Utica hävisi lopulta Manchesterille AHL:n finaaleissa otteluvoitoin 1-4 ja vaikka kaksi peliä jatkoille menikin, Manchester oli ehdottomasti parempi vähän joka asiassa. Utican komea kausi ennustaa kuitenkin hyvää jatkoon ja toivon todella, että Benning ja kumppanit satsaavat jatkossakin farmiin, sillä uskon näiden kevään kovien pelien kasvattaneen ja kasvattavan useampia pelaajia henkisesti.
Lämäri-elokuvastakin tuttu Utican kotihalli AUD ja sen kotiyleisö vaikuttaa ottavan todella hienosti joukkueen omakseen. Syksyllä 2013, kun Utica aloitti joukkueena uudelleen AHL-uraansa, joukkue ajautui heti alkuun kuuden pelin tappioputkeen. Seitsemäs peräkkäinen pelikin hävittiin Abbotsford Heatille jatkoajalla kotona. Sen sijaan, että hallista olisi kuulunut omille viheltelyä tai muuta, Utican kotiyleisö veti ”standing ovationit”, kun joukkue oli kuitenkin yrittänyt parhaansa.
NHL:sää pitkään pelannut Utican päävalmentaja Travis Green sanoi tuolloin, että hän tiesi tuosta yleisön reaktiosta, että paikalliset ovat aivan erityislaatuisia faneja. Ja sama omien väsymätön tukeminen näkyi tälläkin kaudella. Videomateriaalia tuosta yleisöstä minulla ei paljon ole, mutta yksi pätkä löytyi youtuben maailmasta tämän kevään playoffeista:
Utican kotiyleisön tuuletuksia maalien jälkeen. Kyllä noille faneille kehtaa pelata ja Adam Clendening’kin sanoi, että ei ole missään nähnyt yhtä hyvää omien kannatusta kuin tuolla.
Tuo Utican kauden päättyminen tarkoitti kuitenkin sitä, että tämä koko pitkä pelikausi saatiin myös Vancouverin organisaation osalta päätökseen ja jotta uutta voitaisiin avata, kasataan tänne vielä menneen kauden merkittävimmät tapahtumat yhteen sekä pistetään päällle pienet pelaaja-arvioinnit päälle.
Kesästä 2014 kesään 2015
Vancouverilla oli viime kesänä mielenkiintoiset ja haastavat ajat. Joukkue romahti toissa kaudella NHL:n kuudenneksi huonoimmaksi, seurassa etsittiin uutta manageria ja valmentajaa, ikääntynyt joukkue oli tulossa huipulta alas, seuran kolmen tärkeimmän pelaajan joukkoon lukeutuva Ryan Kesler ei halunnut pelata enää joukkueessa ja farmimenestys oli ollut heikkoa ja sieltä ei haastajia ylös löytynyt. Positiivisena asiana nähtiin yleisesti toisaalta viimein tarve muutoksille ja se, että varaustilaisuudessa oli tarjolla organisaation korkein varausvuoro sitten kesän 1999 ja Sedinien varaamisen.
Tämä monen asian purkaminen aloitettiin palkkaamalla seuran presidentiksi seuraikoni Trevor Linden ja uudeksi manageriksi Bostonissa pitkään työskennellyt entinen Canucks-pelaaja Jim Benning. Linden-Benning -kaksikko valitsi puolestaan uudeksi valmentajaksi AHL:ssa toissa kaudella mestaruuden voittaneen Willie Desjardinsin ja Desjardinsin apulaiseksi entisen Canucks-puolustajan Doug Lidsterin. Näin seuran presidentti-, manageri- ja valmennuspuoli sai hetkessä uudet tekijänsä.
Varaustilaisuudesta tarttui ykköskierroksella sekä Jake Virtanen että Jared McCann. Ryan Keslerista saatiin Anaheimilta vaihdossa Nick Bonino, Luca Sbisa ja McCannin varaamiseen oikeuttanut ykköskierroksen varaus. Toinen isompi kauppa oli puolustaja Jason Garrisonin myynti kakkoskierroksen varaukseen, joka puolestaan vaihdettiin Los Angelesiin vaihdossa hyökkääjä Linden Vey'hin. Vapaiden agenttien markkinoilta isoimmat hankinnat olivat kokenut maalivahti Ryan Miller ja hyökkääjä Radin Vrbata. Myös Derek Dorsettin hankinta (vaihdossa NY Rangersiin kolmannen kierroksen varaus viime kesän varaustilaisuuteen) kuului kesän Canucksin merkittäviin hankintoihin.
