Lapsi- ja vanhemmuusasiat

  • 85 922
  • 453

PataJaska

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, sympatiat HPK ja Kiekko-Espoo
Tähän ketjuun tämä asia sopii.. ei tosin ole akuutti kuin vasta tämän vuoden lopulla, mutta ihan nyt vain muistaessani kysyn jo valmiiksi

Poika on alkanut puhua, että haluaisi hakea musiikkiluokalle, haku siis hänen kohdallaan on vasta tämän vuoden lopulla ja homma alkaisi sitten syksyllä 2024 (eli siis mielikin ehtii vielä muuttua). Mutta mikäs siinä, ehdottomasti isänä haluan kannustaa, mitään soitinta hän ei vielä tapaile, mutta laulaa kyllä varsin hyvin vaikka olenkin jäävi sanomaan. Kysyi minulta, että millaista musiikkiluokalla on.. sanoin, että mistä minä tiedän muuta kuin sen, että siellä on kouluviikon aikana enemmän musiikintunteja kuin tavallisella luokalla (en edes tiedä montako viikkotuntia musiikkia musiikkiluokalla sitten on)

Lähinnä kysyisin, että onko täällä jollakulla ollut jälkikasvu musiikkiluokalla (tai oletko peräti itse ollut), ja millaisia kokemuksia? Onko se vaara, että musiikkiluokalla sen yhden teeman liiallinen "tuputtaminen" ja vääränlainen kilpailuasetelma tosi pienten oppilaiden kesken jopa tappaa lapsen innostuksen musiikkiin, jollaisia juttuja olen elämän varrella kuullut..
 
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, Philadelphia Flyers
Tähän ketjuun tämä asia sopii.. ei tosin ole akuutti kuin vasta tämän vuoden lopulla, mutta ihan nyt vain muistaessani kysyn jo valmiiksi

Poika on alkanut puhua, että haluaisi hakea musiikkiluokalle, haku siis hänen kohdallaan on vasta tämän vuoden lopulla ja homma alkaisi sitten syksyllä 2024 (eli siis mielikin ehtii vielä muuttua). Mutta mikäs siinä, ehdottomasti isänä haluan kannustaa, mitään soitinta hän ei vielä tapaile, mutta laulaa kyllä varsin hyvin vaikka olenkin jäävi sanomaan. Kysyi minulta, että millaista musiikkiluokalla on.. sanoin, että mistä minä tiedän muuta kuin sen, että siellä on kouluviikon aikana enemmän musiikintunteja kuin tavallisella luokalla (en edes tiedä montako viikkotuntia musiikkia musiikkiluokalla sitten on)

Lähinnä kysyisin, että onko täällä jollakulla ollut jälkikasvu musiikkiluokalla (tai oletko peräti itse ollut), ja millaisia kokemuksia? Onko se vaara, että musiikkiluokalla sen yhden teeman liiallinen "tuputtaminen" ja vääränlainen kilpailuasetelma tosi pienten oppilaiden kesken jopa tappaa lapsen innostuksen musiikkiin, jollaisia juttuja olen elämän varrella kuullut..
Vaimoni on ollut musiikkiluokalla ja käsittääkseni tosi hyvin kokemuksin. Se on ollut enemmän sellainen kaikkia yhdistävä tekijä ja porukka on ollut tiiviisti toistensa kanssa tekemisissä. On ollut myös tavallisella luokalla, mutta minun mielestäni kaikki hänen sen aikaiset ystävät ja tuttavat ovat nimenomaan sieltä musiikkiluokalta.

Viime kesänä törmättiin hänen vanhaan musiikkiluokan opettajaansa ja täytyy sanoa, että jälleennäkeminen tapahtui lämpimämmissä väleissä kuin vastaava tapaaminen oman opettajani kanssa olisi tapahtunut. Tuskin oltaisiin edes tunnettu toisiamme.
 

PataJaska

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, sympatiat HPK ja Kiekko-Espoo
Vaimoni on ollut musiikkiluokalla ja käsittääkseni tosi hyvin kokemuksin. Se on ollut enemmän sellainen kaikkia yhdistävä tekijä ja porukka on ollut tiiviisti toistensa kanssa tekemisissä. On ollut myös tavallisella luokalla, mutta minun mielestäni kaikki hänen sen aikaiset ystävät ja tuttavat ovat nimenomaan sieltä musiikkiluokalta.

