Miten sulla menee?

[Surukuku]

Tsemppiä, @Glove - asioilla on tapana aina järjestyä... jotenkin...
Toivottavasti saat nyt ensin sen kämpän kaupaksi, niin sitten voit rauhassa katsoa eteenpäin muiden haasteiden kanssa.

@Päätykiekko, voimia sinullekin - pienin askelin, pienin askelin...

 

[Crow]

Paremminkin on joskus mennyt. Työpaikka vaihtui kesällä organisaatiomuutosten ja strategisen yhteistyön myötä huomattavasti suurempaan taloon, ja ajattelin että nyt pääsen kunnolla etenemään työurallani. No, eilen tuli kutsu muutosneuvotteluihin yksikön heikon tilauskannan vuoksi. Edellisessä työpaikassani oli muutosneuvottelut viime joulukuussa. Silloin napsahti 3kk lomautus, joka onnekseni lyheni kahdella kuukaudella. Nyt on oikeasti pelkona, että osuu irtisanominen kohdalle.

Tuli hankittua vielä sähköpyörä työsuhde-etuna, jonka myötä innostus liikuntaa kohtaan on noussut aivan uudelle tasolle. Varmaan täytyy siis siitäkin luopua neuvotteluiden lopuksi.

 

[madeOFspade]

Pikkuhiljaa menee paremmin. Joku kuukausi taaksepäin koin elämäni ensimmäisen totaalisen stopin. Kroppa löi vastaan, tuli ns. raja vastaan.

Eletään ruuhkavuosia. Esikoinen aloitti koulussa, itselle kiireinen kesä takana töiden parissa ja tarkoitus oli myös aloittaa lisäopinnot ammattikorkeassa töiden ohessa. Olen yrittäjä ja teen siinä sivussa myös sivutyötä toisaalla, nyt myös opiskelija. Kaiken päälle äidiltäni löytyi pitkälle levinnyt syöpä.

Menin rikki. Muutama päivä itkua, unettomuutta ja koko kroppa oireili. Jouduin soittamaan ulkopuoliselle henkilölle jotta sain puhuttua. Lisäksi muutama hyvä ystävä tukena joiden kanssa keskustelut toivat helpotusta oloon.

Työt stoppasi ja kasaantui, oma koulun startti viivästyi ja nyt pitäisi ottaa kaikki kiinni. Samalla takaraivossa tykyttää pelko äidin tilanteesta. Onneksi äiti on positiivinen ja vahvasti sillä asenteella, että hän tuosta selviää. Tänään sai tiedon, että aloitetaan leikkauksella ja sen jälkeen muita hoitoja. Taistelu alkaa siitä.

Askel kerrallaan kohti parempaa huomista mennään ja pään kanssa tehdään duunia, että saadaan asiat raiteilleen.

Elämän suurin saavutus ei ole se, että ei koskaan kaadu, vaan se, että jaksaa aina nousta.

 

[Gostisbehere]

Pikkaisen tässä ollaan oltu pienessä alavireessä.
Faija tosiaan lähti yläkertaan tuossa 3viikkoa sitten. Pikkaisen ollut yksinäinen olo ollut. Ajattelin että ystävät jotka olen jo tuntenut jo reilut 20vuotta olisi pikkaisen kysellyt kuulumisia. Sitten kun eräälle ystävälle kokeilin itse soitella niin viikko tämän puhelun jälkeen tulikin tekstiviestiä. Missä pahoiteltiin ettei ole oikein ehtinyt pitää yhteyttä. En tiedä onko tämä ihan turhaa kiukkuamista tyhjästä vai oma tapa käsitellä kuolemaa. Jotenkin vain erittäin pettynyt olo kun ei saanut sitä tukea niiltä joilta odotti saavansa. Päätin että poistetaan kaikki nämä ihmiset kaikesta somesta/puhelimesta.
Nyt tarkoitus vain keskittyä omaan perheeseen ja omaan itseeni. Pikkaisen tässä ajattelin että pieni viikonloppu ulkomailla saattaisi olla juuri sitä mitä lääkäri määrää. Varmaan jossain Espanjan suunnalla voisi käydä pyöräyttää pitkän viikonlopun.

 

[CuJo#31]

Pikkaisen tässä ollaan oltu pienessä alavireessä.
Faija tosiaan lähti yläkertaan tuossa 3viikkoa sitten. Pikkaisen ollut yksinäinen olo ollut. Ajattelin että ystävät jotka olen jo tuntenut jo reilut 20vuotta olisi pikkaisen kysellyt kuulumisia. Sitten kun eräälle ystävälle kokeilin itse soitella niin viikko tämän puhelun jälkeen tulikin tekstiviestiä. Missä pahoiteltiin ettei ole oikein ehtinyt pitää yhteyttä. En tiedä onko tämä ihan turhaa kiukkuamista tyhjästä vai oma tapa käsitellä kuolemaa. Jotenkin vain erittäin pettynyt olo kun ei saanut sitä tukea niiltä joilta odotti saavansa.

Ihmisluonto on sellainen. Ystäväsi eivät todennäköisesti osaa käsitellä asiaa eivätkä siis koe löytävänsä oikeita sanoja ja eleitä lohduttaakseen ym.

Lisäksi eri ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä suruaan. Esimerkiksi kun itse menetin isäni, en varsinaisesti edes halunnut olla yhteydessä ystäviini. Halusin vain surra rauhassa omassa perhepiirissäni. Tähän vierähti useampi viikko.

Päätin että poistetaan kaikki nämä ihmiset kaikesta somesta/puhelimesta.

Ei kannata "kostoksi" poistaa heitä elämästä. Tässähän voi olla vaarana, että menetät heidät sitten tahtomattasi(?) kokonaan.

Nyt tarkoitus vain keskittyä omaan perheeseen ja omaan itseeni. Pikkaisen tässä ajattelin että pieni viikonloppu ulkomailla saattaisi olla juuri sitä mitä lääkäri määrää. Varmaan jossain Espanjan suunnalla voisi käydä pyöräyttää pitkän viikonlopun.

Tuollainen irtiotto tekee varmasti hyvää.

Anna surulle aikaa, sitä se nimittäin vaatii. Lopulta valoa näkyy tunnelin päässä.

 

[alwahla]

Tsemppiä vielä kerran, @Gostisbehere . Ota ihan rauhallisesti äläkä tee liian äkkinäisiä päätöksiä. Kaverisi kyllä ymmärtävät tilanteesi, mutta eivät välttämättä osaa ilmaista sitä kunnolla. @CuJo#31 on oikeassa. On aivan liian aikaista mennä tekemään jotain niin radikaalia, kuin poistamaan heidät elämästäsi.

 

[Creed Bratton]

@madeOFspade ulkopuolisena yksityiskohtia tietämättä, niin eikö ne AMK-opinnot voi skipata siihen asti, että saat muuten elämän taas sujumaan? Jos kyse on jostain yamk tutkinnosta niin eipä kai tuo ole niin vuoden päälle valmistuuko -24 vai -25. Ja jos koulu uhkaa poisheittämisellä niin siitäkin voi neuvotella tai sitten viimeistään hakea uusiksi sisään.

Tsemppiä.

 

[madeOFspade]

@madeOFspade ulkopuolisena yksityiskohtia tietämättä, niin eikö ne AMK-opinnot voi skipata siihen asti, että saat muuten elämän taas sujumaan? Jos kyse on jostain yamk tutkinnosta niin eipä kai tuo ole niin vuoden päälle valmistuuko -24 vai -25. Ja jos koulu uhkaa poisheittämisellä niin siitäkin voi neuvotella tai sitten viimeistään hakea uusiksi sisään.

Tsemppiä.

Kiitos.

Ja joo siis ilmoitin tilanteen, että nyt hetki happea ja se oli koululle fine. En kuitenkaan halua jäädä liiaksi mähkimään ja surkuttelemaan. Eteenpäin on mentävä ja nyt yritän ottaa askel kerrallaan asioista kiinni. Kiire on valtava, mutta koulu on sellainen ettei vaadi läsnäoloa vaan saan omaan aikaani suorittaa.

Tuo äidin sairastuminen löi vaan lopullisesti stopin hetkeksi. Nyt kun asiaa on saanut käsitellä, ymmärtää ettei homma ole vielä ohi ja edelleen on äidillä toivoa.

Taivun, mutta en katkea. Kun vähän meinaa tulla ulospuhallusta, niin vaimo ja lapset lyö lisähappea sisään ja muistuttaa mikä elämässä on tärkeintä. Perhe, ystävät ja yhteinen vietetty aika.

Olen jopa salaa vähän ylpeä itsestäni, että osasin kuunnella kroppaa ja antaa kaiken pysähtyä. Keskittyä läheisiin ja työt sekä koulu siirtyi syrjään. Vaikka tiesin, että ne kasaantuvat ja odottavat, mutta perhe tulee aina ensin.

Eletään tässä ja nyt, ei sitten joskus.

Viettäkää läheistenne kanssa aikaa ja muistakaa aina kertoa kuinka rakkaita he ovat.

 

[Päätykiekko]

Tänään on ollut pitkästä aikaa hyvä päivä. Pääsee Ilves - Pelicans peliin. Eipä tule oltua kokoajan kotona.

 

[Iisoppi]

Minä en edes itse osaa sanoa miten menee. Välillä on ihan mukavaa ja hetken päästä ahdistaa ja vituttaa. Tulevaisuus lähinnä pelottaa. Minulla on todettu toissa syksyisen auto-onnettomuuden jälkeen traumaperäinen stressihäiriö. Asian toteamista pidensi trauman jälkeinen voimakas alkoholinkäyttöni ja siihen liittynyt pahat lieveilmiöt (läheisten haukkuminen, uhmaaminen, väkivallalla uhkailu, valehtelu ja ns. kotoa karkaaminen). Ratkeamiseni hoito ja käsittely vei kaiken huomion muulta pahoinvoinniltani. Olin niin sekaisin, väsynyt ja hajalla. Olin valmis pistämään avioliittoni palasiksi. Saatiin kuitenkin asioita selviteltyä pariterapiassa ja muutenkin niin että jatkettiin mieheni kanssa yhdessä.

Minusta tuntuu edelleen välillä että avioliittoni ja jopa elämäni on hiuskarvan varassa. Haluan usein vain antaa periksi. Ja periksi antaminen tarkoittaa minulle sitä että juon ja unohdan vain kaikki velvoitteet. Haluan vain nukkua ja unohtaa. Ja sitten on päiviä kun puuhaan kaikkea, tunnen onnistuvani. Telkasta tulee hyviä ohjelmia ja ulkona on kiva työnnellä lunta sinne tänne. Ja perheen kanssa on mukavaa. Olen varma että elämä on ihan hyvää ja avioliitto on tärkeä. Mieheni on ihan nasta tyyppi. Ja yhtäkkiä syöksyn taas alamäkeen. Se on raskasta niin perheelleni kuin itselleni. Tulee sanottua ilkeästi vaikka yleisesti ottaen olen varsin sopuisa ihminen. Ja vastineeksi ei aina tule paljon ymmärrystä. Vaikka sitäkin on tarjolla niin ei sitäkään riitä loputtomiin.

Yleisesti ottaen minulla on lähinnä outo olo. En tiedä mikä minua lopulta vaivaa. Traumaperäinen stressihäiriö tuntuu vain diagnoosilta joka lätkästiin kuin muutakaan ei keksitty. Kun eihän se kumma juttu ollut (kylkikolari mutkaisella pimeällä tiellä). Tulee han se joskus uniin ja joskus tulee ahdistusta samantyyppisillä teillä pimeällä. Pitäisi varmaan löytää oikea terapeutti tai jotain... Mutta en jaksaisi vaivata päätäni enää tällä. Minua pelottaa tuleva enkä helposti sitä myönnä. En tiedä mihin tieni johtaa. Ei sitä varmaan kukaan tiedä. Enkä edes halua ajatella tulevaa... On niin paljon kaikkea. Masennusta, ehkäpä. Ahdistusta, kyllä joo. Onnea... Sitä odotellessa.

