Vaikka ei oo mitään varmuutta siitä, että tiede voisi kaiken selittää, niin on silti täyttä arvailua, että mitkä kysymykset on niin megalomaanisia tai tuntemattomia, ettei tiede tule niihin koskaan vastaamaan. Varmasti on ollut jo aika monta "tieteelle liian mystistä" asiaa, johon tiede on kuitenkin myöhemmin pystynyt antamaan ihan oikean vastauksen.
Toki, vaan ihminen on lopulta aika yksinkertainen ja käytännönläheinen elämässään, jolloin tieteestä tai uskosta tulee merkittävää vain siinä kontekstissa, että se tuntuu konkreettiselta ja se oikeasti auttaa elämässä. Muussa tapauksessa kyse on uteliasta älyä hieman provosoivasta viihteestä arjen keskellä. Moni tieteellinenkin asia on meidän perustallaajien kokemuspiirin ja tietotaitotason ulkopuolella, johon ei ole suoraa yhteyttä. Joudumme luottamaan huomattavasti älykkäämpien päätelmiin, joita emme kuitenkaan välttämättä tunne omiksemme tai niitä ymmärrä. Jokapäiväisessä elämässä on paljon asioita, joita ei usko tai tiedekään selitä aukottomasti, sillä ne asiat ovat omasta näkökulmastani tuntemattomuudessaan ja monimutkaisuudessaan vaikeanoloisia. Tapamme tutkia asioita jommasta kummasta näkökulmasta ovat aina inhimillisyyteen sidottuja ja täten alttiita virheille. Se ei tietysti ole mikään este kummankaan tavan kehitykselle. Tai este kenellekään käyttää jompaa kumpaa, tai kumpaakin, keinoa asioiden setvimiseksi, vaikka selkeää totuutta tuskin löytyy missään asiassa. Usko ei auta minua ollenkaan asioissa, joita koetan selvittää, mutta ei auta tiedekään. Se on minun lähtökohtani. Otetaan ääriesimerkkinä, että jos vaikka haluaisin tietää onko muualla elämää, niin siihen menisi kymmeniä tuhansia vuosia. Usko taas kertoisi että on elämää, ja se siitä. Ei tyydytä kumpikaan vastaus.
Näennäisvastauksen antaminen itselleen uskon avulla ja mielenrauhan saavuttaakseen asiassa kuin asiassa on teitenkin aivan sallittua, mutta enpä tiedä kuinka hyveellisenä asiana se tulisi nähdä. Kaikenlaisilla ideoilla voi toki leikitellä, mutta mielestäni on paljon nöyrempää ja avoimempaa suhtautua oman mielen mutuiluihin suurin epäilyin, kuin pitää sitä 100% totuutena oikean tiedon puutteessa. Sen sijaan tämmöinen epäilevä lähestymistapa nähdään usein sulkeutuneena jäykkismäisenä tiedeöveriytenä.
Kyse ei ole niinkään itsekritiikittömästä ajattelutavasta mistä puhun. Pikemminkin kritiikistä ympäristön tuottamiin ajattelutapoihin ja niiden parissa luovimiseen. Vain ajatuksellisesti sulkeutunut jättää kaikki subjektiivisella tavalla objektiiviset mahdollisuudet käyttämättä, kun puhutaan siitä miten mieli toimii ja mihin se pystyy kaikkea vallitsevaa koskevan ymmärryksen suhteen. Epäillä saa ja pitää, mutta avoimuus koskee myös uskonnollisuutta. Tämä on aika rajusti sanottu minulta, koska olen pitänyt aikojen alusta uskovaisia pelkkinä idiootteina. Pidän ehkä vieläkin. Lopulta meistä kuitenkin jokainen uskoo omaan itseensä ja ajatuksiinsa, ellei ole aivan muiden vietävissä.