Viime kesänä törmättiin hänen vanhaan musiikkiluokan opettajaansa ja täytyy sanoa, että jälleennäkeminen tapahtui lämpimämmissä väleissä kuin vastaava tapaaminen oman opettajani kanssa olisi tapahtunut. Tuskin oltaisiin edes tunnettu toisiamme.
Kiitos kommentista, hyvältä kuulostaa.. jäi itseltä tarkentamatta, että oma poika olisi siis menossa ala-asteen kolmannelle musiikkiluokalle (eli tämän vuoden syksyllä aloittaa tokaluokan, jonka aikana sitten haetaan sinne musiikkiluokalle), joten siksi puhuin tuossa noista "tosi pienistä oppilaista". Mutta jos vaimosi noin hyvät kokemukset musiikkiluokalta ovat juuri ala-asteen musiikkiluokalta, niin hyvältä todella kuulostaa.. itsekin epäilen ja uskon, että sitten yläasteen musiikkiluokalla tapahtuu varmasti vielä enemmän sellaista sosiaalista koheesiota juuri sen musiikin ympärille, että "me ollaan me"
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Lapset kasvavat ja jos ei nyt murheet, niin mietintämyssy paisuu siinä samalla. Tytär kirjoittaa kohtsillään ja on jo katsellut kämppiä ja hakenut töitä toivomaltaan opiskelupaikkakunnalta. Isoja juttuja, kun tuntuu, että vasta neidin syntymää tällä palstalla tuulettelin, kouluun saatoin ja yläkoulun päättymistä juhlittiin. Helvetti, että aika rientää. Mutta aika luontevalta tällä hetkellä tuo edessä odottava siirtymä ja nuoren naisen suunnitelmien kuuntelu tuntuu. Luonnolliselta. Vaikka tuleehan sitä varmasti nyyhkittyä vielä.

Työtehtäväni kehittynevät liki varmasti siihen suuntaan, että paikkakunnan vaihto tulee eteen. Poikani on kohta 15, ja olemme asuneet koko hänen ikänsä samoilla seuduilla siten, että on päässyt käymään päiväkodista yläkouluun polkunsa tuttujen kavereiden kanssa, ja lukio jatkuisi samaa rataa.

Suoraan sanottuna syyllistän itseäni helvetisti siitä, että urani repii hänet kavereistaan eroon. Omassa nuoruudessani kävin neljää eri koulua 6.-7.-luokkien aikana ja kun kasin alussa siirryin viidenteen, olin aikalailla paskana jo henkisesti, vaikka eipä sitä silloin kukaan tajunnut. Kasista lukion loppuun onneksi paikkakunta ei enää muuttunut ja sain jonkinmoisen sosiaalisen piirin rakennettua itselleni.

Noihin kokemuksiini kai peilaan tätä tilannettani, ehkä liikaakin. Onhan se hyvä tiedostaa, mutta kun junnun kanssa olen asiasta jutellut, ei sieltä mitään tyrmäystä ole tullut, ja toisaalta käymään pääsee puolin ja toisin edelleen. Ehkä aika ja uudet kaveripiirit tekevät tehtävänsä vuosien kuluessa, mutta mikäli nämä vuodet ovat hitsanneet riittävän yhteen, ei varmaan välimatkakaan esteeksi nouse.

Palstalla on varmaankin henkilöitä, jotka ovat muuttaneet kriittisinä teinivuosina vietettyään ensin pitkään samalla seudulla, ja mikäli jaksatte kirjoitella kokemuksistanne, luen mielelläni. Oma nuoruuteni oli tosiaan aikalailla ekstremeä noiden muuttojen osalta, enkä siksi täysin suoraan voi sitä tähän tilanteeseen verrata. Ideaalina pidin pitkään kuitenkin sitä, että lapseni pääsisivät käymään koulunsa alusta loppuun samalla koulualueella, kuten tyttäreni pääsikin.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
Palstalla on varmaankin henkilöitä, jotka ovat muuttaneet kriittisinä teinivuosina vietettyään ensin pitkään samalla seudulla, ja mikäli jaksatte kirjoitella kokemuksistanne, luen mielelläni. Oma nuoruuteni oli tosiaan aikalailla ekstremeä noiden muuttojen osalta, enkä siksi täysin suoraan voi sitä tähän tilanteeseen verrata. Ideaalina pidin pitkään kuitenkin sitä, että lapseni pääsisivät käymään koulunsa alusta loppuun samalla koulualueella, kuten tyttäreni pääsikin.

