Joskus tuntuu, että tämä "meidän peli" on ainoa oikea tapa pelata jääkiekkoa Suomessa vuonna 2012. Pääsiäisviikonlopun iltiksessä oli tästä hyvä kolumni, jossa tällainen perussuomalainen yhden totuuden henki kyseenalaistettiin mukavasti. Valitettavasti en muista toimittajan nimeä tähän hätään.
En halua antaa kuvaa, etteikö ns. pelikirjoilla ole merkitystä, on varmaan, mutta miksi nimetä fundamentaalisesti aina se tietty juttu ainoaksi totuudeksi. Samaisessa aviisissa, missä Sihvonen kirjoittelee, yksi Kuopion suurista pojista, Lasse Lehtinen, korostaa jalkapallon puolella paikallisuutta ja sitä, kuinka kulttuurit ovat erilaisia eri puolilla Suomea. Tosin hän ei nyt suoranaisesti ota kantaa niinkään pelikirja-asioihin. Pointti on kuitenkin se, että erilaisuus on rikkautta, josta voi syntyä aina jotain uutta.
Vanha totuus on, että voittajat ovat aina oikeassa. Paitsi nyt Sihvonen näyttää olevan sitä mieltä, että jos JYP vie mestaruuden, niin se on väärin voitettu mestaruus. Pitäisin tätä, niin vaikeaa kuin tätä täältä käsin onkin sanoa, melkoisena JYPin aliarviointina. UL tosin osoittaa moniarvoista keskustelukulttuuria, kun seuraavassa jutussa Seppänen pohtii sallitun ja kielletyn rajoja silloin, kun on kyse voittamisesta. Lienee pelitapa mukana tässä keinovalikoimassa ja jos jollekulle valmentajalle ja/tai joukkueelle tulee hyvä fiilis pelata tietyllä tavalla ja sitä kautta sitoutuminen joukkueen pelaamiseen vahvistuu, niin näen sen pelkästään vahvuutena.
Sihvoselle pitää antaa kunniaa siitä, että asiasta keskustellaan ja täälläkin se polveilee moninaisena. Pieneltä osaltaan tällainen vie myös suomalaista kiekkoa eteenpäin ja siitähän kai on pohjimmaltaan kyse tai kuten se pastori sanoi keväällä: Sitähään sä kysyit.