Uusitulla joukkueella oli siis uusi ykkösmaalivahti ja kaksi uutta top6-hyökkääjää paikkaamassa Keslerin lähtöä. Puolustusta leikattiin kokeneen Garrisonin verran ja häntä yritti paikata Kesler-kaupalla saatu kuusi vuotta vuotta Garrisonia nuorempi Sbisa. Hyökkäyksen syvyysrooleihin olivat tyrkyllä tulokkaat Bo Horvat ja Linden Vey uuden hankinnan Dorsettin lisäksi. Kesän muutokset olivat kaiken kaikkiaan merkittäviä. Runkopelaajat Kesler ja Garrison olivat poissa ja pitkään yhdessä pysynyttä hyökkäyksen kärkeä ravisteltiin kahdella uudella hankinnalla sekä maalivahtiosastoakin kalliilla ykkösmaalivahdilla.
Uusittu joukkue aloitti kauden paremmin kuin odotin isojen muutosten jälkeen ja joulukuun lopussa Vancouverilla oli lähes puolet enemmän voittoja kuin tappioita (21-11-3). Joukkue pelasi edelliskauteen verrattuna selvästi liikkuvampaa ja enemmän kiekonhallintaan perustuvaa kiekkoa ja energiaa riitti, kun desjardinsit kuormittivat ryhmää paljon tasaisemmin kuin tortorellat.
Kevätkaudella tahti hieman hyytyi, mutta edelleen Canucks pelasi selvästi voittavaa kiekkoa ja mikä tärkeintä, minkäänlaista romahdusta ei nähty. Kauden viimeisten reilun 40 pelin sisään nähtiin yksi kolmen pelin tappioputki, mutta muuten joukkue pystyi pitämään tasonsa ja selvitti tiensä kovan Läntisen konferenssin playoff-juoksun keskeltä playoffeihin. Runkosarjan voi laskea edelliskauteen verrattuna selvästi menestykseksi ja uudelta valmennukselta playoff-paikka oli hieno kädenjälki.
Playoffit jättivät kysymyksiä
Playoffeissa Canucks sai vastaansa Calgary Flamesin 11 vuoden tauon jälkeen. Calgary vei sarjan nimiinsä 4-2 ja ironista tuossa oli, että Canucks hävisi pelityylillisesti samanlaiselle joukkueelle, millaisena edelliskaudella pois potkittu valmentaja John Tortorella olisi halunnut Vancouverin nähdä: Calgary kuormitti raskaasti kärkeään, puolusti sumputtamalla oman maalinsa edustan, blokkasi paljon laukauksia, iski vahvasti vastahyökkäyksistä ja taklasi joka puolella kenttää ahkerasti.
Canucks-fanien tuskaa lisäsi vielä sarjan viimeinen peli. Vancouver johti peliä jo 3-0, mutta hävisi lopulta 4-7. Playoff-kiekon palaaminen kaupunkiin olisi pitänyt olla juhlittava asia, mutta kauden jälkeen tuntui kuin 82 ensimmäisellä pelillä ei olisi ollut mitään merkitystä kuuden viimeisen pelin vuoksi. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Canucks on sulanut playoffeissa. Vuoden 2011 seitsemännen hävityn finaalipelin jälkeen Canucks on hävinnyt nyt neljä peräkkäistä playoff-sarjaa ja viimeisistä 17 playoff-pelistä joukkueen saldo on erittäin synkkä 3-14.
Calgarylle vastaavasti sarja oli heti voitettu, vaikka organisaatio ei ole ollut mukana playoffeissa kevään 2009 jälkeen. Tuon joukkue teki vielä pelaamalla ilman parasta pelaajaansa ja kapteeniaan Mark Giardanoa. Vancouverilta Sedinit dominoivat peliä ollessaan jäällä, mutta Calgarylta onnistui koko joukkue. Iso ero oli valmennuksessakin. Willie Desjardins oli voittanut mestaruuksia joka puolella missä oli valmentanut ja hän teki erinomaista työtä joukkueelle runkosarjassa, mutta kauden kuusi viimeistä peliä veivät pohjaa pois.
Yksikään pelaaja playoffeissa ei dominoinut ensimmäisellä kierroksella ns. "älykkäitä tilastoja" kuten Sedinit, joiden tasakenttä-Corsilukemat olivat Danielilla 70 ja Henrikilla 73%. Tästä huolimatta Danielin saama jääaika oli identtinen runkosarjaan nähden ja Henrik pelasi peliä kohden vain 13 sekuntia enemmän. Tulokas Bo Horvat - jota Flamesin David Jones kuvaili sarjassa parhaaksi pelaajaksi Vancouverilta - pelasi 25 sekuntia enemmän pelissä kuin runkosarjassa.
Puolustuksessa joukkueen selkeä kärkipari Edler-Tanev pelasi identtiset minuutit runkosarjaan nähden, vaikka olivat ottamassa vastaan ensimmäistä tasakenttämaalia vasta sarjan viimeisessä pelissä. Pidin paljon Desjardinsin ensimmäisestä kaudesta, mutta pakko on myöntää, että Desjardins ja muu valmennusjohto epäonnistui playoffeissa peluutuksessaan pahasti. Desjardins sanoi ottavansa oppia tuosta jatkoon, mutta vasta aika näyttää, milloin joukkue seuraavan kerran onnistuu raivaamaan tiensä playoffeihin ja onko oppia todella tarttunut mukaan.
Pelkästään peluutukselliset asiat eivät sarjaa kuitenkaan ratkaisseet. Canucks hävisi playoffien kuudessa pelissä kaksi peliä johtaessaan kolmanteen erään lähtiessä. Runkosarjassa joukkueen saldo oli 30-1-2, kun lähdettiin kolmanteen erään Vancouverin johdossa. Canucksin playoffien alivoima oli oli 72.2%, kun runkosarjassa Canucks oli koko NHL:n kakkonen alivoimalla 85.7%:n lukemilla. Calgary oli kokonaisuutena parempi joukkue, otti ansaitun voiton ja jätti paljon kysymysmerkkejä jatkon suhteen Canucks-leirissä.
Kokonaisarvio kaudesta
Vancouverin kausi jätti suuhun pettymyksen maun, mutta myös paljon hyviä muistoja. Avainpelaajat Sedinien, Tanevin ja Edlerin johdolla pelasivat selvästi paremman kauden kuin edelliskaudella. Maalivahti Läck meni eteenpäin ja pelasi hyvän kauden. Uudet hankinnat Dorsett ja Vrbata onnistuivat hienosti. Valmennuskin onnistui runkosarjassa hyvin. Kesleria ei sen sijaan pystytty paikkaamaan, vaikka tilalle tullut Bonino oli kuitenkin kohtalainen paikkaaja.
Joukkueen tasainen peluutus poiki tulosta kevätkaudella, kun joukkue kärsi isosta loukkaantumissumasta. Vancouver pystyi voittamaan jokaisen kilpakumppaninsa ja pelaamaan selvästi voittavaa kiekkoa playoff-joukkueita vastaan. Nuoret pelaajat kuten Adam Clendening, Ronalds Kenins, Frankie Corrado ja Linden Vey saivat tärkeää oppia. Ja Canucks saa ehkä Bo Horvatista - joka pelasi parhaan parikymppisen pelaajan tulokaskauden Vancouverissa viimeisiin 15 vuoteen ja sitten Sedinien - tulevaisuuden soihdunkantajan.
Kokonaisuutena Canucks nousi vuodessa NHL:n kuudenneksi huonoimmasta runkosarjajoukkueesta NHL:n kahdeksanneksi parhaaksi joukkueeksi. Farmitoimintaan saatiin selvästi lisää laatua, mistä kertoo Utican finaalipaikka AHL:ssä. Ja monet nuoret lupaukset, kuten Cole Cassels, Jake Virtanen, Thatcher Demko, Jared McCann, Sven Bärtschi, Brendan Gaunce ja Jordan Subban tuovat lisää kilpailua tulevaisuuteen. Joukkue on edelleen rakennusvaiheessa, mutta nyt seuralla on toimiva farmi ja joitakin palasia joiden päälle rakentaa. Ja se on viime kesään nähden paljon.