Täällä on kyselty sitä, mitä muualla maailmalla on tehty juniorijärjestelmän kehittämiseksi, kun tulokset ovat olleet olleet hyviä. Referoin Vesa Rantasen ansiokasta artikkelia siitä, mitä Kanadassa alettiin tehdä, kun vuonna 1998 Kanadan jääkiekko oli kriisissä. Parhaan käsityksen saa tietysti lukemalla Rantasen usean sivun pituisen jutun itse (Veikkaaja 27/2011).
Rantanen kertoo tyypillisen 8-vuotiaan jääkiekkojuniorin, Nicolas Ardanazin, ja hänen perheensä tarinan. Mennään nyt sitten muutama asia kerrallaan, niin ei tule liian isoa palaa purtavaksi. Nicolaksen isä, Vic Ardanaz kasvoi Montrealissa. Hän kertoi saaneensa aikoinaan isältään parhaan mahdollisen lahjan. Vic oli maalivahti. Hän on pelannut koko ikänsä. Vicin isä vei häntä lukemattomina aamuina kuudeksi aamuisin halliin, oli katsomassa kaikki pelit ja kannusti aina. Vic halusi antaa omalle pojalleen saman mahdollisuuden. Vic vei Nicolaksen luistelemaan, kun poika oli kahden vuoden ikäinen.
Jokainen, jolla on omia lapsia, ymmärtää, että ei kahden vuoden ikäinen lapsi itse vaadi päästä jäälle luistelemaan kahden vuoden ikäisenä. Nicolaksen isä teki päätöksen lapsensa tulevasta harrastuksesta. Jatkon voi lukea aikaisemmasta viestistäni. Olen myös kirjoittanut aiemmin laajasti, miten Teemun, Jarin, Jarin, Sakun, Mikon, Petterin, Samin, Samin, Mikaelin, Mikaelin, jne, jne isät ovat tehneet poikiensa suhteen, näiden ollessa hyvin nuoria. Oma kokemukseni on, että, kun vie lapsia harrastukseen ja on heidän mukanaan kannustamassa ja luomassa mahdollisuuksia, niin lapset innostuvat harrastuksesta niin paljon, että sen parissa he ovat valmiit viettämään aikaansa pitkiä aikoja. Yhteiskunnassa on vaan paljon muitakin velvoitteita, joten innostuneiden lapsien harrastusta on rajoitettava vanhempien taholta.
Nicolas ja hänen eliittiryhmänsä muut pojat eivät harrasta mitään muuta urheilulajia kuin jääkiekkoa. Itse olin omien poikieni mukana kesäisin jalkapallon ja yleisurheilun parissa. En muista koskaan, että pojat eivät olisi olleet innolla menossa liikunnan pariin.
Mielenkiintoinen asia Rantasen artikkelissa on mm. se, että Kanadassa eliittiryhmän 8-vuotiaiden poikien on pelattava valmentajan laatiman taktiikan mukaisesti. Tämän täytyy perustua siihen, että kaikki pelaajat ovat ikäluokkansa huippuja, jolloin viisikkopelin opettelu ja noudattaminen on mahdollista. Siinä ei saa olla yhtäkään heikkoa lenkkiä tärvelemässä viisikkopelin sujumista. Tätä voinevat asiantuntijat eagle ja P.Sihvonen kommentoida. Omien poikieni aikana en muista taktiikoista puhuttaneen mitään.