Anteeksi jos hieman kirjoitan sivusta, koska itselläni ei tullut paikkakunnan muutoksia lapsuudessa/nuoruudessa, mutta paikkakunnan sisällä tapahtui ihan älyttömästi. Eli hieman erilainen tarina siis:

Minun pääni ei yksinkertaisesti kestänyt ollenkaan sitä, että ala-asteella kerätty koko kaveripiiri ja elämä revittiin hajalle, kun tuli muutos lähteä yläasteelle. En ole vieläkään toipunut siitä, että noin tapahtui, vaikka kaikki tiesivät, että ikää kun tulee niin pitää lähteä yläasteelle. Ja tiedettiin, että ainakin osa kavereista on samalla luokalla. Tuossa revittiin kaikki kuitenkin auki rumasti.

Sama homma myöhemmin lukioon menon kanssa, eli taas yläasteen koko vaivalla rakennettu sosiaalinen elämä tuhottiin täysin. Se ei ollut niin iso muutos kuin ala-asteelta yläasteelle, mutta deja vu tapahtui kuitenkin. Minulla on hyviä kavereita myös lukiosta, mutta enhän minä siellä sitten enää jaksanut opiskella tai ylipäätään tehdä enää mitään. Lapsuus oli tuhottu jo liian monta kertaa.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Anteeksi jos hieman kirjoitan sivusta, koska itselläni ei tullut paikkakunnan muutoksia lapsuudessa/nuoruudessa, mutta paikkakunnan sisällä tapahtui ihan älyttömästi. Eli hieman erilainen tarina siis:
Ei ollenkaan haittaa. Lapsuuden aikaiset muutot repivät kyllä todella paljon. Meillä niitä oli peruskoulun aikana yhdeksän, ala-asteen kävin neljässä eri koulussa, yläasteen kolmessa. Eka muutto kolmannella luokalla oli ihan ok ja seuraavassa asunnossa asuimme vielä ihan kohtalaiset reilut kaksi vuotta, mutta sitten alkoi tapahtua. En ole vieläkään ihan varma syistä, jeesus kaiketi käski osan noista tekemään tms.

Anyways, olihan se vittumaista. Seiskan kävin kahdessa eri koulussa ja muistan hyvin sen hetken, kun vanhempani pyysivät minut luokseen vanhimpana lapsena, ja kertoivat, että muutamme jälleen. Olin aiemmat muutot sulattanut jotenkin, ehkä lapsena vain seurannut perässä, mutta teiniyden myötä ja samanhenkisiä kavereita vihdoin löydettyäni tämä ilmoitus osui syvälle sieluun. Painelin huoneeseeni ja itkin pitkään.

Sitten totesin, että tapahtukoon herran tahto ja nöyrryin. Hävetti, että olin pitänyt kavereitani jumalan tahtoa tärkeämpänä.

Sairasta.

Mutta niin, silleesti siinä sitten kävi, että vaikka kasilla palasin alakoulusta muutaman vuoden takaa osin tuttujen nuorten pariin, jotain oli aika pahasti rikki sisuksissani. En päässyt enää porukoihin sisään ja uskonto otti todella vahvan otteen identiteetistäni. Mitä suurempi kärsimys sitä kirkkaampi kruunu.

