
-86 ja -91. 1983 MM-kisoissa Kasatonov valittiin turnauksen
parhaimmaksi puolustajaksi. Jokaisena All-Starsiin valittuna
vuotena Kasatonov muodosti Fetisovin kanssa All-Starsin
pakkiparin. Fetisov valittiin 1980-luvulla neljästi MM-kisojen
parhaimmaksi puolustajaksi, neljästi Kasatonov oli MM-kisojen
toiseksi paras puolustaja heti Fetin jälkeen. Tavallaan
Fetisov oli Kasatonoville siunas, mutta tavallaan myös kirous.
Fetisovin kanssa oli mahtava pelata, mutta liian monta kertaa
Kasatonov jäi Fetisovin varjoon. Tosiasia on, että Fetisov oli
se parempi puolustaja, mutta monta kertaa Kasatonov jäi
varjoon aivan aiheetta. Fetisovin takia Kasatonov on nykyään
kohtuuttomasti aliarvostettu puolustaja. Parhaimmillaan hän
oli kuitenkin maailman paras puolustaja ja koko 1980-luvun hän
oli yksi maailman parhaimmista puolustajaista. Kaikkein
parhaimmat MM-kisansa Kasatonov lienee pelannut vuoden 1983
kisoissa jolloin hän oli pistepörssin kuudes tehoilla 11
(1+10). Myös -85 MM-kisoissa Kasatonov oli pistepörssissä
kymmenen sakissa tehtyään yhdeksässä ottelussa tehopisteet 10
(5+5).

Kasatonov pelasi kaikkiaan neljässä Kanada Cupissa. Niistä
kaikkein parhaiten hän pelasi ensimmäisessä vuoden 1981
Kanada Cupissa. Tuolloin hän oli Neuvostoliiton paras pelaaja
maagisen maalivahdin Vladislav Tretjakin ohella.
Luonnollisesti Kasatonov myös valittiin turnauksen
All-Starsiin. Turnauksen pistepörssissä Kasatonov oli parhaana
puolustajana viides, hän oli myös paras neuvostoliittolainen
pistepörssissä. Kasatonovin tehot seitsemässä ottelussa olivat
tuolloin 11 (1+10). Vuoden 1981 Kanada Cup on vuoden 1983
MM-kisojen ohella ainoat kisat joissa Kasatonov loisti
pakkipariaan Slava Fetisovia parempana puolustajana.
Kummallakin kertaa Kasatonovoli samalla turnauksien paras
puolustaja. Vuoden -84 Kanada Cupissa Fetisov ei ollut mukana
ja Kasatonovkaan ei onnistunut maagisesti. Hyvä hän oli toki
tässäkin turnauksessa, muttei aivan kisojen parhaita. Tuolloin
Kasatonov teki kuudessa ottelussa 5 (1+4) ja oli
Neuvostoliiton parhaita puolustajia. Samat 1+4 tehot Kasatonov
teki myös -87 Kanada Cupissa, mutta näissä kisoissa Fetisov
oli paljon kirkkaampi tähti. Kasatonov pelasi myös viimeisissä
vuoden 1991 Kanada Cupissa, tuolloin hän kasaan yhden syötön.
Kasatonovin parhaat kaudet olivat tuolloin jo takana päin.
Aleksei Kasatonov on Kanada Cupien historian viidenneksi
tehokkain pelaaja ja toiseksi tehokkain puolustaja. Gretzky
johtaa luonnollisesti tätäkin tilastoa. Toinen ja kolmas on
yhtä odotetusti KLM-ketjun laiturit Makarov ja Krutov.
Neljäntenä ennen Kasatonovia on hyökkäävä puolustaja Paul
Coffey. Kasatonov teki neljässä Kanada Cupissa 27:ssä
ottelussa mahtavat tehopisteet 22 (3+19). NHL:ssä
superlegendaksi noussut Paul Coffey pelasi kaksi ottelua
vähemmän ja teki kaksi pistettä enemmän.