Hyvää jatkoa kaikille. Tuli kyllä varmaan sekava sepustus. Mutta ajatukseni on jotenkin solmussa. Enkä ole löytänyt niille selvyyttä. Mieheni kyllä haluaa olla tukenani ja jatkaa kanssani. Hän on rakas kuten myös hänen lapsensa. En vain tiedä aina riittääkö se. Parhaamme kuitenkin yritämme...

 

[444]

Minä en edes itse osaa sanoa miten menee. Välillä on ihan mukavaa ja hetken päästä ahdistaa ja vituttaa. Tulevaisuus lähinnä pelottaa. Minulla on todettu toissa syksyisen auto-onnettomuuden jälkeen traumaperäinen stressihäiriö. Asian toteamista pidensi trauman jälkeinen voimakas alkoholinkäyttöni ja siihen liittynyt pahat lieveilmiöt (läheisten haukkuminen, uhmaaminen, väkivallalla uhkailu, valehtelu ja ns. kotoa karkaaminen). Ratkeamiseni hoito ja käsittely vei kaiken huomion muulta pahoinvoinniltani. Olin niin sekaisin, väsynyt ja hajalla. Olin valmis pistämään avioliittoni palasiksi. Saatiin kuitenkin asioita selviteltyä pariterapiassa ja muutenkin niin että jatkettiin mieheni kanssa yhdessä.

Minusta tuntuu edelleen välillä että avioliittoni ja jopa elämäni on hiuskarvan varassa. Haluan usein vain antaa periksi. Ja periksi antaminen tarkoittaa minulle sitä että juon ja unohdan vain kaikki velvoitteet. Haluan vain nukkua ja unohtaa. Ja sitten on päiviä kun puuhaan kaikkea, tunnen onnistuvani. Telkasta tulee hyviä ohjelmia ja ulkona on kiva työnnellä lunta sinne tänne. Ja perheen kanssa on mukavaa. Olen varma että elämä on ihan hyvää ja avioliitto on tärkeä. Mieheni on ihan nasta tyyppi. Ja yhtäkkiä syöksyn taas alamäkeen. Se on raskasta niin perheelleni kuin itselleni. Tulee sanottua ilkeästi vaikka yleisesti ottaen olen varsin sopuisa ihminen. Ja vastineeksi ei aina tule paljon ymmärrystä. Vaikka sitäkin on tarjolla niin ei sitäkään riitä loputtomiin.

Yleisesti ottaen minulla on lähinnä outo olo. En tiedä mikä minua lopulta vaivaa. Traumaperäinen stressihäiriö tuntuu vain diagnoosilta joka lätkästiin kuin muutakaan ei keksitty. Kun eihän se kumma juttu ollut (kylkikolari mutkaisella pimeällä tiellä). Tulee han se joskus uniin ja joskus tulee ahdistusta samantyyppisillä teillä pimeällä. Pitäisi varmaan löytää oikea terapeutti tai jotain... Mutta en jaksaisi vaivata päätäni enää tällä. Minua pelottaa tuleva enkä helposti sitä myönnä. En tiedä mihin tieni johtaa. Ei sitä varmaan kukaan tiedä. Enkä edes halua ajatella tulevaa... On niin paljon kaikkea. Masennusta, ehkäpä. Ahdistusta, kyllä joo. Onnea... Sitä odotellessa.

Hyvää jatkoa kaikille. Tuli kyllä varmaan sekava sepustus. Mutta ajatukseni on jotenkin solmussa. Enkä ole löytänyt niille selvyyttä. Mieheni kyllä haluaa olla tukenani ja jatkaa kanssani. Hän on rakas kuten myös hänen lapsensa. En vain tiedä aina riittääkö se. Parhaamme kuitenkin yritämme...

Tämä on hieno teksti. Ihan tosissani sanon.
Haluan tarttua tuohon toiseksi viimeiseen kappaleeseen. Sanot, että eihän se iso juttu ole. Ja heti perään, että se tulee uniin ja toisinaan ahdistaa samanlaisilla pimeillä teillä. Kuulostaa siltä, että se oli kuitenkin isompi juttu kuin mitä haluat myöntää. Itsellesi. Tai mitä haluat hyväksyä. Usko pois, tuollainen saa pelottaa ja ahdistaa. Mua välillä pelottaa ajaa Tampereelta Lohjalle pimeässä, koska olen sillä pätkällä ajanut reilun vuoden sisään kaksi peurakolaria. Toisen pimeässä ja toisen valoisaan aikaan. Nuo paikat ovat syöpyneet muistiin todella hyvin, ja etenkin pimeällä jännittää pirusti toisinaan jo etukäteen, kun ne lähestyvät. Uniin eivät ole tulleet, mutta ei se muuta asiaa. Elämäni ensimmäisen kolarin jälkeen (ei kumpikaan näistä) ajoin tyynen rauhallisesti kotiin ja pari tuntia myöhemmin romahdin ihan täysin. Kummallekaan osapuolelle ei sattunut mitään (itselleni tuli mustelma polveen) eikä tuosta seurannut mitään sen kummempaa, mutta jonkinlainen šokki iski päälle.

Ihmismieli on siitä jännä, että tällaiset asiat pystyy painamaan tiedostavasta mielestä sivuun. Ne tunteet on mahdollista tukahduttaa. Mutta se trauma siellä taustalla ei katoa. Suosittelen lämpimästi selvittämään, saisitko jostain ammattilaisen apua tämän läpi käymiseksi. Terapiassakaan ei ole mitään hävettävää eikä väärää. Pahimmassa tapauksessa se ei johda mihinkään, mutta parhaassa tapauksessa saat mielellesi rauhan asialta. Kirjoituksesi perusteella tuo vaikuttaa moneen asiaan elämässäsi ja ainakin minusta tuntuu siltä, että tuota olisi hyvä selvittää vähän enemmän. Pelkkä diagnoosi ei auta mitään, jos sitä ei hoideta. Mieluusti jotenkin muutenkin kuin vain lääkkeillä. Eli ei vain turruteta traumaa syrjään, vaan perataan sitä syvemmältä, jotta se helpottaisi.

Kaikkea hyvää elämääsi. :)

 

[finnjewel]

Olen ollut lievää vakavammassa kolarissa kolme kertaa elämäni aikana. Joka kerta syyttömänä osapuolena peräänajossa. Seurauksena on ollut jatkuva peiliin vilkuilu liikennevaloja sekä stop-merkkejä lähestyessä. Myös silloin kun en itse ole kuskina.
On niillä tärskyillä vaikutuksia.

 

[pallero]

Siinä vaiheessa on kaikki hyvin, kun ei tarvitse jokaisesta turhasta asiasta murehtia. Pääasia elämässä on, että menneille asioille ei voi mitään ja kaikki olevat ja tulevat paskat eivät poistu sillä, että niillä vaivaa itseään koko ajan. Suurin viisaus sisäiseen rauhaan on, että ei anna turhien asioiden vaikuttaa. Kun yrittää suhtautua positiivisesti tiedossa olevankiin tulevaan paskaan, niin menee jo paljon paremmin. Ei mitään elastisen hymyä, kun se ärsyttää kaikkia, mutta ihan normaalin ihmisen hymy ;)

 

[UnenNukkuja]

Traumaperäinen stressihäiriö tuntuu vain diagnoosilta joka lätkästiin kuin muutakaan ei keksitty. Kun eihän se kumma juttu ollut (kylkikolari mutkaisella pimeällä tiellä). Tulee han se joskus uniin ja joskus tulee ahdistusta samantyyppisillä teillä pimeällä. Pitäisi varmaan löytää oikea terapeutti tai jotain...

Keräilin itseä hetken, että osaisinko sanoa jotain.

Itsellä toki somaattisempaa sairautta, mutta muutaman vuoden takainen vaanii mielessäni hieman samaan tapaan edelleen. Sairastan tosiaan epilepsiaa. Tuohon ei kuulu monelle ehkä ilmiselvemmät kouristelut, mutta kouristelin kesällä 2020 hieman muista syistä. Edelleen saan sellaisia naps-hetkiä, joissa jotenkin alan muka sätkähdellä lattialla. Tuo kesä on ohi, mutta jokin haluaa muistuttaa, että riski noihin on. Neurologini vannoo, ettei hätää, koska asiat on hoidossa. Varsinkin näillä liukkailla keleillä säikähtelee tuolla, että jalat tosiaan pettää alla.

Ja itselläkin kokemusta kolaroinnista, tuolle osaan nykyään nauraa, tai käyttää esimerkkinä, mihin pienempikin sairauskohtaus voi johtaa.

Mutta kysy rohkeasti apua, kyllä jonkun on tuohon kyettävä. Yöt kun saa hyvin nukuttua jne., niin osaa kelata, että kyllä se miehen tuki ja turva on oikeasti onnea ja rakkautta. Tsemppejä kevääseen! <3 :)

 

[Gostisbehere]

Yksi yö kaiken mahdollisesti voi muuttaa.
Sain nukuttua varsin kohtalaisesti viime yönä vaikka ajatukset oli siellä ja täällä.
Paljon rauhallisempi ja levollisemmin mielin lähdetään tähän päivään.

 

[Kepponen]

Tänään ollut taas vaihteeksi hyvä päivä. Vähän tekemisen puutetta ja tylsää, mutta tuskinpa mitään jaksaisin tehdäkkään :D
Musiikkia tullut taas kuunneltua monta tuntia.
Pitäkää muutkin kiva päivä ja muistakaa levätä <3

 

[Glove]

Tänään ollut taas vaihteeksi hyvä päivä. Vähän tekemisen puutetta ja tylsää, mutta tuskinpa mitään jaksaisin tehdäkkään :D
Musiikkia tullut taas kuunneltua monta tuntia.
Pitäkää muutkin kiva päivä ja muistakaa levätä <3

Joo onhan tässä aikaa huilailla kun olen vaan 4 h töissä päivässä. Onneksi löytyi mukava työpaikka ja kiva tehtävä siellä. Nyt vaan pitäisi tehdä palkkansa edestä tulosta, että jatkuisi määräaikaisuuden loputtuakin.

 

[heketsu88]

Olen nyt vähän yli kuukauden ollut KELA:n tukemassa työllistymistä edistävässä ammatillisessa kuntoutuksessa. Ihan mukavaa on ollut (teen suunnilleen 5 tuntia neljänä päivä viikossa ja saan niistä sitten kuntotusrahaa). Tietyt työtehtävät eivät olleet sopivia minulle, mutta onneksi on löytynyt sellaisia työtehtäviä, mitä pystyn tekemään.

 

[heketsu88]

Yksi yö kaiken mahdollisesti voi muuttaa.
Sain nukuttua varsin kohtalaisesti viime yönä vaikka ajatukset oli siellä ja täällä.
Paljon rauhallisempi ja levollisemmin mielin lähdetään tähän päivään.

Unettomuudesta kärsineenä voin antaa vinkin, ettei kannata alkaa stressaamaan, jos ei saa unta. Silloin ei ainakaan uni tule, koska stressaat mielessä sitä, että saanko nukutuksi seuraavana yönä. Mieli ja keho ei ikään kuin rentoudu.

 

[Glove]

Unettomuudesta kärsineenä voin antaa vinkin, ettei kannata alkaa stressaamaan, jos ei saa unta. Silloin ei ainakaan uni tule, koska stressaat mielessä sitä, että saanko nukutuksi seuraavana yönä. Mieli ja keho ei ikään kuin rentoudu.

Riippuu ihan tilanteesta. Eihän sitä silloin stressaa jos ei ole aamulla mitään ohjelmassa. Sitten kun tietää, että aamulla pitää herätä 7.20. että ehtii töihin niin kyllä se viimestään siinä yhden kahden aikaan alkaa stressaamaan, että saako sitä unta ollenkaan.

Joo ei pitäisi stressata ei, mutta nuo velvollisuudet, jotka pitää hoitaa.

 

[Kepponen]

Miten voi olla että yks ihminen voi olla niin vitun rasittava että se voi yhellä lauseella pilata koko loppu illan? Vittu.

Edit: ja sit vielä ku hän huomaa että mua vituttaa ni kehtaa tulla syyttelemään mua siitä ja huutamaan et miten oon niin herkkä ja ylireagoin kaikkeen ja miten voi muka olla niin vaikeeta.

 

[UnenNukkuja]

Miten voi olla että yks ihminen voi olla niin vitun rasittava että se voi yhellä lauseella pilata koko loppu illan? Vittu.

Poden aivan samaa juuri. Olen ehkä ilkeä, mutta tuo vitun rasittavuus erään kohdalla johtuu hänen sairaudestaan, jonka tuomia heikkouksia hän ei suostu tunnustamaan muille. Tunnistanee ne kyllä, onhan hän lääkäri. Tänään korjasin hänen erästä lausettaan ties kuinka monennen kerran, eikä vaan uppoa häneen.

 

[Kepponen]

Poden aivan samaa juuri. Olen ehkä ilkeä, mutta tuo vitun rasittavuus erään kohdalla johtuu hänen sairaudestaan, jonka tuomia heikkouksia hän ei suostu tunnustamaan muille. Tunnistanee ne kyllä, onhan hän lääkäri. Tänään korjasin hänen erästä lausettaan ties kuinka monennen kerran, eikä vaan uppoa häneen.

Sairaus ei ole tekosyy. Jos on rasittava niin sitten on.
Toki sairaus voi olla selitys sille miksi joku on rasittava, mutta sitä ei automaattisesti kuulu antaa anteeksi ihan vaan koska on sairas.


Edit: lisään mun aikasempaan viestiin että ilta on muuten epä-pilattu. Tein lohkoperunoita ja pihviä (IHA ITTE!!) ja oli helvetin hyvää.

 

[UnenNukkuja]

Sairaus ei ole tekosyy. Jos on rasittava niin sitten on.
Toki sairaus voi olla selitys sille miksi joku on rasittava, mutta sitä ei automaattisesti kuulu antaa anteeksi ihan vaan koska on sairas.

Jep, itsekin olen sairauksiani käsitellyt niin tarkoin ja monella tapaa, että tiedostan heikkouteni ja vahvuuteni. Joitain ne saattaa ärsyttää.

Tuo minulle ketutusta aiheuttava henkilö ei mitenkään halua tunnustaa heikkouksiaan. Myötätuntoinen minäni toivoo parasta hänen lähipiirilleen. Ja hänelle itselleenkin siinä, ettei esim. pidä ajokorttia hallussaan liian pitkään.

 

[Kepponen]

Jep, itsekin olen sairauksiani käsitellyt niin tarkoin ja monella tapaa, että tiedostan heikkouteni ja vahvuuteni. Joitain ne saattaa ärsyttää.

Tuo minulle ketutusta aiheuttava henkilö ei mitenkään halua tunnustaa heikkouksiaan. Myötätuntoinen minäni toivoo parasta hänen lähipiirilleen. Ja hänelle itselleenkin siinä, ettei esim. pidä ajokorttia hallussaan liian pitkään.

Muistan jonkun joskus sanoneen jotain että "Jos olet kusipää, mutta sairas, niin olet sitten vain sairas kusipää"