Mä en tykkää ihmisten kategoroimisesta tai lokeroimisesta, enkä määrittelevien termien käyttämisestä. Mä myös pitäisin sukupuolen juuri lisääntymiseen liittymisenä, ja sen sijaan että se liittyisi mihinkään yhteiskunnallisiin rooleihin. Mun näkemykseni on se, että miehiä ja naisia voi olla todella erilaisia, ja että se on vaan hyvä asia. Mä en tykkää siitä, että jos joku on vähänkin erilainen, niin tämä ei enää koe kuuluvansa joukkoon, ja tuntee että hänen täytyy vaihtaa sukupuoltaan pystymään toteuttamaan itseään. Minä pitäisin sukupuolet kaikenkattavina.
Esim. itse olisin demiseksuaali nykymääritelmin, ja ilmeisesti se on nyt joku sukupuolinen suuntaus. Eli olisin seksuaalivähemmistöön kuuluva, ja näitä lippuja on pride-kulkueissakin.
Mutta miksi? Mikä tarve on aina lokeroida ihmisiä joihinkin ihme kategorioihin, joista toinen on toistaan kapeampia? Miksei jokaista voi vaan käsitellä yksilönä ilman että lokeroidaan jonnekin? Ketä se oikeasti palvelee? Parantaako se ihmisten hyvinvointia? Yhteiskunnallista hyväksyntää? Ainakin yhteiskunnallinen pahoinvointi vain kasvaa kasvamistaan, globaalilla tasolla. Ja sen sijaan että tämä johtaisi yhteiskunnalliseen hyväksyntään, se johtaa mielestäni vastakkainasetteluun ja leireihin jakautumiseen.
Myös luokittelisin sukupuoli-identiteettikriisin tai epäselvyydet mielenterveysongelmaksi, joka vaatisi keskusteluapua, terapiaa, ja mahdollisesti lähetettä, aivan kuten muutkin pysyvät mielenterveysongelmat, kuten vaikkapa ADHD, autismi, jne. Ei näistä voi parantua, mutta niiden kanssa pitää oppia elämään, eli tältäkin osin vastaavat toisiaan. Lukisin myös homoseksuaalisuuden näihin.
Ja niin, mä en käsitä, että millä tavoin tämä on jotenkin alentavaa, tai ihmisarvoa vähentävää. Miksi muka ihmisen ihmisarvo vähenisi, jos hän kärsii mielenterveysongelmista? Tämä vasta epäsuvaitsevainen näkemys omasta mielestäni onkin. Kuitenkin, kun mietitään mistä nämä tulee, niin käytännössä sikiövaiheessa on mennyt jotain toisin, kuin mitä on tarkoitettu.
"Tarkoitettu" siinä mielessä, että kehon tarkoituksena on olla lisääntymiskykyinen, koska sillä lailla ihmisrotu ei joudu sukupuuttoon—eli ihan tieteellinen peruste on tälle näkemykselle. Ei minkään kuvitteellisen jumalan tarkoittamana.
Mutta vaikka mielestäni tämä on ihan itsestäänselvä juttu, niin jostain syystä tätä näkemystä pidetään suvaitsemattomana. Miksi? Siis ei se tarkoita että henkilössä olisi jotain vikaa silla tavoin, että heitä pitäisi syrjiä tai kohdella eriarvoisesti. Mutta miksi tällaisen ääneen sanominen on jollain tavoin halventavaa?
Kai se johtuu siitä että oon autistinen enkä siten pysty kovin hyvin ymmärtämään sitä, mitä muut ihmiset ajattelee, ja miksi. Olenko muuten suvaitsematon omaa itseäni kohtaan kun sanon että itselläni on pysyvä ja parantumaton mielenterveysongelma jonka kanssa mun pitää oppia elämään? Mä en koe sitä niin, koen sen vaan faktan sanomisena ääneen.
Ja miksi näistä keskusteleminen olisi tärkeää? Että tulisi sinuiksi oman itsensä kanssa, ja hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on. Se on muutenkin tärkeää, mutta varsinkin sukupuoli-identiteettiongelmien kanssa sitä pitäisi käsitellä kattavasti ja tarjota huomattavaa keskusteluapua. Tyhjät iskulauseet ja idealistiset sloganit eivät auta yhtään sellaista henkilöä, jolle nämä asiat oikeasti ovat ongelma.
Sukupuolileikkaukset tosiaan, en tykkää niistä. Mä en tykkää siitä, että ihmiset kokevat, että he eivät voi olla oma itsensä, ilman että muuttuvat fyysisesti. Mielestäni tämä johtuu, tosiaan, juuri siitä kapeasta tavasta määritellä sukupuolet. Miksei esim. mies voisi olla mies, vaikka meikkaisi, käyttäisi hametta, ja kävelisi korkokengissä? Miksi se vaatii sukupuolen muuttamista? Oikeasti? Tämä kapea näkemys sukupuolista on mielestäni se pää-ongelma tässä. Miksei ihmiset voi toteuttaa itseään sellaisina mitä he ovat ilman, että heidän pitäisi muuttua? Karsastan aika paljon sitä ideaa, että pitäisi hyvin toimivaa kehoa leikellä ja tieten tahtoen muokata toimimattomaksi. Varsinkin nuoruusiässä, jolloin vaiheita tulee ja menee ja ryhmäpaine on voimakasta.
Jokunen vuosi sitten tunsin(niin, ihan oikeassa elämässä) yhden tyypin, miehen, joka oli avoimesti homo, ja kävi crossdressing-kilpailuissa, ja oli oikeasti todella hyvä pukeutumaan naiseksi, siis niin että valokuvissa varmaan olisi mahdoton tunnistaa mieheksi. Ja mun mielestä se oli tosi hienoa. Tässä tyypissä, se mistä tykkäsin eniten on juuri se, ettei pelännyt olla oma itsensä.
Oon miettinyt jo jonkin aikaa että mikä siinä on, että jos on joku mies joka käyttäytyy "naismaisesti" niin yleensä kannustan niitä ja tsemppaan ja jopa seuraan että mitä niille tapahtuu, mutta kun vaihtavat sukupuolen naiseen niin reaktioni on aika, eh. Veikkaisin sen liittyvän juuri siihen, että tulee tunne että tämä ei sitten enää ole sinut oman itsensä kanssa. Ehkä se liittyy siihen fundamentaaliseen ideaan elämässä, että niillä korteilla jotka itselle on jaettu pitää vaan selvitä.
Onko mun näkemykset suvaitsevaisia vai epäsuvaitsevaisia? Vaikka kokemuksen perusteella mulla ei ole ollut mitään ongelmia toimia kaikenlaisten ihmisten kanssa, nämä jotkut vaikuttaa aika konservatiivisilta. Kai se johtuu fundamentaalisista näkemyseroista.
Musta tuntuu että keskitytään liikaa sellaiseen, millä ei oikeasti ole niin paljoa väliä. Ja myös tuntuu siltä, että ihmisiä kiinnostaa enemmän se, että näyttäytyy hyvältä kuin ajamiensa asioiden oikeat ja konkreettiset vaikutukset.
Mutta jos olen jossain asiassa väärässä, saa haastaa.