Kasatonov oli muodostamassa maailman kaikkien aikojen parasta
pakkiparia ja maailman kaikkien aikojen parasta viisikkoa.
Kyseessä on Vjatseslav Fetisov - Aleksei Kasatonov pakkipari,
joka tuli viisikkona tunnetuksi Green Unit -nimellä.
Viisikossa pelasivat Vladimir Krutov - Igor Larionov - Sergei
Makarov - Vjatseslav Fetisov - Aleksei Kasatonov. Vaikka
viisikko pelasi yhdessä jo aikaisemmin, tapahtui viisikon
varsinainen kansainvälinen läpimurto vasta vuoden 1983
MM-kisoissa. Tuolloin koko viisikko oli kisojen pistepörssissä
seitsemän sakissa - 1. Makarov 18 (9+9), 2. Krutov 15 (8+7),
4. Larionov 12 (5+7), 6. Kasatonov 11 (1+10) ja 7. Fetisov
10 (3+7). Vain Tsekkien Jiri Lala ja Saksan Erich Kuhnhackl
kiilasivat väliin. Vastaavaan suoritukseen ei mikään viisikko
ole missään turnauksessa koskaan yltänyt. Kahtena vuotena koko
Green Unit valittiin MM-kisojen All-Starsiin, -83 ja -86.
Mitään toista viisikkoa ei MM-kisojen historiassa ole koskaan
valittu kokonaisuudessaa All-Starsiin. Fetisovin ja
Kasatonovin henkilökohtaiset saavutukset kansainvälisistä
turnauksista ovat kaikkein korkeimmat, näin on selvää ettei
heitä pakkiparina voida vakavasti edes verrata mihinkään
toiseen pakkipariin. Saavutuksiltaan ja kestoltaa sellaista ei
edes ole ollut olemassa. "Kun puolustajat Fetisov ja Kasatonov
tulevat jäältä pelattuaan 40-50 sekunttia, he tuskin jaksavat
takaisin vaihtopenkille. He ovat fyysisesti huippukunnossa,
mutta heidän panoksensa jäällä on niin valtava", arvioi
Tihonov Green Unitin pakkiparia vuoden 1983 MM-kisojen
jälkeen. Green Unit on maailman kautta aikain paras viisikko.
Ei ole toista viisikkoa johon sitä voi vakavasti edes verrata.
Petrovin ketju ja niiden takana useimiten pelannut Valeri
Vasiljev - Vladimir Lutshenko muodostivat loistavan viisikon,
muttei sitä voi vakavasti Green Unittiin verrata. Almetovin
ketjun takana pelasi kiinteästi Eduard Ivanov - Aleksander
Ragulin -pakkipari, mutta ei A-Line Unitkaan yllä vertailussa
lähellekään Larionovin viisikkoa. "Ykkösketjumme viiden
pelaajan keskinäinen vaihdeltavuus vaatii jokaiselta
hyökkääjältä ja puolustajalta jatkuvaa liikkeelläoloa. Heidän
tekninen ja taktinen suorituksensa yhdessä erässä vastaa sitä
työmäärää, johon johtopelaajat kymmenen vuotta sitten
käyttivät kaksi, ellei peräti kolme erää. Heidän peliään ei
voi verratakaan muutama vuosi sitten näkemäämme peliin.
Anatoli Tarasov kirjoitti Sovetskaja Rossijassa, ettei
jääkiekon historia tunne samanveroista viisikkoa. Olen samaa
mieltä kunnianarvoisan valmentajan kanssa", on Viktor Tihonov
sanonut. Ja näinhän se oli.

 

[TKH]

Juttu 68

Kuka oli ensimmäinen suomalainen/suomalaissyntyinen jonkun
NHL:n palkintopokaalin voittanut pelaaja?


Kyseessä on tietenkin jo nuorena Pohjois-Amerikaan siirtolaiseksi
lähtenyt Pentti Lund, joka voitti Calder Trophyn 1949.

Pentti Lund syntyi joulukuun 6. 1925 Karijoella. Vain vähän
on kirjoitettu Pentti Lundista, vaikka hän oli aikanaan
suurempi nimi NHL:ssä kuin mitä koti Suomessa edes ymmärretään
nykyään. Omana aikanaan hänestä tuskin Suomessa tiedettiin
yhtään mitään. Pentti Lundilla on hyvin erikoinen asema
Suomen jääkiekkoilun historiassa. Hän oli lyhyen aikaa
suorastaan NHL-tähti aikana, jolloin Suomen kiekkoilu otti
vasta hapuilevia ensiaskeliaan. Hän on saanut arvostuksensa
vasta viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Syy on se että hän
oli siirtolainen joka oppi kiekkoilun salat vasta uudessa
kotimaassaan Kanadassa. Siikajoella syntynyt ja nuorena
Kanadaan muuttanut Albert Pudas oli ensimmäinen suomessa
syntynyt NHL-pelaaja, mutta hän pelasi vain kolme peliä
Toronto Maple Leaf:ssa kaudella 1926-27, eikä saanut yhtään
tehopistettä. Lund sen sijaan oli merkittävä NHL-pelaaja,
joskin ura jäi valitettavan lyhyeksi silmävamman takia.
Lund:n uralla oli kuitenkin tähtihetkensä. Ennen NHL:ssä
pelaamistaan Lund oli pelannut loistavia kausia muissa
sarjoissa. Uransa aluksi hän pelasi TBJHL:ssä kolme vuotta
kaudesta 1942-43 lähtien voittaen kaksi kertaa sarjan
pistepörssin, kerran maalipörssin ja kerran syöttöpörssin.
Näiden kausien jälkeen Lund siirtyi kahdeksi kaudeksi EHL:ään,
joista jälkimmäisellä hän voitti sarjan maali- ja
pistepörssit. Näinä viitenä kautena ennen NHL-uran alkua Lund
voitti pelaamiensa sarjojen pistepörssin peräti kolme kertaa,
maalipörssin kaksi kertaa ja syöttöpörssin kerran. Lisäksi
Lund voitti näinä vuosina kerran play-offien maalipörssin ja
toisena kautena piste- ja syöttöpörssin.