Kaikenlaisia muistoja. Tässä omassa tapauksessani ei nyt ihan tuollaisesta ole kyse, kun tosiaan molemmat ovat saaneet kasvaa saman koulualueen sisällä ja omaani normaalimmassa perheessä.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Vaikea sanoa riippuu varmaan niin paljon ihmisestä ja kavereista jne. mutta ei se maailmanloppu varmasti tule olemaan vaikka muuttaisi uudelle seudulle.
Näinhän se on, ja kun viestisi jälkeen kelailin omia yhteyksiäni kotipaikkakunnalleni, niin aika vahvasti ne ovat niitä jamppoja, jotka lukioon menivät. Pelkästä yläkoulusta tuttuja ei ole ketään.

Jep, uskon itsekin, että tällainen yksittäinen siirtymä menee tavallisella fiksulla nuorella ihan hyvin. Todennäköisesti peilaan vain omia traumojani tähän.
 

hege

Jäsen
@sampio Nämä aina hankalia paikkoja tehdä päätöksiä, omalla kohdalla joutui/pääsi muuttamaan muutaman kerran ja vaihtamaan koulua mutta ne meni ihan ok minusta mutta kun pysyttiin kuitenkin ns. kehä 3 sisällä niin vanhoihin kavereihin oli helpompi pysyä yhteydessä.

Vaimo perhe muutti hyvin usein vanhempien duunien perässä tyliin Jyväskylä->Helsinki->Tampere->Lappeenranta ja vaimon ja hänen sisarusten kokemus on, että varsinkin varhaisteiniä tapahtuneet muutot on aiheuttanut sellaista yksinjäämisen pelkoa ja minusta sellaista pakonomaista kavereiden/ystävien hakemista mikä näkyy heillä nyt aikuisenakin vaikka (ainakin minun silmissä) kaikilla sisaruksilla on hyvin laaja ystäväpiiri esimerkisi omaani verrattuna niin siitä huolimatta ollaan helposti huolissaan siitä miksei joku ole ollut yhteydessä yms. Se ehkä on kyllä erona, että minulla on jotain ystäviä jäljellä vielä ns. lapsuuden pihapiiristä mutta heillä oikeastaa vanhimmat ystävät on ehkä sieltä lukioajoilta.

Meidän perheessä on myös uudelleen sijoittelu ollut esillä vaimon duunipaikan takia, mutta me päädyimme siihen että sen sijaan että kaikki muuttavat niin hän otti asunnon duunipaikkakunnalta mitä sitten käytetään tyyliin maanantai-keskiviikko tai tiistai-perjantai ja nykyisin etätöiden myötä on ollut pätkiä ettei asuntoa ole pidetty lainkaan.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
@hege

Tunnistan kuvauksesi vaimosi fiilingeistä. Olen lisäksi suht vahvasti introvertti muutenkin ja hitaasti lämpiävä, mutta kun pääsen porukoihin, mulla on aika voimakkaasti läsnä ajatus ulkokaarella olemisesta, jos nyt ei suoranaista pelkoa ystävien unohtamisesta. Liittynee kuitenkin tuohon irtirepäisyihin, kun tosiaan seiskaan saakka aina hyvin pääsin porukoihin mukaan ja koin olevani tasavertaisesti mukana.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Lapset kasvavat ja jos ei nyt murheet, niin mietintämyssy paisuu siinä samalla. Tytär kirjoittaa kohtsillään ja on jo katsellut kämppiä ja hakenut töitä toivomaltaan opiskelupaikkakunnalta. Isoja juttuja, kun tuntuu, että vasta neidin syntymää tällä palstalla tuulettelin, kouluun saatoin ja yläkoulun päättymistä juhlittiin. Helvetti, että aika rientää. Mutta aika luontevalta tällä hetkellä tuo edessä odottava siirtymä ja nuoren naisen suunnitelmien kuuntelu tuntuu. Luonnolliselta. Vaikka tuleehan sitä varmasti nyyhkittyä vielä.

Työtehtäväni kehittynevät liki varmasti siihen suuntaan, että paikkakunnan vaihto tulee eteen. Poikani on kohta 15, ja olemme asuneet koko hänen ikänsä samoilla seuduilla siten, että on päässyt käymään päiväkodista yläkouluun polkunsa tuttujen kavereiden kanssa, ja lukio jatkuisi samaa rataa.

