Ei ollut kyse siitä, pystyikö äiti. Duunia piti tehdä, että voitiin elää. Mä tulin koulusta, hain siskon iltapäivähoidosta, tein läksyt ja loppupäivä vaavin hoitoa. Ei ollut vaikeaa.
Ihmettelin vain että miten 12-vuotias on hoitanut koulun ja lapsenhoidon kun ei siihen äitikään (työ ja lapset) pysty?
Ei ollut kyse siitä, pystyikö äiti. Duunia piti tehdä, että voitiin elää. Mä tulin koulusta, hain siskon iltapäivähoidosta, tein läksyt ja loppupäivä vaavin hoitoa. Ei ollut vaikeaa.
Onhan sen oltava jos sinä sanot niin. Tai sitten yksikin riittää. Tai alle.Lisäksi jos perheessä on ”kaikki hyvin” niin lapsen olisi kyllä parempi kasvaa kotona vähintään kaksi vuotiaaksi, mielellään kolme.
Äidillä ja lapsella on ainutlaatuinen yhteys biologisen siteen vuoksi.
Onko tästä oikeasti näyttöä? Vai onko tämä yksi niitä juttuja, mikä tarpeeksi toisteaessa muuttuu todeksi?
Tähän riittää kyllä asiantuntijoita ihan omalla nimelläänkin kertomaan saman asian, eikä tarvi aiheesta itsekään kyllä millään ''mutulla'' höpistä. Luulisi kyllä, että myös ihan maalaisjärjellä ymmärtäisi sen (varsinkin jos on omia lapsia) ettei varsinkaan alle vuoden ikäisen paikka ole päiväkodissa.Onhan sen oltava jos sinä sanot niin. Tai sitten yksikin riittää. Tai alle.
Aiheesta on tosiaan paljon tutkimuksia ja ne eivät ole alkuunkaan niin yksimielisiä asiasta, kuin mitä poimit (joskaan se että Keltinkangas kertoo neljässä eri lehdessä sanan mielipiteensä ei evidenssiä lisää). Tässä esim referaatti kotimaisesta tutkimuksessa jossa tarkasteltu lapsien pärjäämistä:Tähän riittää kyllä asiantuntijoita ihan omalla nimelläänkin kertomaan saman asian, eikä tarvi aiheesta itsekään kyllä millään ''mutulla'' höpistä. Luulisi kyllä, että myös ihan maalaisjärjellä ymmärtäisi sen (varsinkin jos on omia lapsia) ettei varsinkaan alle vuoden ikäisen paikka ole päiväkodissa.
Aiheesta löytyy tutkimuksia ja niitä käydään hyvin kattavasti läpi esimerkiksi professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa Pienen lapsen sosiaalisuus.
Juu. Käytin viestissäni vaan samaa logiikkaa mitä kolumnisti ja vein sen pidemmälle.Vanhemmuuden onnistuneisuutta ei mitata vain sillä, kuka kyhjöttää kauimmin kotona. Suomessa on erinomainen päiväkotijärjestelmä, joka tukee myös äitien oikeutta työssäkäyntiin. Tämän myllyn tuotokset eivät ole yhtään sen huonompia kuin lestadiolaisen kotiäidin hellässä huomassa kasvaneet pienokaiset.
Kaikenlaiset konservatiiviset mielikuvapolitikoinnit pitäisi karsia pois ja tähdätä järjestelmään, joka tukee sekä lapsien, naisten että miesten hyvinvointia. Koska tämä kaiken lisäksi tukee työllistymistavoitteita ja talouden kantokykyä, en näe esteitä reformeille.
