Eilen se tuli. Whatsapp-viesti: en halua seurustella kanssasi. Kuukausi meillä oli hänenkin mielestään kivaa, mutta ei rakasta...
Tykkää mun ulkonäöstä, seksi mahtavaa hänenkin mielestään. Mutta kun ei rakasta.
Viihtyy mun seurassa, olen kiva, välittää musta, mutta kun ei rakasta.
Ei prkl, 41-vuotias nainen, 3 lasta, hoitaa kaiken yksin ja haluaisin häntä arjessakin auttaa. Edellinen miesystävä häippäsi mitään sanomatta.
Ja toinen kerta puoleen vuoteen kun naiset jättää samasta syystä.
Ei kelpaa kunnollinen, välittävä mies. Lapsistakin tykkään tosi paljon. Keskustella osaan ihan kaikesta.Mikä näitä naisia vaivaa...
Tuntuu että naisten odotukset jossain stratosfäärissä. Onko maailma tosiaankin tällainen nykyään. Onko näitä suurta rakkautta odottavia keski-ikäisiä yksinhuoltajanaisia paljonkin. Ei ihme jos nainen katkeroituu elämäänsä kun raataa aamusta iltaan samalla odottaen sitä prinssiä joka tulee ja nappaa kyytiinsä. Eihän sitä koskaan tule.
En tiedä onko tämä isokin ongelma miehillä. Lähipiirissäni usealla samantyyppistä. Todellinen kohtaanto-ongelma.
Hieman katkera, elämä kuitenkin jatkuu.
Että tällainen ensiviesti palstalle...
Kuulostaa niin niin tutulta. Itse olen eronnut pitkästä liitosta 2011 ja paljon on tullut nähtyä ja koettua sen jälkeen. On ollut lyhyttä ja vähän pidempääkin suhdetta jotka päättyneet joko itsestä tai toisesta johtuen, ja niinhän se menee että se kenen kanssa haluaisit olla ei tunne samoin. Olen elämäntilanteessa jossa lähestyn kohta viittäkymppiä, isot aikuiset lapset, hyvin aikaa kumppanille, yhdessäololle, pystyn ja haluan panostaa suhteeseen täysillä. Mitään uusioperhettä en halua, joka itsessään rajaa jo paljon pois. Asun pienellä paikkakunnalla ja tästä johtuen sosiaaliset suhteet vähissä. Tytär kirjoittaa keväällä jonka jälkeen laitan asunnon myyntiin ja pääsen muuttamaan takaisin stadiin (frendit ja läheiset asuvat siellä), josta perheenä lähdettiin 20 vuotta sitten maaseudun rauhaan. Tinderit ym. nettitreffi-palstat tulleet tutuksi, mutta ihan arpapeliähän ne ovat. Ne ovat kuin mainoksia, totuuden ollessa jotain muuta.
Vappuna tapasin tinderin kautta naisen joka oli itse eronnut jokin aikaa sitten pitkästä avioliitosta sen rakkaudettomuuden, miehen ongelmien jne takia. Meidän juttu lähti nopeasti käyntiin, oltiin paljon yhdessä, oikeastaan koko kesä. Olin onnellinen ja niin luulin hänenkin olevan. Kaikki oli hyvin tai niin luulin. Hänellä oli aikaa eikä mihinkään mitä tehtiin tai ehdotin tullut kieltävää vastausta. Moneen kertaan hän sanoi kuinka kaikki on hyvin ja viihtyy mun kanssa. Oli paljon läheisyyttä, seksiä ja toki muutakin. Meillä oli samanlaiset elämäarvot. Hän oli ensimmäinen nainen kenen kanssa pystyi keskustelemaan samalla levelillä, arvostin ja kunnioitin häntä. Ei myöskään koskaan riidelty, joka sekin poikkeuksellista.
Kunnes sitten elokuussa hän lähti viikoksi käymään vanhemmillaan. Meni pari päivää ettei hänestä kuulunut mitään, aloin sitten kyselemään ja sittenhän se sieltä jysähti - ei halua enää olla mun kanssa. Tämä tuli täysin puskista. Yleensä naisesta huomaa sen, kun alkaa se valitus, kiukuttelu eikä seksi kiinnosta, mutta tässä ei ollut mitään merkkejä siitä. Piti kaiken sisällään.
Seuraavana päivänä päätin etten luovuta ja sain hänet puhuttua yrittämään vielä jota kestikin muutaman kuukauden. Mutta niin kuin jokainen samassa tilanteessa ollut tietää, se särö on päässyt jo syntymään eikä se siitä mihinkään enää muutu. Lopputulema on väistämätön ja kun sen tiedostaa, menee siitä itselläkin hohto. Suhteessa pitää olla jatkuvuutta ja kun sitä ei ole, menee se sellaiseksi löysässä hirressä roikkumiseksi, missä odottaa vain sen loppumista. Piti viettää joulua yhdessä, varata matkaa keväälle ja aina kun otin ne puheeksi, alkoi väistely. Kyllähän sen siitä tietää, vaikka yrittääkin itselleen muuta uskotella. Kuukausi sitten tilanne meni siihen, että usemman päivän hiljaisuuden jälkeen sanoin, että meidän pitää puhua. Menin sitten hänen luokseen oikeastaan enää hyvästelemään.
Hän kehui minua kaikin tavoin, kuinka olen hyvä mies jne. mutta kun hän haluaisi tuntea enemmän, jotain puuttui. Kaikki on ollut hyvää ja ihan kivaa, mutta kun se ei riitä. Puuttui se tärkein eli rakkaus mua kohtaan. Hän ei tiedä voiko enää edes tuntea rakkautta, mutta haluaa selvittää sen ja mennä eteenpäin ilman mua. Olin kuulemma kaikkea sitä mitä miehen tulee olla, ehkä tulin hänen elämäänsä liian pian eron jälkeen, ehkä hän ei tunnista rakkautta, ehkä tulee katumaan jne.
Se fiilis mikä tulee siitä, kun olet vittu mennyt yksipuolisesti rakastumaan naiseen joka sanoo ettei tunne mua kohtaan samoin, ei edes ikävää.
Jos olin ennen tätä naista melkein täynnä oleva vesilasi, niin nyt se valuu yli. Tämä oli se viimeinen niitti, joka katkaisi selkärangan - enää en usko rakkauteen tai mihinkään pysyvään. Ennen olen varsin nopeastikin pystynyt suuntautumaan eteenpäin, mutta nyt ei kukaan tai mikään kiinnosta. Aivan sama kuka tulee vastaan, ei tunnu missään. Piti ihan kokeilla ja käydä viikonloppuna treffeilläkin, mutta tiesihän sen jo etukäteen. Kaikessa tulee vain Hän mieleen johon vertailee.
Jos avioeroni jälkeen oli synkkää, niin silloin sentään oli takaraivossa joku usko siihen että vielä löytyy joku oikea ja rakkaus. Nyt se usko on mennyt, niin paljon tässä on koettu pettymyksiä enkä halua kokea enää yhtään lisää. Ja vaikka joku joskus tulisikin, sitä alkaisi vaan miettimään että mikä tässäkin menee pieleen.
Aamut on ihan helvetin rankkoja, hyvä kun pystyy töissä käymään, tekee mieli vaan maata ja nukkua. Koko ajan ja kaikessa tuo nainen pyörii mielessä sekä tietoisuus siitä etten tule koskaan kohtaamaan mitään vastaavaa. Kovan hinnan sitä maksaa puolen vuoden onnesta...