Suoraan sanottuna syyllistän itseäni helvetisti siitä, että urani repii hänet kavereistaan eroon. Omassa nuoruudessani kävin neljää eri koulua 6.-7.-luokkien aikana ja kun kasin alussa siirryin viidenteen, olin aikalailla paskana jo henkisesti, vaikka eipä sitä silloin kukaan tajunnut. Kasista lukion loppuun onneksi paikkakunta ei enää muuttunut ja sain jonkinmoisen sosiaalisen piirin rakennettua itselleni.

Noihin kokemuksiini kai peilaan tätä tilannettani, ehkä liikaakin. Onhan se hyvä tiedostaa, mutta kun junnun kanssa olen asiasta jutellut, ei sieltä mitään tyrmäystä ole tullut, ja toisaalta käymään pääsee puolin ja toisin edelleen. Ehkä aika ja uudet kaveripiirit tekevät tehtävänsä vuosien kuluessa, mutta mikäli nämä vuodet ovat hitsanneet riittävän yhteen, ei varmaan välimatkakaan esteeksi nouse.

Palstalla on varmaankin henkilöitä, jotka ovat muuttaneet kriittisinä teinivuosina vietettyään ensin pitkään samalla seudulla, ja mikäli jaksatte kirjoitella kokemuksistanne, luen mielelläni. Oma nuoruuteni oli tosiaan aikalailla ekstremeä noiden muuttojen osalta, enkä siksi täysin suoraan voi sitä tähän tilanteeseen verrata. Ideaalina pidin pitkään kuitenkin sitä, että lapseni pääsisivät käymään koulunsa alusta loppuun samalla koulualueella, kuten tyttäreni pääsikin.

Muuttamiskokemusta ei kokonaan vieraalle paikkakunnalle omakohtaisesti ole, mutta kokemusta teini-ikäisten kaverikuvioista nykyaikana on ja voin kertoa, että lähes kaikki on muuttunut siitä, kun itse olin nuori. Tuolloin oli ne omat lähiympäristön kaverit, sitten ehkä jotkut mummolan ja kesämökin kaverit, maalaisserkut (mulla ei toki ollut, mutta monella kaverilla oli) ja ehkä joku kirjakaveri jostain kauempaa, jolle paljasti kaikki salaisuutensa ja joka nähtiin ehkä yhden kerran ikinä (kasarilla ja ysärin alussa oli muotia harrastaa kirjeenvaihtoa). Siinäpä ne. Nykyisin on aika lailla erilaista. Ainakin meillä. Ja sen on aikaansaanut somet ja snapit ja muut.

Riippuen tietysti harrastuksista, mutta jos nyt vaikka jotain joukkueurheilua harrastaa, niin tuon ikäisillä alkaa olla jengikavereina eri kouluista olevia tyyppejä ja sitä kautta sitten niidenkin kaverit on vähän niin kuin sun lapsen kavereita. Ainakin meidän huushollissa lapset ottavat hyvin matalalla kynnyksellä yhteyttä kavereiden kavereihin, ihan kohteen sukupuolesta riippumatta. Ja tämä taas tarkoittaa käytännössä sitä, että ihan joka paikassa on jonkun vähintään tutun tuttu ja kynnys sanoa vaikka "moi" on todella matala. Tosin se "moi" sanotaan todennäköisesti ensin luurin välityksellä. Tietääkseni tällaisista ensikontakteista on syntynyt ihan oikeitakin kaverisuhteita.

Lukio on meillä ollut siinä mielessä vedenjakaja, että lukiovalinnan meillä lapset ovat saaneet tehdä itse. Toki olen antanut muutamia pointteja siitä, mitä olisi hyvä huomioida (esim. koulumatka ja koulun muu oppilasaines, eli riittävän korkea keskiarvoraja, jotta ollaan opintojen lähtötason osalta edes jossain määrin samalla sivulla), mutta muuten päätös on ollut nuoren oma, koska hänhän sitä koulua käy. Yllättäen parhaiden kavereiden lukiovalinnoilla ei ollutkaan niin suuri merkitys kuin mitä olin kuvitellut, koska "joka vaihtoehdossa on ihan sikana tuttuja kuitenkin". Eikä mulla ole harmainta aavistustakaan, keitä nämä "tutut" edes on, mutta hyvä tietysti, että tuttuja riittää. Ja mitä olen keskustellut omien kavereideni kanssa, joilla on samaa ikäluokkaa olevia lapsia, tilanne on heilläkin hyvin samanlainen. Molemmilla lapsillani on myös "parhaat kaverit", joiden kanssa ollaan tiiviimmin yhdessä, mutta tietääkseni kummallakaan ei ole vain yhtä parasta kaveria. Ja varsinkin nuoremmalla lapsellani kaveripiirit ovat viimeisen parin vuoden aikana vaihtuneet, mutta mitään riitoja kenenkään kanssa ei ole ollut, vaan tämä on ilmeisesti nykyisin hyvin normaalia.

