@Smitty#41
Älä nyt hyvä mies mene enää ottamaan toisia pakkeja samalta naiselta. Jos ei sitä kiinnostanut kolme vuotta sitten, sitä ei kiinnosta nytkään, ellei statuksessasi ole tapahtunut isoja muutoksia parempaan päin, jolloin mahdollisuus on hyvin heikko ehkä. Masennusjakson aikana et varmaankaan ole kuitenkaan hoitanut vähintään sataatonttua tilille makaamaan, coolia uraa ja/tai pariakymmentä kiloa tiukkaa lihasta kroppaan.
Kiinnostaako sinua itseäsi joku nainen, jonka tunsit kolme vuotta sitten, mutta joka ei silloin kiinnostanut?
Edit: Ja nyt kun kerran avasit tarinasi tänne konsultoitavaksi, niin näyttää siltä, että olet rakentanut oman pääsi sisällä itsellesi kuvan siitä, minkälainen tämä tyttö on, ja rakastunut sitten siihen kuvaan. Se ei nuorena tsirbulana osannut sanoa rakkaudentunnustukseesi, että nyt on parempi, että herra siirtyy suuntaan A ja minä suuntaan B, vaan kohteliaisuudesta kuunteli vuodatustasi kun katsoi, että ei taida olla kotiasiat ihan kunnossa.
Pää kuntoon ja uusien haasteiden pariin.
Kiitos rehellisestä vastauksesta. Ehkä olet siinä oikeassa, ehkä mä rakastuin enemmän siihen päässäni kehittämääni mielikuvaan siitä naisesta kuin itse naiseen. Kun kaikki tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, niin kai sitä siinä hieman sokaistuu ja lakkaa ajattelemasta johdonmukaisesti.
Silti uteliaana ihmisenä mua kiinnostaa yhä tietää, välittikö hän musta aidosti vai oliko hän minulle vain myötätunnosta mukava. Sitä en muistanut vielä mainita, että yks päivä hän tuijotti mua suoraan syvälle silmiin ja kun yritin tuijottaa takaisin, pelkoni ohjasi katseen muualle. Mulla on jääny sellanen fiilis, että hän aisti tuossa hetkessä mun pelon, joka ajoi hänet luotani pois ja muistaakseni juuri tuosta hetkestä eteenpäin ei juurikaan enää chattailtu.
Koen että tuolloin kun alunperin rakastuin häneen, en itse ollut luottamuksen arvoinen. Vaikka halusin luottaa häneen, niin sisimmässäni en täysin luottanut ja siitä kertoo karua kieltä juuri se etten ikinä avautunut peloistani. Mielessäni oli ajatus, että haluan suojella häntä, mutta olin kuitenkin itse liian arka puhumaan omista peloistani, joten eihän siitä mitään tullut.
Mutta onko se sittenkään niin väärin, jos haluan vain tietää totuuden? Hän ei sitä koskaan mulle kertonut, sanoi mulle itsekin silloin heti alussa ettei ole puhujatyyppiä, joten ymmärrän kyllä sinänsä. Tiedän, että muutamassa vuodessa meidän molempien elämissä on tapahtunut todella paljon ja ollaan molemmat kasvettu keskenkasvuisista nuorista lähemmäs aikuisuutta ja kypsyyttä. Joten vaikka mä nyt päättäisin kertoa sille, miltä musta tuntuu ja kysyä ne kysymykset jotka mua yhä arvelluttavat, niin en mä nyt todellakaan usko tai edes tavoittele sitä, että hän olisi saman tien sulaa vahaa ja syöksymässä suorilta käsin mun syliin.
Haluan vain tietää totuuden. Jos hän nyt sanoisi minulle, että ei tuntenut koskaan edes ihastusta minuun, niin voisin jättää asian sikseen ja haudata lopullisesti nää mun tunteet ja siirtyä eteenpäin. Eli loppupeleissä vaikka välillemme ei syttyisi enää mitään, niin ainakin saisin mielenrauhan ja vastaukset, joita olen jo kauan etsinyt. Ehkä mun pitää vaan kaivaa itseluottamus olla vilpittömän rehellinen, jotta saan ne vastaukset joita olen etsinyt ja voin jatkaa eteenpäin elämässäni, kävi miten kävi.
Kiitos
@Drewiske myös omasta näkökannastasi. Ehkä mun siis kannattaisi lähestyä tätä naista, mutta aluksi pelkästään kaverellisessa mielessä. Kuten itsekin jo sanoin, niin tiedän että tunteet muuttavat muotoaan muutamassa vuodessa paljon ja niistä on varmasti paljon helpompi puhua vasta siinä kohtaa, kun on päästy ns. juttuun keskenään ja tutustumaan toisiimme uudelleen.
Tässä tullaan vaan siihen ongelmaan, että en oo mikään paras keskustelun alottaja... Miten mun kannattaisi sitä lähestyä? Kysellä aluksi vain kuulumisia ja mitä tekee nykyisin? Oon hyvä puhuu tunteista ja kiinnostuksen kohteistani, mutta small talk ei oo ihan sitä mun ominta aluetta. Tiedän, että mun kuuluis nyt toimia järkevästi, eikä antaa tunteiden ottaa valtaa musta, vaan antaa niiden kehittyä ajan kanssa jos ovat kehittyäkseen.
Välillämme oli ihan selkeästi kemiaa. En usko että se oli pelkkää kuvitelmaa, mutta kun me nyt ollaan oltu etäisiä toisistamme näin kauan, niin lienee parasta olla aluksi maltillisen varovainen. Sen olen naisista oppinut, että ne ovat keskimäärin meihin miehiin verrattuna aivan toisia eläimiä. Todella tarkkaavaisia, herkkiä ja tuntevat yleensä surua paljon meitä miehiä vahvemmin. Oma sisko on tosin kyllä taas täysin poikkeuksellinen nainen. Pirun päättäväinen eikä itke about koskaan. Hän on tosi tunnollinen, muttei niinkään tunteellinen.
Mutta kai mä näin tässä naisessa sitä samaa tunneherkkyyttä ja empaattisuutta, jota nään mun äidissä ja siksi häneen oli helppo samaistua ja rakastua. Kiitos kaikista tähänastisista vastaukista. Mukava saada uusia näkökulmia.