Pentti Lund pelasi ensimmäisen NHL-ottelun kaudella 1946-47
Boston Bruins:n joukkueessa play-off-ottelussa. Boston oli
löytänyt Lundin EHL:n Boston Olympics joukkueesta, jossa Lund
loisti koko sarjan parhaimpana pelaajana. Boston teki syystä
sopimuksen Lundin kanssa, tuolla kaudella Lund ei kuitenkaan
päässyt kuin tuohon yhteen play-off-otteluun. Seuraavan kauden
Lund pelasi kokonaan AHL:n Hershey Bear:ssa. Lund pelasi
kuitenkin myös kaksi peliä NHL:ssä, taas play-offeissa. Boston
ei kuitenkaan ollut vakuuttunut Lundin potentiaalista, eikä
edes antanut hänelle kunnon näyttömahdollisuutta, vaan
kauppasi hänet helmikuussa 1948 New York Rangersiin yhdessä
Ray Mansonin kanssa kaupassa joka täydensi aikaisemman Grant
Warwickin siirron Bostoniin. New York Rangersissa Lund NHL-
uransa hohdokkaimmat hetket sitten myös pelasi. Heti
ensimmäisellä kaudella 1948-49 tuli mukavat tehot 30 (14+16)
59:ssä ottelussa ja kauden jälkeen Lund palkittiin Calder
Trophyllä kauden parhaimpana tulokkaana. Hänen voittamansa
Calder Trophy on ensimmäinen suomalaissyntyisen pelaajan
voittama NHL-palkinto. Lundin asema suomalaisena NHL-
pelaajana on kuitenkin hiukan erikoinen. Hän sai kiekko-
oppinsa Kanadassa, mutta oli kuitenkin Suomen kansalainen
aloittaessaan NHL-uransa kaudella 1948-49. Jatkuvat vaikeudet
Kanadan ja Yhdysvaltojen rajan ylittämisessä saivat hänet
kuitenkin vaihtamaan kansalaisuutta. Tämän takia hän oli
Kanadan kansalainen voittaessaan Calder Trophyn. Itse Lund on
aina pitänyt itseään suomalaisena ja on suomalaisuutensa
säilyttänyt nykypäiviin asti. Seuraavalla 1949-50 kaudella
Lund pelasi kaikkein parhaimman kautensa. Runkosarjassa tuli
tehot 27 (18+9) 64:ssä ottelussa ja play-offeissa 12:ssa
ottelussa huippupisteet 11 (6+5). Lund pelasi huikeat
pudotuspelit. New York Rangersin ensimmäinen vastustaja oli
Montreal Canadiens, jonka Maurice Richard oli lähes uransa
huipulla. Rocket Richardin vartiointi oli Lundin tehtävänä,
hän onnistuikin siinä niin loistavasti että Rocket teki vain
yhden ainoan maalin koko sarjassa. Finaaleissa tuli vastaan
Detroit, jota vastaan Rangers kävi todella tiukan kamppailun.
Se ratkesi vasta seitsemännen ottelun jatkoajalla Detroitin
hyväksi. Yhdellätoista tehopisteellään Lund oli Rangersien
paras pistemies. Seuraavalla kaudella Lund sai silmävamman ja
ei enää oikein onnistunut. Tehopisteitä kertyi kuitenkin 20.
New York Rangers myi hänet ennen seuraavan kauden alkua
syyskuussa 1950 takaisin Bostoniin, tällä kertaa yhdessä Gus
Kylen kanssa vaihdossa Paul Rontyyn. Bostonissa Lund pelasi
pari kohtuullista kautta, mutta huippukaudet olivat jo takana.
Uransa viimeiset kaksi kautta Lund pelasi NOHA -liigan Soo
Greyhound:ssa. Pentti Lundin kokonaistehot NHL:ssä olivat 259
ottelua ja niissä 99 (44+55) pistettä. Nämä edellä mainitut
Pentti Lundin saavutukset rikottiin vasta Jari Kurrin
johdolla 1980-luvulla, se kertoo oleellisimman asian Pentti
Lundista ja hänen NHL-urastaan.

Marraskuussa 1950 oli Pentti Lund uransa huipulla. Tämän kävi
toteamassa myös suomalaisen kiekkoilun isä, Aarne Honkavaara.
Honkavaara oli tuolloin P-Amerikassa ja kävi katsomassa
Toronto - New York rangers -ottelun, jossa Lund esiintyi siis
Rangersien paidassa. "Ottelu oli minulle pettymys, Peli oli
erittäin tarkkaa, pelaajien välillä ei ollut juurikaan eroja.
Taklauksia ei nähty, sillä hyvän luistelutaitonsa ansiosta
kukaan ei joutunut taklauksen uhriksi. Vasta kun jompi kumpi
joukkue joutui vajaalle, nähtiin parempaa peliä. Millimetrin
tarkoilla syötöillä jauhettiin niin kauan, että kiekko päätyi
vapaalle miehelle tai esiin luistelevan pelaajan lapaan.
Maaleista suurin osa tehtiinkin ylivoimalla", muistelee
Honkavaara.

Pentti Lund oli vain kuusi vuotias matkustaessaan Kanadaan,
kaiken lisäksi hänen ainut seuralaisensa oli neljä vuotias
pikkuveli!! Lundin vanhemmat olivat matkustaneet Kanadaan
aikaisemmin ja saatuaan elämänsä ja olosuhteet kuntoon
halusivat tietenkin lapsensa Kanadaan myös. He lähettivät
matkaliput Karijoelle, jossa poikien isoisä lähti saattamaan
pojat Turkuun ja Tukholman laivaan. Pojilla oli tuolloin
selkäreput selässä ja kaulassa kyltit jossa luki seuraavaa:
"Olemme matkalla Port Arthuriin Kanadaan. Kanssamatkustajia
pyydetään auttamaan, että pääsemme perille". Useamman
vuorokauden matka sujui ilman kommelluksia. Pentti Lund toimi
uransa jälkeen urheilutoimittajana, sitä hän teki aina
eläkkeelle siirtymiseen asti. Vuonna 1965 Lund tapasi ja
haastatteli Suomen maajoukkueen, joka oli pelaamassa
yhdentoista ottelun turneeta Kanadan Amatöörijoukkueita
vastaan. Aarne Honkavaara oli tuolloin Suomen maajoukkueen
joukkueen johtaja ja muistaa tapauksen hyvin. "Heittelin
juuri kiekkoja jäälle, kun luokseni asteli tutun näköinen
tanakka herrasmies ja esitteli itsensä pentti Lundiksi. Hän
oli paikallisen sanomalehden urheilutoimittaja ja sanoi
tulleensa katsomaan harjoituksiamme ja haastattelemaan
pelaajia. Vein hänet hetken keskusteltuamme pukusuojaan ja
esittelin hänet pelaajille. Vähän huvitti, kun näki tämän
maailmanluokan tähden haastattelevan kynä ja lehtiö
käsissä juuri 18 vuotta täyttänyttä ensikertalaistamme Pekka
Marjamäkeä", muisteli Honkavaara tapausta. Lund ja Honkavaara
tapasivat tuolloin toisen kerran, ensimmäisen kerran he olivat
tavanneet Honkavaaran Kanadan reissulla 1950. Pentti Lundin
veli Viljo pelasi pitkään alemmissa sarjoissa ja oli
voittamassa neljää AHL:n mestaruutta. 1992 Pentti Lund
valittiin jääkiekkoleijonaksi.

 

[TKH]

Juttu 69

Kuka puolustaja rikkoi NHL:n historiassa toisena 100 pisteen
rajan yhdellä kaudella??


Kyseessä on tietenkin mahtava Denis Potvin.

Denis Potvin syntyi lokakuun 29. 1953 Ottawassa, Ontariossa.
Potvin siirtyi Kanadan puoliammattilaismaiseen junioriliigaan
jo 14-vuotiaana. Potvin pelasi kaikkiaan viisi kautta Ottawa
67:ssä. Potvin oli alusta lähtien eritäin lupaava puolustaja,
mutta kunnon kukkaan hän ei kuitenkaan puhjennut ennen kuin
viimeisellä kaudellaan. Parhaan juniorikautensa Potvin pelasi
kaudella 1972-73 jolloin hän teki liigan puolustajien
piste-ennätyksen 123 (35+88) 61:ssä ottelussa. Keskiarvo oli
yli 2 pistettä per ottelu. Kolmena kautena Potvin valittiin
OHA:n ykkös All-starsiin. Ei ollutkaan mikään yllätys että
vuoden 1973 Amateur Draftissa New York Islander draftasi
Potvinin kaikkein ensimmäisenä pelaajana. Potvin myös siirtyi
NHL:ään heti varauksensa jälkeen.

Denis Potvin debytoi NHL:ssä 19-vuotiaana kaudella 1973-74
New York Islandersin paidassa. Potvinista tuli NHL:n tähti
heti ensimmäisistä otteluista lähtien. Kausi toi Potvinille
hienot 54 (17+37) pistettä ja Calder Trophyn kauden
parhaimpana tulokkaana. Vielä parempaa oli kuitenkin
tulossa. Seuraavasta 1974-75 kaudesta lähtien Potvin valittiin
NHL:n All-Starsiin kuusi kertaa peräkkäin. Niistä viisi oli
ykköseen. NHL:n parhaimmaksi puolustajaksi potvin valittiin
kolmesti, -76, -78 ja -79. Jo uransa toisen kauden jälkeen
1974-75 Potvin oli ehdolla parhaalle puolustajalle annettavan
Norris Trophyn saajaksi, mutta tuolloin suuri Bobby Orr oli
vielä terveenä ja vei pystin jättäen Potvinin toiseksi.
Seuraavana vuonna, 1976, Potvin oli ehdolla liigan
arvokkaimmalle pelaajalle annettavan Hart Trophyn saajaksi,
mutta Philadelphia Bobby Clarke vei silloin pystin. 1981
Potvin kärsi vielä yhden äänestystappion, tuolloin hän oli
viimeisen kerran ehdolla parhaaksi puolustajaksi. Randy
Carlyle voitti kuitenkin Norris Trophy äänestyksen. 1980-81
Potvin pelasi viimeisen mahtavan kautensa, joka toi hänelle
myös hänen viimeisen - seitsemännen - All-Stars-paikkansa.
Kaudella 1978-79 Potvin teki historiaan, tuolloin hänestä tuli
NHL:n historian toinen puolustaja - Bobby Orr:n ollessa
tietenkin se ensimmäinen - joka teki yli 100 pistettä
Kaudessa. Potvinin saldo oli 101 (31+70). Kovalle se hänelle
kuitenkin otti, hän rikkoi rajan vasta joukkueensa runkosarjan
viimeisessä ottelussa. Yhä nykyäänkin vain Bobby Orr (kaudella
1969-70 120 (33+87), rikkonut rajan kaikkiaan kuudesti
peräkkäin), Paul Coffey (83-84 126 (40+86), rikkonut rajan
kaikkiaan viidesti), Al MacInnis (kaudella 1990-91 103
(28+75)) ja Brian Leetch (1991-92 102 (22+80)) ovat saaneet
puolustajista yli 100 pistettä kaudessa. 100:a pistettä Potvin
ei toistamiseen tehnyt, mutta teki kaikkiaan kolmesti yli 90
pistettä ja 30 maalia. Potvin lopetti uransa 34-vuotiaana
kauden 1987-88 jälkeen, vaikka oli pelannut erittäin hyvän 51
(19+32) pisteen kauden. Hän olisi varmasti pystynyt helposti
pelaamaan vielä 2-3 hyvää kautta, mutta hän katsoi olevan
aika lopettaa pelaaminen. Denis Potvin oli se puolustaja joka
rikkoi suuren Bobby Orr:n nimissä olleet koko uran maali- ja
piste-ennätykset. Lopettaessaan mahtavan uransa Potvinilla oli
enemmän maaleja, syöttöjä ja pisteitä kuin kenelläkään muulla
puolustajalla NHL:n historiassa. Potvin oli myös ensimmäinen
300 maalia ja 1000 pistettä tehnyt puolustaja. Yhä nykyäänkin
vain Ray Bourque, Paul Coffey, Larry Murphy, Al MacInnis ja
Phil Housley ovat menneet hänestä ohitse. Potvin pelasi koko
mahtavan uransa Islandersissa, siellä hän pelasi kaikkiaan 15
kautta ja 1060 ottelua tehden niissä 1052 (310+742)
tehopistettä. Potvinin 101 pistettä on luonnollisesti New York
Islandersin puolustajien yhden kauden piste-ennätys. NHL:n
pudotuspeleissä Potvin teki pelaamissaan 185:ssä ottelussa
164 (56+108) pistettä. Potvin pelasi loistavia pudotuspelejä
useana vuotena, esimerkiksi kaudella 1980-81 hän pelasi 18
ottelua ja teki niissä 25 (8+17) pistettä. Kerran hän voitti
pudotuspelien syöttöpörssin. Viidesti Potvin teki
pudotuspeleissä yli pisteen per ottelu, lisäksi kolmesti hän
ylti lähelle. Potvin voitti legendaarisessa New York
Islandersin joukkueessa neljä Stanley Cupia peräkkäin vuosina
1980-83. Potvin oli tuon erään NHL:n kaikkien aikojen
parhaimman joukkueen pitkäaikainen kapteeni.

Potvinilla oli erittäin monta loistavan puolustajan
ominaisuutta, hän oli vahva, taitava, nopea, liikkuva ja kova.
Potvin oli erittäin hyvä luistelija ja suhteelisen kovaa
pelaava puolustaja. Hänellä oli myös erittäin hyvä laukaus ja
loistava peliäly. Potvin oli loistava pelaaja niin omassa
päässä kuin myös hyökkäyspäässä. Toisin sanoen Potvin oli
täydellinen kahden suunnan puolustajan malliesimerkki. Jotkut
paljon pisteitä tekevät puolustajat, kuten esimerkiksi Paul
Coffey, ovat loistavia vain hyökkäyspäässä. Potvin hoiti
kuitenkin hommansa aina ensiluokkaisesti myös omassa päässä.
Siksi hän on yksi kaikkien aikojen aivan parhaimmista
puolustajista.

Potvin edusti Kanadaa useammissa arvokisoissa. Vuoden 1976
Kanada Cupissa Potvin pelasi loistavan turnauksen, vaikkakin
Bobby Orr on yleensä se pelaaja josta kyseinen Cup useinmiten
muistetaan. Potvin oli kisojen pistepörssin kolmas tasapistein
pistepörssin voittaneen neuvostoliittolaisen Viktor Zhluktovin
ja pörssin kakkosen Bobby Orr:n kanssa. Potvinin tehot olivat
1+8 7:ssä ottelussa, kisojen All-Starsiin ne eivät kuitenkaan
riittäneet vaan Orr:n pakkipariksi valittiin myöskin loistavat
kisat pelannut ja myöhemmin NHL-legendaksi kohonnut
ruotsalainen Börje Salming. Potvin pelasi loistavat kisat myös
1981 Kanada Cupissa ollen Kanadan paras puolustaja ja keräten
7:ssä ottelussa 2+5, All-Stars paikkaan ne eivät kuitenkaan
riittäneet Aleksei Kasatonovin, Vjatsheslav Fetisovin ja
Arnold Kadlecin ollessa turnauksen parhaimmat puolustajat.
1986 Potvin oli Kanadan MM-kisajoukkueessa. Hän pelasi taaskin
hyvät kisat keräten 1+4 7:ssä ottelussa.

Pelaajauransa jälkeen Potvin on toiminut televisio
kommenttaattorina ja pelin analysoijana. Kaudesta 1993-94
Potvin on toiminut Floridan Panthers:n otteluiden selostajana.
Myös Deniksen vanhempi veli Jean oli NHL-tason puolustaja.
Jean pelasi reilut kymmenen vuotta NHL:ssä ajanjaksolla 1970-
81, näistä kaudet 1973-78 veljekset pelasivat samassa
Islandersin joukkueessa. Kaudella 1975-76 veljekset pelasivat
mahtavan kauden Islandersissa, Jean teki uransa parhaat
pisteet 72 (17+55) ja Denis uransa toiseksi kovimmat 98
(31+67). Nämä lienevät NHL:n historian kovimmat veljeksien
tekemät yhden kauden pisteet. Potvinin pelinumero 5 on
jäädytetty New York Islandersin toimesta. Potvinin paita oli
joukkueen historian ensimmäinen jäädytys. 1990 Potvin
valittiin Kanadan Hockey Hall Of Fameen.

 

[TKH]

Juttu 70

Ketä pidetään yleisesti Ruotsin kaikkien aikojen
parhaimpana maalivahtina??


Kyseessä on tietenkin Leif "Honken" Holmqvist, joka
loisti hyvinkin koko Euroopan parhaimpana maalivahtina
etenkin 1960-luvun lopun ja aivan 1970-luvun alun
MM-kisoissa.

Leif "Honken" Holmqvist syntyi marraskuun 12. 1942
Torsåker:ssa. Nuorempama Honken oli kenttäpelaaja niin kuin
monet huippumaalivahdit, tuskin kovin monesta on Honkenin
tapaan kuitenkaan tullut maalivahti vastoin tahtoaan.
Nuorena Holmqvist pelasi Gävlen kaupungin Strömsbron
joukkueen junioreissa. Joukkueessa oli tuolloin jo oma
vakituinen maalivahti, mutta tuolloisen maalivahdin äiti
kielsi poikaansa enää pelaamasta maalissa. Honken ei ollut
joukkueensa parhaimmistoa kenttäpelaajana, jolloin hänet
käytännössä pakotettiin maalivahdiksi. Honken oli tuolloin
11-vuotias, tämän jälkeen Honken ei enää koskaan pelannut
kenttäpelaajana. Honken debytoi Ruotsin pääsarjatasolla
jo 16-vuotiaana Strömsbro IF:n joukkueessa kaudella
1958-59. Strömsbro:ssa Honken pelasi kaudet 1958-64, mutta
todellinen läpimurto tapahtui vasta AIK Tukholman
joukkueessa, jossa Honken pelasi kaudet 1964-73. Kaudeksi
1974-75 Honken siirtyi Iso-Britannialaiseen
näytösotteluita pelaavaa Lions-joukkueeseen. Tämän jälkeen
Holmqvist palasi vuodeksi takaisin AIK:hon, mutta siirtyi
sen jälkeen vielä kaudeksi WHA:han ja Indianapolis Racers-
seuraan. WHA:sta palattuaan 35-vuotias Holmqvist yritti
takaisin AIK:hon, mutta kun ei sinne mahtunut niin siirtyi
kahdeksi kaudeksi I-divisioonaan HV-71:een. AIK:ssa Honken
voitti valmentajana kaksi Ruotsin mestaruutta. Ruotsin
sarjan pudotuspelien parhaimmaksi pelaajaksi Honken
valittiin kahdesti, -68 ja -70. Ruotsin sarjan All-Starsiin
Honken valittiin seitsemän kertaa peräkkäin vuosina
1965-71. 1962 19-vuotias Holmqvist palkittiin Ruotsin
parhaimpana juniorina.

Honken oli maalivahti, joka erosi pelityyliltään
huomattavasti kaikista edeltäjistään. Honken pysyi paljon
kauemmin pystyssä kuin kukaa toinen ruotsalainen
maalivahti. Honkenin aikana maalivahdit melkeinpä
heittäytyivät heti jäihin jo nähdessään kiekon tai
vastapelaajan. Honken oli aivan toisesta ääripäästä, kiekko
saattoi pyöriä aivan maalin edessä, mutta Honken oli silti
vielä pystyssä. Honken olikin erittäin rauhallinen ja
kylmähermoinen maalivahti, se oli yksi hänen suurista
maalivahdin vahvuuksistaan. Honken kuului maalivahtien
sukupolveen, joka ei käyttänyt kypäriä. Honken teki
tämän tosin täysin omasta tahdostaan. Hän pelasi
niin kauan kuin säännöt sen sallivat ilman kypärää. Vuonna
1970 maalivahtien kypäräpakko tuli sääntöihin ja niin
Honkeninkin oli kypärä päähän laitettava, vastentahtoisesti
hän sen kuitenkin yhä teki. Jälkikäteen Honken on myöntänyt
maksaneensa kovan hinnan "kovapäisyydestään". Kolhoja tuli
lukemattomia, vain sen takia ettei ollut kypärää suojana.
Holmqvist oli Ruotsissa 1960-luvun loppupuolella ja
1970-luvun alkupuolella superjulkkis ja kaikkien
ruotsalaisten, niin lapsien kuin aikuisten, suursuosikki.
Lapsista kaikki jopa vaativat päästä maalivahdiksi, vaikka
maalivahdin pelipaikka oli aikaisemmin aina ollut se
kaikkein huonoin ja epämieluisin, johon kukaan ei koskaan
halunnut joutua. Honkenin vuosien 1969 ja 1970 MM-kisojen
menestyksen vuoksi hän nousi yhdeksi kaikkein suosituimista
henkilöistä Ruotsissa. Honken pääsi esiintymään ympäri
Ruotsia mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin
sekä myös televisio-ohjelmiin. Välillä tuntui että koko
maa oli suoranaisen Honken-kuumeen kourissa. Aikaisemmin
moiseen suosioon ja kuuluisuuteen lienee päässyt vain
maaginen Sven "Tumba" Johansson, joka myös esiintyi mitä
erilaisemmissa tapahtumissa.

Holmqvist pelasi Ruotsin maajoukkueen maalissa 120 ottelua.
MM-kisojen parhaimmaksi maalivahdiksi Honken valittiin
kerran, 1969. Honken oli parhaimmillaan vuosien 1969 ja
1970 MM-kisoissa, jotka molemmat pelattiin Ruotsissa.
Jälkimmäiset sen takia että kisaisäntä Kanada kieltäytyi
niitä järjestämästä. Varsinkin vuoden 1970 MM-kisojen
ottelussa - siihen aikaan käytänössä voittamatonta -
Neuvostoliittoa vastaan Honken pelasi elämänsä ottelun.
Hän oli kuin seinä Ruotsin maalilla ja pelasi Ruotsille
loistavan 4-2 voiton. Tämän jälkeen hänestä tulikin
Ruotsissa joksikin aikaa oikein kansallissankari. Honken
pelasi kaikkein parhaimmat MM-kisansa samaan aikaan
Tsekkosloakkian maalivahtilegendojen Vladimir Dzurillan ja
Jiri Holecekin kanssa, jonka vuoksi häntä ei MM-kisoissa
juurikaan palkittu kisojen parhaimpana. Honkenia ei edes
koskaan valittu kisojen All-Starsiin. Jos ei edessä ollut
Holecek tai Dzurilla niin oli sitten Neuvostoliiton Viktor
Konovalenko - niin kuin vuoden 1970 MM-kisojen
All-Starsissa - tai Urpo Ylönen, joka vei saman vuoden
parhaimman maalivahdin palkinnon. Jos ei Holmqvist ollut
MM-kisojen kaikkein paras maalivahti kuin kerran niin
Ruotsin paras maalivahti hän oli vuosikausia. Monet
arvostavat Honkenin edelleen Ruotsin kaikkien aikojen
parhaimmaksi maalivahdiksi. Holmqvist ei kuitenkaan ollut
Ruotsin ensimmäinen kansainvälisen huipputason maalivahti.
Ruotsin ensimmäinen huippumaalivahti oli Lennart Häggroth,
joka valittiin sekä MM-kisojen parhaimmaksi maalivahdiksi
että kisojen All-Starsiin Ruotsin MM-kultaan päättyneissä
kisoissa vuonna 1962. Kaiken kaikkiaan Holmqvist on
kuitenkin Ruotsin ehkäpä kaikkein legendaarisin maalivahti
ja kaikkein legendaarisimpia pelaajia yhdessä Sven
"Tumba" Johanssonin, Ulf Sternerin, Lennart Svedbergin
sekä myöhempien P-Amerikassa loistaneiden Börje Salmingin
ja kumppaneiden kanssa.

Lopetettuaan HV-71:ssä kauden 1977-78 jälkeen, Holmqvist
yritti valmentajanuralle, mutta lopullista leipätyötä siitä
ei koskaan tullut. Uransa jälkeen Holmqvist on leipätyönään
toiminut autokauppiaana. Leif Holmqvist on valittu Ruotsin
kaikkien aikojen kiekkoaatelistoon, hän on "Stor Grabb"
numero 66. Holmqvisti valittiin IIHF:n Hall Of Fameen 1999.

 

[TKH]

Juttu 71

Kuka on pelaaja voittanut Suomen joukkueen sisäisen
arvokisojen pistepörssin kaikkein useimmin??


Kyseessä on tietenkin Raimo Kilpiö joka on voittanut sen
peräti 4 kertaa. Itse asiassa Kilpiö vieläpä voitti sekä Maali-
että syöttöpörssit neljä kertaa peräkkäin. Nämä kummatkin
tapahtuivat vuosien -58, -59 ja -61 MM-kisoissa sekä vuoden
-60 Squaw Valley Olympialaisissa.

Raimo Kilpiö syntyi helmikuun 2. 1936. Kilpiö debytoi
SM-sarjassa Tampereen Ilveksen paidassa jo kaudella 1953-54
17-vuotiaana. Ilveksessä Kilpiö pelasi aina kauden 1962-63
loppuun jolloin piti vuoden tautoa pelaamisesta. Kaudesta 1
964-65 lähtien Kilpiö pelasi kolme vuotta RU-38:ssa, jonka
jälkeen siirtyi Porin Ässiin. Ässissä Kilpiö pelasi sitten
koko loppu-uransa aina kauteen 1976-77 asti. Kilpiö on niitä
harvinaisia pelaajia SM-Sarjan/SM-liigan historiassa, jotka
ovat pelanneet yli 40-vuotiaiksi. Kilpiö oli lopettaessaan
41-vuotias. Pisteissä parhaimman kautensa Kilpiö pelasi
kaudella 1959-60 kun hän teki 18:ssa ottelussa 44 (23+21)
tehopistettä. Kaikkiaan Kilpiö teki urallaan neljä kertaa yli
20 maalia ja seitsemän kertaa yli 30 pistettä. Koko urallaan
Kilpiö pelasi peräti 21 kautta ja 459 ottelua, ja teki niissä
492 (261+231) tehopistettä. Kilpiö on edelleen SM-sarjan/
SM-liigan kaikkien aikojen kahdenneksitoista paras
maalintekijä ja pisteissäkin hän on 20. Vaikka Raimo Kilpiö
oli pelannut useamman eräistä hänen koko uran parhaimmista
kausistaan aikoina jolloin SM-sarjan All-Starseja ei valittu,
valittiin hänet SM-sarjan All-Starsiin neljä kertaa peräkkäin
vuosina 1962-65. Ensimmäisen kerran All-Starsit valittiin
juuri 1962. Kauden parhaimmaksi pelaajaksi Kilpiö valittiin
kaksi kertaa, -61 ja -63. Kauden herrasmiespelaajaksi Kilpiö
valittiin myös kaksi kertaa, -60 ja -67. Suomenmestaruuksia
hän voitti urallaan kuusi, lisäksi tuli yksi pronssimitali.

Raimo Kilpiö oli erittäin monipuolinen ja sopeutuva
keskushyökkääjä. Hän oli Suomen paras kahdensuunnan
hyökkääjä aikana jolloin termiä ei edes tunnettu. Kilpiö oli
myös erittäin hyvä alivoimapelaaja. Niin seura- kuin
maajoukkuevalmentajien oli aina erittäin helppoa rakentaa
ykkösketju kun Kilpiö oli joukkueessa. Valitsivat he ketkä
tahansa Kilpiön ketjun laidoille niin homma toimi joka kerta
niin kuin he olisivat pelanneet jo vuosikaudet yhdessä. Kilpiö
tuli erittäin hyvin toimeen kaikkien ja kaikenlaisten ihmisten
ja pelaajien kanssa, samoin kuin kaikki tulivat erittäin hyvin
toimeen hänen kanssaan. Tämä oli helppoa koska Kilpiö oli
erittäin vaatimaton pelaaja. Hän ei koskaan tehnyt itsestään
numeroa tai tavoitellut pääroolia, vaan rakenteli peliä peliä
eleettömästi, mutta erittäin tehokkaasti. Kilpiö oli
joukkuepelaaja isolla kirjaimella. Hän oli myös suuri
herrasmiespelaaja, koskaan hän ei hiiltynyt, kuumentunut,
rähinöinyt tai purnannut pelaajatovereilleen tai tuomareille.

Raimo Kilpiö pelasi 168 maaottelua ja teki niissä 98 (58+40)
tehopistettä. Hän on edelleen yksi Suomen kaikkien aikojen
parhaimmista maajoukkuepistemiehistä. Suomea hän edusti
kahdeksissa MM-kisoissa ja kaksissa Olympialaisissa
ajanjaksolla 1957-67. Kilpiö oli ensimmäinen suomalainen
pelaaja yhdessä maalivahti Juhani Lahtisen kanssa joka pelasi
kymmenet arvokisat. Näissä turnauksissa hän pelasi 70 ottelua
ja teki niissä 43 (27+16) tehopistettä. Kilpiö on yksi Suomen
historian tehokkaimmista MM-kisapelaajista ja hänellä on
myöskin yksi Suomen historian parhaimmista pistekeskiarvoista
MM-kisaottelua kohti. Kilpiö voitti Suomen joukkueen sisäiset
piste- ja maalipörssit MM-kisoissa neljä kertaa peräkkäin
vuosina 1958-61. Kukaan toinen suomalainen ei ole voittanut
kumpaakaan pörssiä kahta kertaa useammin. Kilpiö oli neljissä
arvokisoissa Suomen paras pelaaja, mutta niistä kaikkein
Parhaimmat kisansa Kilpiö pelasi vuoden 1960 Olympialaisissa,
joissa hän teki mahtavat 12 (9+3) pistettä vain kuudessa
ottelussa. Parhaina vuosinaan 1959-63 Kilpiö teki 28:ssa
MM-kisa- ja Olympiaottelussa 32 (22+10) tehopistettä. 1959
MM-kisoissa kahdeksassa ottelussa 8 (5+3) pistettä, 1960
Olympialaisissa kuudessa ottelussa 12 (9+3) pistettä, 1961
MM-kisoissa seitsemässä ottelussa 6 (5+1) pistettä ja 1963
MM-kisoissa seitsemässä ottelussa 6 (3+3) pistettä. Harvan -
jos edes kenenkään toisen - suomalaisen pelaajan neljän
peräkkäisen arvoturnauksen pistesaalis on yli piste per
ottelu. Kilpiö oli huippukunnossa vielä 1968 Grenoblen
Olympialaistenkin aikana, mutta sinne häntä ei enää valittu.
Tämä sen takia että uuden tsekkoslovakkialaisen päävalmentajan
Gustav Bubnikin linja oli kova ja ehdoton harjoittelun
suhteen. Bubnik vaati että maajoukkue-ehdokkaiden oli
lähdettävä kuntoharjoituksiin vierumäelle joka
kesäviikonloppu. Tähän Kilpiö ei suostunut ja siten
maajoukkueura loppui. Kilpiö olikin Suomalaisen
amatöörikiekkoilun viimeisiä suuria hahmoja. Uusi voimistuva
puoli- ja kokoammattilaisuus ei ollut enää häntä varten.
Jääkiekon pelaaminen oli Kilpiölle puhdas harrastus,
ammatiksi hän ei voinut sitä kuvitella. Maajoukkueura loppui
vuoteen 1967, mutta jääkiekkouraansa Kilpiö jatkoi vielä
kymmenen vuotta. 1980-luvun alkupuolella Kilpiö muisteli
Suomen maajoukkueaikaansa: "Meillä ei ollut pelivarmuutta,
emme pystyneet määräämään pelirytmiä. Parempia vastaan
pyristeltiin pelkällä taistelulla melko hyvin, mutta
samanlaisten tai heikompien kanssa jäätiin liian paljon
katsomaan, mitä naapuri aikoo tehdä." Näinhän se oli, Suomi
hävisi hämmästyttävän usein kisojen hännänhuipuille, jotka
saivat ainoat pisteensä juuri Suomelta.

Raimo Kilpiöllä on SM-liigassa oma nimikkopalkinto, Raimo
Kilpiö -palkinto jaetaan kauden herrasmiespelaajalle. Samaisen
palkinnon Kilpiö itse voitti kaksi kertaa. Raimo Kilpiö on
jääkiekkoleijona numero 30.