Mä siis sanoisin, että nykyaikaa ei kannata verrata omaan lapsuuteen ja nuoruuteen, koska maailma on muuttunut todella radikaalisti. Siinä missä ennen kotona lojuva lapsi oli yksin ilman kavereita, nykyisin hän on todennäköisesti jatkuvassa yhteydessä kaveriinsa jonkun aparaatin kautta ja tiiviimmässä kontaktissa kavereihin kuin omaan perheeseensä muutenkin.

Muutto on aina myös mahdollisuus enkä mä itse ole koskaan tehnyt isoa numeroa tällaisista aikuisten näkökulmasta usein isoista asioista. Olen havainnut, että jos vanhemmat suhtautuvat avoimesti ja lähtökohtaisesti positiivisesti muutoksiin, heidän lapsensa toimivat usein samoin. Toki asioita pitää miettiä monelta eri kantilta, mutta jos tässä koko perheelle on hieno mahdollisuus, kannattaa myydä asiaa sitä kautta.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
En ole näköjään tässä ketjussa avautunut - erityislapsen vanhemmuus on aikamoinen asia. Vuosien kuluessa sitä on todellakin tajunnut myös sen arvon, mutta kun poika hiljalleen menetti oppimiaan kykyjä toisena elinvuotenaan niin ei oikein ollut mitään positiivista siinä, oli murskaavaa. Tänään tyyppi on 13v ja heräsi klo 00.15 ja on ollut iloisena ja laulavana hereillä siitä asti. Minä vähemmän iloisena, hymiö, piti jäädä pois töistä. Elämä on intensiivistä, lähinnä ilossa, mutta osin sitten ei - poika ei vaan osaa mitään harmaata, tasaista keskitietä.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Olen havainnut, että jos vanhemmat suhtautuvat avoimesti ja lähtökohtaisesti positiivisesti muutoksiin, heidän lapsensa toimivat usein samoin. Toki asioita pitää miettiä monelta eri kantilta, mutta jos tässä koko perheelle on hieno mahdollisuus, kannattaa myydä asiaa sitä kautta.
Positiivisen kautta ja isona mahdollisuutena asiasta on juteltu, sellaisia kun aidosti junnulle aukeaisi. No, kuten todettua kaverit eivät sinänsä mihinkään häviä, ja uusi piiri muodostunee uudelle paikkakunnalle.

Ehkä hieman eri mieltä tuosta somen roolista. Ainakin opetushommissa vielä viime vuonna kun touhua seuraili, isolle osalle kohtaaminen ja hengailu on se juttu edelleen. Osalle nuorista some näyttelee yllättävän pientäkin roolia kommunikoinnissa, kun oletuksena meillä usein on se, että kaikki siellä ovat. Suurin osa toki.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
En ole näköjään tässä ketjussa avautunut - erityislapsen vanhemmuus on aikamoinen asia. Vuosien kuluessa sitä on todellakin tajunnut myös sen arvon, mutta kun poika hiljalleen menetti oppimiaan kykyjä toisena elinvuotenaan niin ei oikein ollut mitään positiivista siinä, oli murskaavaa. Tänään tyyppi on 13v ja heräsi klo 00.15 ja on ollut iloisena ja laulavana hereillä siitä asti. Minä vähemmän iloisena, hymiö, piti jäädä pois töistä. Elämä on intensiivistä, lähinnä ilossa, mutta osin sitten ei - poika ei vaan osaa mitään harmaata, tasaista keskitietä.
Kyllä, enkä edes väitä ymmärtäväni asiaa. Erkkana olen autisminkirjon ryhmässä ollut, mutta se nyt antaa vain pintaraapaisun asiaan. Eipä näitä sinänsä voikaan ymmärtää sellainen, jolla ei omakohtaista kokemusta ole - omalla pojallani on vahva lukivaikeus, mutta en minä lukivaikeudesta kärsivien kokemuksia tajunnut ennen kuin häntä tässä läpi koealueiden olen auttanut.