Linkkaamaasi tutkimusta käsiteltiin jo yhdessä minun linkkaamassa uutisessa ja jos tutustuisit siihen niin huomaisit, että kun huomioon otetaan vanhempien koulutustausta niin tuo ero jo katoaa. Kannattaa myös huomioida, että vaikka joku tutkimus kertoo jotain, voi päinvastaiseen tulokseen tulleita tutkimuksia olla määrällisesti huomattavasti enemmän. Joka tapauksessa, kun tarkastellaan tutkimuksia joissa tutkitaan lapsen kehitystä tai vaikka kortisolitasoja niin päästään siihen lopputulokseen ettei päivähoito suurissa ryhmissä ole oikea paikka noin pienelle.Aiheesta on tosiaan paljon tutkimuksia ja ne eivät ole alkuunkaan niin yksimielisiä asiasta, kuin mitä poimit (joskaan se että Keltinkangas kertoo neljässä eri lehdessä sanan mielipiteensä ei evidenssiä lisää). Tässä esim referaatti kotimaisesta tutkimuksessa jossa tarkasteltu lapsien pärjäämistä:
https://www.aamulehti.fi/a/24075388
Ja sinulta löytyykin näköjään vanhemman tyypilliset perustelut päivähoitoon viemisestä. Huomaa ettet ole aiheeseen oikeastaan mitenkään tutustunut ja et ymmärrä lapsen kehityksellisiä tarpeita.11 kuukautta oli meidän ensimmäinen eli ts alle vuoden ikäinen kun meni päivähoitoon ja se oli hänelle ehdottoman oikea ratkaisu. Hän osasi kävellä ja jonkun verran puhuakin ja alkoi kaipaamaan toisten (tuossa vanhetessa vanhempien) lasten seuraa jotka myös osasivat puhua. Toki ymmärrän että kaikkien lasten kohdalla tilanne ei ole sama, mutta ymmärrän myös että monien lapsien kohdalla kotona hoitaminen johtuu vanhempien henkisistä tai muista tarpeista jäädä kotiin tai riippuvuudesta lapseen, ei lapsien vastaavista. Tämä on emotionaalinen asia, että sen käsittely objektiivisesti ei varsinkaan omalta kohdalta onnistu aina vaikka miten oltaisiin tohtoreita.
Hyvä veto yhdistää tähän kysymykseen ryhmäkoot. En ole kuullut keneenkään argumentoineen että ylisuuret ryhmät olisi lapsen etu. Kodinhoidon tuen leikkauksesta käytetyt rahat olisi asianmukaista kohdistaa tosiaan ryhmäkokojen pitämiseen sopivina.Joka tapauksessa, kun tarkastellaan tutkimuksia joissa tutkitaan lapsen kehitystä tai vaikka kortisolitasoja niin päästään siihen lopputulokseen ettei päivähoito suurissa ryhmissä ole oikea paikka noin pienelle.
Jos kuusi alle 3-vuotiasta on ollu yhtä aikuista kohden, on se liikaa jo ihan määräystenkin osalta. Noin muuten se olisi ihan hyvä ryhmän koko noin pienille jos hoitajia olisi vähintään kaksi ja hoitoaika lyhyehkö.Hyvä veto yhdistää tähän kysymykseen ryhmäkoot. En ole kuullut keneenkään argumentoineen että ylisuuret ryhmät olisi lapsen etu. Kodinhoidon tuen leikkauksesta käytetyt rahat olisi asianmukaista kohdistaa tosiaan ryhmäkokojen pitämiseen sopivina.
Muistikuvani oli, että ryhmäkoko oli tuolloin kuusi. Onko se suuri vai ei? Perhepäiväryhmässä voi olla saman verran. Valitsen mieluummin päiväkodin jossa koulutettu henkilö hoitaa valvotuissa oloissa kuutta lasten saaden tarvittaessa hetkellistä tukea kollegoiltaan kuin perhepäivähoitajan jolla on kuusi lasta, jotka ovat eri kehitystasolla, joista 1-2 saattaa olla hänen omiaan, joista hän on yksinään vastuussa oli hänellä sitten hyvä vai huono päivä.
Hyvä, että olet ollut hoitamassa lapsiasi kotona. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ymmärtäisit lapsen kehitystä kovin hyvin.Kiitos arvioistasi kykyjeni kohtaan, suhtaudun niihin asianmukaisella vakavuudella. Molempia olen ollut kotona puolisen vuotta hoitamassa. Toinen meni normaalia kouluun, jota edellytti psykologeilla ramppaaminen joilla valmiudet tosiasiallisesti varmistettiin. Asiantuntijat eivät arvioineet että tehdyissä ratkaisuissa olisi ollut huomauttamista.
Onko tästä oikeasti näyttöä? Vai onko tämä yksi niitä juttuja, mikä tarpeeksi toisteaessa muuttuu todeksi?
Näin äidittä kasvaneena (äiti on siis elossa mutta kasvoin 1 vuotiaasta saakka isän hoidossa ja äiti oli jossain missä lie) samaa ihmettelen.
Näin on. Kuitenkin hieman yleistäen, äidille tuo suhde silti muodostuu helpommin johtuen biologisista syistä.Taitaa olla myytti ja enemmän näyttöä siitä, että kiintymyssuhde muodostuu vauvan ja häntä hoitavan aikuisen välille.
Vaikka tutkimusten mukaan esimerkiksi vauvan imettäminen tukee hyvän ja turvallisen kiintymyssuhteen syntymistä, niin todellisuudessa hyvä ja turvallinen kiintymyssuhde ei ole kiinni siitä, vaan tärkeintä on jokapäiväinen, välittävä hoiva.
Jota voi tietysti tarjota niin isä, äiti, kuin joku muu lapsen läheinen.
Mielenkiintoista keskustelua täällä.
Näin on. Kuitenkin hieman yleistäen, äidille tuo suhde silti muodostuu helpommin johtuen biologisista syistä.
Minä luin ne linkkisi läpi. Niissä toistuvat termit ”usein”, ”kaikki eivät”, ”monet”, ”jotkut”, ”eivät aina”. Kyseiset asiantuntijat eivät ole esim minun lapsiani koskaan tavanneet, mitanneet tai haastatelleet, joten ei heillä ei varmasti parempaa tietoa heistä ole kuin vanhemmilla.Kuten aiempaan viestiin editoin, tämä aihe on yksi sellaisia joissa vanhemmat vetävät omasta mielestään mutulla paremmin kuin asiantuntijat. Ja siinä nimenomaan näkyy tämän aiheen emotionaalisuus.
Onko tästä oikeasti näyttöä? Vai onko tämä yksi niitä juttuja, mikä tarpeeksi toisteaessa muuttuu todeksi?
Näin äidittä kasvaneena (äiti on siis elossa mutta kasvoin 1 vuotiaasta saakka isän hoidossa ja äiti oli jossain missä lie) samaa ihmettelen.
Siis lapsen näkökulmasta? Ymmärrän kyllä ajatuksen, että äidin (toki tässäkin pitää huomioida synnytyksen jälkeinen masennus) on helpompi kiintyä omaan lapseen kuin ulkopuolisen. Mutta mistä se lapsi tietää kenen sylissä se istuu? Siis biologisesti ajateltuna.
Eivät tietenkään kaikki lapset ole samanlaisia ja he myös kehittyvät eri tahtia. Erot ovat kuitenkin tuossa iässä pieniä ja vanhemmilla on tapana kuvitella lapsen tarvitsevan sellaisia asioita joita he eivät todellisuudessa tarvitse, tai joihin he eivät ole edes vielä valmiita.Minä luin ne linkkisi läpi. Niissä toistuvat termit ”usein”, ”kaikki eivät”, ”monet”, ”jotkut”, ”eivät aina”. Kyseiset asiantuntijat eivät ole esim minun lapsiani koskaan tavanneet, mitanneet tai haastatelleet, joten ei heillä ei varmasti parempaa tietoa heistä ole kuin vanhemmilla.
Minä omassa viestissäni tuonut esille, että kaikki lapset eivät ole samanlaisia eikä kehity samaa tahtia. Tuosta tutkijoiden yllämainitusta terminologiasta päätellen he ovat myös huomanneet samaa. Sivumennen mainittuna aika monessa noissa linkeistä oli pointtina tietyt päivähoidon ongelmat (liian isot ryhmäkoot, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat jne). Ne eivät ole ongelmia mitkä automaattisesti seuraisivat päivähoidosta tai joita ei perhepäivähoidossa olisi. En minä niitä ongelmia kiistä.
Vielä viimeisenä asiana tuo Keltinkankaan kommentti lasten pärjäämistä seuranneesta tutkimuksesta. Tutkimuksessa itsestään oli huomioitu vanhempien koulutustaso ja todettu, että kaikissa ryhmissä oli päivähoidosta ollut etua, joskin ”huonoimmilla” lähtötilanteessa isoin
Totta, se pieneni oleellisesta ja kumoutui täysin vasta sitten, kun otettiin huomioon myös vanhempien työllisyys ja tulot. Näiden asioiden vaikutus on jo ollut tiedossa ennen tätä tutkimusta. Keltikangas-Järvinen ei ole olevinaan asiantuntija vaan ihan kyllä alansa huippuja tässä maassa.Vielä viimeisenä asiana tuo Keltinkankaan kommentti lasten pärjäämistä seuranneesta tutkimuksesta. Tutkimuksessa itsestään oli huomioitu vanhempien koulutustaso ja todettu, että kaikissa ryhmissä oli päivähoidosta ollut etua, joskin ”huonoimmilla” lähtötilanteessa isoin. Ei se tutkimustulos kumoudu sillä, että joku vain sanoo että hän ei tulosta hyväksy. Oli hän kuinka asiantuntija tahansa olevinaan. Hänen objektiivisuuttaan se sitävastoin asettaa kyseeseen.
Ps. Voi olla että ryhmä oli pienempi kuin mitä muistelin. Tätejä oli kolme ja kun nyt luokkakuvaa muistelen, niin ehkä niitä lapsia olikin vain 12 jolloin ryhmäkoko olisi ollut 4. Tästä on jo hetki.
Hyppään tähän keskusteluun mukaan ammattilaisena tästä kohtaa.
Vastaan kysymykseesi ensin arvaamalla, että moniaistillisesti. Tuoksusta esimerkiksi.
Sitten omaan substanssiini. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana luonut vahvahkoja ammatillisia siteitä kymmeniin lapsiin. Ensinnäkin on selvää, että minä en "kelpaa" jokaiselle lapselle hoivaajaksi muuhun kuin "välttämättömään" (tai luottamuksen saavuttaminen vie pitkään eikä kaikkien asiakkuussuhteiden keston aikana ole ehtinyt syntyäkään). Vaikka muuta sanotaan, niin kyllä se johtuu sukupuolelle ominaisista asioista minussa.
Tuohon "kenen sylissä istuu" asiaan vielä... Päiväkodissa valitettavan vähän lapset istuvat sylissä. Ihanne kun on "reippaasti touhuava, kaveritaitoja kartuttava vertaisoppijuus". Kasvattajalta vaaditaan työyhteisössä siviilirohkeutta pyyhkiä varhaiskasvstussuunnitelmalla pyllyään (tai lasten, mikäli se on painettu pehmopaperille), istua lattialle ja olla kansalainen Virtanen sylissään kunnes Virtanen päättää lähteä touhuamaan reippaasti.
Uskallan väittää, että sylihoitajat (sis. toisinaan jonkun höpsön opettajankin) ovat oma, harvalukuinen heimonsa. Kuitenkin on niin, että jopa päivälevolta heräävä viisivuotias valitsee usein (kun optio on todellinen) tulla syliin. Eräässä 3-5 vuotiaiden ryhmässä ollessani minulla on usein sylit ja kainalot täynnä lapsia, jotka jonottavat vuoroaan päästä vielä lähemmäs aikuista. Siinä vaan ollaan ja höpötellään.
Tosin varmaan kelvotonta on se varhaiskasvatukseksi kun ei kukaan siinä opi medialukutaitoa, kädentaitoja jne. Menee hyvä puolituntinen ihan haaskuuseen monen ihmisen elämästä.
Mielenkiintoinen aihe ja nopealla katsauksella kyllä tutkimustakin löytyy. Jatkoa edelliselle viestilleni eli ping @teppana ja @Alfred E Neuman .
On näyttöä siitä että lapsen kognitiiviset kyvyt kärsivät jos äiti työskentelee huomattavia määriä yhdeksän kuukauden aikana. Nämä vaikutukset siis näkyvät vaikka kontrolloidaan päivähoidon laatu, kotiolot, jne.: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/1467-8624.00457
Myös hoitopaikoilla (ei vanhempien hoitamat lapset) näyttää olevan negatiivisia vaikutuksia lasten kehitykseen, joskin tähän vaikuttanee hoitopaikan laatu ja henkilökunnan määrä: https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0272775711001154
Ja pöytäkirjaan merkittäköön minun kannattavan tasaisempaa "vanhemmuuden kustannusten jakamista" ja ylipäätään suurempaa osallistumista isiltä, johon suuntaan onkin onneksi menty. Ei pidä silti sulkea silmiään epävarmuuksilta ja tieteellisiltä tuloksilta eikä mennä ideologia edelle tässä asiassa. Liberaalinakin sanon että näissä kysymyksissä lapsen paras on paljon tärkeämpi kuin aikuisten "vapaudet" muutaman vuoden aikana.
Viestisi viimeiseen osaan pystyn pitkälti samaistumaan. Sillä erotuksella, että suhteellisuuden taju tulee säilyttää. Lapsen etu on tärkein tottakai, mutta yhteiskunnassa tulee myös kyetä tekemään kompromisseja. Jos nyt jollain ihmeen konstilla saataisiin tieteellinen konsensus, että lapsien olisi kaikkein parasta olla 5 vuotta äidin hoidossa ja käytännön ero olisi kuitenkin marginaalinen tai lähes marginaalinen ei yhteiskunnan pidä panostaa pelkästään/kohtuuttomasti äitien kotiin jäämistä 5 vuodeksi. Siihen tulee antaa tukea mutta niin tulee myös äitien töihin lähdölle.
Vauva voi esimerkiksi jo heti syntymänsä jälkeen tunnistaa äidin äänestä. Äiti myös herkistyy vauvan viesteille ja pystyy siksi vastaamaan niihin paremmin. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö joku muukin voisi hommasta selvitä.Siis lapsen näkökulmasta? Ymmärrän kyllä ajatuksen, että äidin (toki tässäkin pitää huomioida synnytyksen jälkeinen masennus) on helpompi kiintyä omaan lapseen kuin ulkopuolisen. Mutta mistä se lapsi tietää kenen sylissä se istuu? Siis biologisesti ajateltuna.
Aika harvoin kuulee esitettävän, että perheiden joissa on lapsia yli 4 kpl ei tulisi kannustaa kotihoitoon kun niissä ei ehditä lohduttamaan, nukahtelevat jne. Jostain syystä tämä on ongelma vain päivähoidossa.Päivähoidossa on hyvin hankala järjestää pienille lapsille sellaista hoitoa mitä he tarvitsisivat. Lapset itkevät ja heitä ei ehditä lohduttaa, he nukahtelevat ruokapöytään kun heitä on pakko valvottaa yms. Tuon ikäinen ei saa sieltä mitään mitä ei saisi kotoa, mutta hänen tarpeisiinsa ei pystytä riittävästi vastaamaan (oletuksena taas ''normaali'' perhe). Ja toki jos meillä olisi tuon ikäisille vaikka maks 4 hengen ryhmät niin tilanne olisi hiukan eri. Mutta tämmöistä ei ole näköpiirissä, eikä edes realistista odottaa.
Totta, se pieneni oleellisesta ja kumoutui täysin vasta sitten, kun otettiin huomioon myös vanhempien työllisyys ja tulot.
Vauva voi esimerkiksi jo heti syntymänsä jälkeen tunnistaa äidin äänestä. Äiti myös herkistyy vauvan viesteille ja pystyy siksi vastaamaan niihin paremmin. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö joku muukin voisi hommasta selvitä.