Mutta isoin asia, minkä erityislapsi voi saada, on välittävä koti. Tiedän, ettei em. toteamus paskaakaan jeesi arjessa, mutta näinhän se on.
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Ehkä hieman eri mieltä tuosta somen roolista. Ainakin opetushommissa vielä viime vuonna kun touhua seuraili, isolle osalle kohtaaminen ja hengailu on se juttu edelleen. Osalle nuorista some näyttelee yllättävän pientäkin roolia kommunikoinnissa, kun oletuksena meillä usein on se, että kaikki siellä ovat. Suurin osa toki.

Tässä varmaan korostuu juuri se, että kavereita on laajasti pitkin pääkaupunkiseutua. Fyysisesti kaukana, mutta henkisesti läsnä. Kyllä meilläkin tietenkin kavereita tavataan aktiivisesti, mutta hyvä se on välillä himmailla himassakin. Ja tylsistyä. Aina ei tarvitse jaksaa lähteä mihinkään ja suorittaa. Ja silti kaverit on lähellä. Läksyjäkin tehdään yhdessä FaceTimella. Sitten taas mitään IG-hommia ei ole käytännössä meillä lainkaan. Some on käytännössä täällä sama kuin Snapchat. Siis nuorisolla.
 

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
On tää touhu pienten lasten kanssa kyllä yhtä vuoristorataa. Välillä tuntuu että pää räjähtää, sekunti siitä, ja tuntuu että olen maailman onnellisin mies.

Esikoisen kanssa kauhea vääntö koko illan, mikään ei kelpaa, mikään ei maistu, ei halua nukkumaan, ei halua sitä, tätä tai tuota. Minulla hermo aivan saatanan tiukalla, kun kaikki asiat tapahtuu taistelun kautta.

Neiti sänkyyn, hän kyselee kovasti että mikä on maapallo, mitä aurinko tekee, mitä kuu tekee, mitä äiti tekee, mitä pappa tekee. Tässä vaiheessa hymyilyttää jo, sitten hyvän yön pusut ja nukkumaan. Ovella kuuluu vielä "isi", johon minä tietysti että mitä. "Minä sitten tykkään kananmunista". Meikäläinen repeää aivan täysin, ja koko illan kiristys häipyy silmän räpäyksessä pois.
 

Glove

Jäsen
Onneksi tuo nuorinkin on jo 15. Sai ajokortinkin niin pääsee mönkijällään tässä lähialueella minne haluaa eikä minun tarvi kuskata sitä.
 

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
Tuli tuosta @444 jutusta mieleen oma kauhujen yö. Vaimo lähti kaverinsa polttareihin, sovittiin että kyllähän minä yhden yön pärjään vauvan kanssa kahdestaan. Tyttö oli noin 4kk ikäinen, söi pullosta hyvin, ja oltiinhan me kahdestaan oltu ennenkin, joskaan ei koko yötä.

Ajatukseni oli, että kunhan tyttö nukahtaa, niin syön pizzaa, katson elokuvia ja vietän aikaa sohvalla loikoillen. Kaikki meni aluksi loistavasti, meillä oli oikein hauskaa, eikä tyttö kaivannut äitiään ollenkaan. Kunnes tuli aika mennä yöpuulle. Täyttä huutoa kurkku suorana. Eikä auttanut mikään, neiti kiljui kuin pistetty sika. Pizza saapui kotiovelle ihanan lämpöisenä, mutta sen nostin vain pöydälle odottamaan. Lopulta tyttö nukahti, mutta heti kun laskin omaan sänkyynsä, niin alkoi huuto. Kävelin vauva sylissä valehtelematta 4-5 tuntia, ja joka kerta kun hänet laskin sylistä, alkoi huuto. Joskus aamuyöstä sitten sain vauvan sänkyyn, ja menin rättiväsyneenä nukkumaan. Puolen tunnin päästä alkoi huuto, ja sitä huutoa kesti taas parin tunnin verran. Lopulta vauva nukahti viereeni, nukuimme pari tuntia, ja olikin jo aamu.

Siinä aamulla kylmää pizzaa syödessäni mietin, että vittu tässä ei ole mitään järkeä. Vaan nyt tuolle voi jo nauraa, vaikka tuolloin oli itku naurua lähempänä.

No, nyt on sitten eri väännöt käynnissä. Äkkiä nuo kasvaa..
 

Timbit

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Canucks, BC Lions
Oma jälkikasvuni oli viime yönä elämänsä ensimmäistä kertaa baarissa, ja ihan laillisesti vielä. Vähän ennen neljää oli tullut viesti, että ovat turvallisesti tyttöystävän luona, ja että oli ollut hauskaa.

Vastahan se oli sellainen käärö. Sitten tenava, sitten teini. Ja nyt se on nuori aikuinen. Miten se on mahdollista, kun itsekin olen vielä näin nuori?
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Vastahan se oli sellainen käärö. Sitten tenava, sitten teini. Ja nyt se on nuori aikuinen. Miten se on mahdollista, kun itsekin olen vielä näin nuori?
Näinpä. Oma esikoinen vietti 18-vuotissynttärinsä Queenin keikalla viime kesänä kaverinsa kanssa. Pakko myöntää, että lievästi jännitti, vaikka fiksu neito onkin. Nyt hakee duuneja kesäksi toiselta paikkakunnalta aikeenaan jäädä sille tielle. Hienoa seurata ja tukea, mutta samalla tekee helvetin kipeää.
 

Via Dolorosa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Onko jollakin ihan lähiajan kokemuksia vesirokkorokotteen haittavaikutuksista?

Meidän 1.5 v nyt jo viidettä päivää kuumeessa ja tänään mennään käymään päivystyksessä. Yleisvointi ihan hyvä, mutta ruoka ei pahemmin maistu ja aina unien jälkeen päivisin ja öisin nousee kuume sinne 38 - 39 tuntumaan, jonka jälkeen se kyllä sitten saadaan lääkkeellä laskemaan. Neuvolasta infottiin ettei niin kauan pitäisi sentään kuuma kestää, mutta jos ei yleisvointi heikkene, niin sitten tarkkailua.

Harmittaa niin pirusti rakkauden hedelmän puolesta, kun suuri osa päivästä menee kuitenkin kärttyisenä ja itkua tihrustetaan tosi helposti.
 

Creed Bratton

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Ai että. Olikin tää unikoulun ihanuus taas päässyt unohtumaan, kohta 25 minuuttia kuunnellut tuon vajaan vuoden ikäisen neidin raivoamista ja reilun minuutin välein käyn tassuttelemassa pahimman itkun pois.

Noh jos näillä vähän nuo aamuyön heräämiset vähenisi niin kaipa nää pitää jaksaa.
 

Glove

Jäsen
Miksei kukaan ole hoksannut kouluttaa unikoiraa? Sehän voisi käydä tassulla taputtamassa pienokaista kun se alkaa rääkymään.
 
(1)
  • Tykkää
Reactions: hege

Schwein

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Ai että. Olikin tää unikoulun ihanuus taas päässyt unohtumaan, kohta 25 minuuttia kuunnellut tuon vajaan vuoden ikäisen neidin raivoamista ja reilun minuutin välein käyn tassuttelemassa pahimman itkun pois.

Noh jos näillä vähän nuo aamuyön heräämiset vähenisi niin kaipa nää pitää jaksaa.
Kyseessä ei ollut varsinainen unikoulu, mutta meillä keskimmäisen yöt olivat todella rauhattomia siinä vaiheessa kun hampaita puski. Pahimmillaan nukuin käsi pinnasängyn pinnojen välissä. Patja olo raahattu siihen viereen lattialle. Siläkin tavalla sain itse nukuttua. Saa käyttää!

Edit. Hieman myöhässä tämä vinkki...
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös