Koulukiusaajat

[Eino_Mies]

Kuten tunnettua, ei koulukiusaaminen ole mikään parin viime vuosikymmenen aikana esiin noussut ongelma. Sitä on varmaan eri muodoissaan Suomessakin ollut iät ja ajat. Tuolla välinpitämättömyydellä tarkoitin vain sitä, että miksi kymmenittäin nuoria seuraa ringissä ympärillä, kun yksi on pahoinpideltävänä.

Tiedän, ei ole helppoa mennä puolustamaan uhria. On pelko joutua itsekin seuraavaksi uhriksi. Mutta välinpitämättömyys yleisenä ilmiönä yhteiskunnassa on varmaankin lisääntynyt. Kaupungin keskustassa ihminen saattaa saada sairauskohtuksen, mutta suurin osa ohikulkijoista vain lisäävät vauhtiaan ja ajattelevat, että ei tämä ole minun asiani. Kyllä sitä joku muu sitten auttaa.

Sama tuossa koulukiusaamisessa. Uhri jää yksi, eikä auttajia juuri näy. Ihmisarvo on nykyään melko heppoinen käsite. Tämä asenne kun lähtee jo peruskoulun alimmilta luokilta niin mitä muutakaan voidaan odottaa.

 

[Cemetery Gates]

Empatia. Siinä se avainsana, liian harva osaa asettua kanssaihmisen asemaan hätätilanteessa, jos muutenkaan. Kersana tuli oltua sekä kiusattuna että kiusaajana koulussa, onneksi itsetunto oli vakaalla pohjalla ja pari kertaa asetuin kiusattavan puolelle siten, että omakin koskemattomuus oli uhattuna. Tekisin tänäkin päivänä samoin, vaikka toki itsesuojeluvaisto on olemassa yhtä aikaa. Ei vaan pysty katsomaan passiivisena sivusta, jos jotakuta piestään tms.

Sellainen tuntuma mullakin on, että ennen vanhaan osattiin hieman paremmin rajoittaa sitä kiusaamista siten, ettei menty ihan äärimmäisyyksiin. Tänä päivänä tulee paljon enemmän niitä äärimmäisyyksiä.

 

[sampio]

Joitakin kiusattiin, useampia tönittiin ja kovisteltiin mutta tietty lausumaton raja oli olemassa, eikä sitä kukaan koskaan ylittänyt. Ihmisarvoa kunnioitettiin.

Aika vaikea nähdä kuvaamassasi mitään ihmisarvoja kunnioittavaa. Sanoisin mielummin, että nykyään kiusaamisen keinot ovat hiukan muuttuneet netin ja kännyköiden myötä, vaikka fyysistäkin kiusaamista on olemassa vieläkin. Vähän paha lähteä arvottamaan näitä sen enempää.

Kiusaamista on valitettavasti joka koulussa, onneksi joissain vähemmän kuin toisissa. Väittäisin, että riippuu paljon henkilökunnan asenteesta ja se taas riippu koulun johdon asenteesta. Rehtori sanelee omalla jämäkkyydellään paljon yleiseen ilmapiiriin ja myös käytännön asioihin. Itse saan työskennellä yläkoululla, jossa käytänteet ovat selkeitä ja asioihin pyritään puuttumaan nopeasti. Helpottaa ihan normaalia duunia todella paljon ja uskon sekä toivon, että oppilaatkin kokevat selkeät pelisäännöt lopulta hyväksi asiaksi, vaikka urputtavia teinejä riittää meillekin.

 

[Evil]

Aika vaikea nähdä kuvaamassasi mitään ihmisarvoja kunnioittavaa.

Toista ei pyritty vahingoittamaan; alistamaan toki mutta haluttiin vain näyttää "kuka on kingi". Tietty initiaatioriitti siirrettiin eteenpäin, mutta sellainen silmitön väkivalta johon nykyisin törmää jatkuvasti puuttui kokonaan. Pahimmatkin kovikset ymmärsivät mahdolliset seuraukset ja osasivat lopettaa.

 

[Blue J]

Itseänikin vähän piestiin joskus yläasteella ja jopa puukkoa heiluteltiin nokan edessä, mutta lopulta oikeasti mitään merkittävää ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka olinkin se luokan heittopussi silloin.

Useimmat jannut jopa pyysivät jonkun vuoden päästä henkilökohtaisesti anteeksi. Se oli sentään mielestäni reilua peliä. Yksi sälli joka ei kiusannut, jopa purskahti kännissä myöhemmin itkuun kun ei uskaltanut puolustaa minua silloin vaikka halusikin.

Mutta silloin olikin ehkä se raja, että ei oikeasti lähdetä vetämään jotain täysillä turpaan. Tietty väli oli ainakin silloin kuitenkin olemassa, ei kukaan olisi hakannut meikäläistä esim. mihinkään sairaalakuntoon. Ilmat pihalle -meininki riitti ja siinä se. Ei ollut ns. selkääntaklausmenoa.

Lisäyksenä että tästä siis n. 15 vuotta aikaa. Hemmetti, että tuntee itsensä vanhaksi kun pystyy käyttämään jostain jo noin suuria vuosimääriä..

Mutta lisätään nyt toki se vielä päälle, että psyykkinen puoli oli paljon rankempi juttu. Itsetuntoa yritettiin lyödä matalaksi, mutta eivät hitto vie onnistuneet.

 

[Jazze Cazza]

jepa

Oma kiusaukseni alkoi jo ala-asteella pituuteni vuoksi ja jatkui ylä-asteelle asti kunnes siihen aikaan muutimme toiselle paikkakunnalle. 1-6 lk minua tönittiin ja häirittiin henkisesti tavalla josta kärsin edelleen. Kaikki mukava yhteistoiminta josta yritin nauttia koulussa tultiin tavalla tai toisella pilaamaan minulta.. Eniten huvittaa tämä että kiusaajat ovat nykyään ns.kavereita (harvat) jotka kiinnostuvat ottamaan yhteyttä vain jos sinulla sattuu olemaan mielenkiintoista sanottavaa.. he jotka ovat tehneet sinun lapsuudestasi täyttä sitä. Naissuhteita ei ole,sosiaalinen elämä rajoittuu neljän seinän sisälle. JEE!

PS: Laittakaa paremmaksi!

 

[Kummeli]

Kyllä ennen muinoinkin rillirikujen päät uivat vessanpöntöissä, ja kymmenet katselivat vierestä.

Meillä ei ainakaan koskaan yläasteella ollut näin. Eikä kyllä ammattikoulussakaan. Ikinä en ole nähnyt, että ketään ihan kunnolla kiusattaisi.
Toki yläasteella todistin muutamaa tappelua, mutta ne oli yleensä normi 1vs1 tappeluita. Sen verran rehtiä menoa kuitenkin, että jos siihen yritti joku mennä toisen puolelle, niin kyllä sen kävi aina joku repimässä pois.

 

[Samsonov]

Itelle kävi ala-asteella tämä klassinen skenaario, muutettiin ja tulin uutena oppilaana kakkosluokalle. Edellinen koulu oli pieni alle sadan oppilaan kyläkoulu ja tää uus iso yli 500:n oppilaan laitos. Omalla luokalla jotain 30 skidiä.

Olin hirveen ujo enkä uskaltanu lähtä mukaan mihinkään. Muut pojat kyseli pelaan futista mut en uskaltanu ja jäin yksin. Ja nimenomaan yksin jääminen altistaa kiusaamiselle. Muut alkaa katteleen ja juoruun et mikä tyyppi toi oikeen on ku ei puhu mittään ja on vaan yksin, se on "outo". Sitten joku poika iski muhun heikkoon ja pieneen yksinäiseen. Sain sarjan pilkkanimiä, yks oli "heiveröinen" johtuen mun lyhyydestä ja ruipelosta ruumiinrakenteesta. Sitten tuli "hermoheikko" kun aloin hermostuun tökkimisestä sun muusta. Tätä kesti sinne kolmosluokalle asti.

Kakkosen lopulla ystävystyin toiseen kiusattuun, joka oli joutunu silmätikuksi pontevan ruumiinrakenteensa vuoksi. Hänen pilkkanimi oli "läski". "Läski" oli kuitenkin kaikkia pitempi ja voimakkaampi ja tätä käytimme hyväksi. Yhden kerran sitten mentiin koulun jälkeen kirkon taa parkkikselle ja otettiin ihan matsia. Heiveröinen & Läski vs. kiusaajapojat. Kaimme selviydyttiin siitä voittajana, näin ainaki muistan.

Vähän tämän jälkeen kerroin opettajalle joskus jälki-istunnossa tästä koko kuviosta. Ope autto kyl sitten aika paljonki ratkomaan tätä tilannetta ja tästä käytiin keskustelua vanhempienki kans ja melkeen kaikki kiusaajat lopetti sen touhun tämän seurauksena.

Yksi kuitenkin jäi. "Pasi" jatko sinnikkäästi mun tönimistä, pilkkaamista ja muuta törttöilyä. Opin myöhemmin lausahduksen "kiusaaja haluaa aina olla vahvemman puolella", mutta käytin tätä jo sillon. Tönäsin Pasin takaapäin portaista alas yhden kerran ja jätkä lähti linkaten kyyneleet silmissä vekeen. Loppu kiusaaminen kuin seinään. Ja Pasi on mun paras kaveri nykyään...

Yks asia mikä autto kans pääsemään porukan suosioon oli jääkiekko. Alotin pelaamaan kakosluokan talvella Haukiputaan Ahmoissa ja olin sit aika stara ala-asteella liikuntatunneilla kun pelattii kaukalopalloo. Sillon olin se vahvin ja kaikki halus peesaa.

Yläaste meni tosi jees. Lukiossa vallitsi koulun sisällä niin kamala eriarvoisuus ja sorto että alta pois, mut sieltäki selvittiin kun kavereita kuitenki oli. Nyt oon amiksessa Helsingis ja ei oo koskaan ollu parempaa porukkaa ja isompaa jengiä ympärillä.

 

[Shardik]

Lukiossa vallitsi koulun sisällä niin kamala eriarvoisuus ja sorto että alta pois, mut sieltäki selvittiin kun kavereita kuitenki oli.

Kerrotko tästä lisää? Oma tilanne oli vähän samanlainen kuin Köyliön Ässällä, tosin ei yhtä vakava. Eli yläasteella kiusausta oli jonkin verran (mutta selvisin siitä melko ehjin nahoin olemalla välittämättä kiusaajista niin paljon kuin pystyin), mutta lukiossa ei ollut mitään ongelmia, enkä huomannut, että ketään muutakaan siellä olisi kiusattu.

 

[kiljander]

Itselläni homma meni niin että yläasteella olin menestyvä koululainen ja luokan raggarin pahin silmätikku. Tämä kaveri oli luonnollisesti ongelmaperheestä ja oma taustani oli "kaupungin kermasta". Osa luokan pojista sitten oli mukana eikä edes yksi turpaanlaitto opettajan silmien edessä (minä->kiusaaja) auttanut. Otin yleensä paljon vastaan ja käänsin posken mutta tuon yhden kerran kilahdin. No joka tapauksessa yläaste oli hankalaa koska "kaverit" kiusasivat. Itse asiassa nuo olivat myös kavereitani mikä tekee hommasta outoa.
Sitten lukioon ja synkkä yö muuttui kirkkaaksi päiväksi. Fiksumman porukan ympäröimänä minusta tuli yksi koko koulun kingeistä ja minut valittiin oppilaiden edustajaksi koulujen väliseen neuvostoon yms. Jälkikäteen katsottuna olin pahasti kiusattu mikä on tehnyt aiheesta itselleni varsin henkilökohtaisen. Oma elämäni on sinänsä ollut yhtä juhlaa siitä huolimatta ja kaikki on tähän mennessä mennyt ns. putkeen. Mutta voi vain arvata reaktioni jos omia lapsiani joskus kiusataan.

Loppukaneettina sanoisin että vastuu on vanhemmilla ja kusipäät vanhemmat saavat kusipääkakaroita. Opettajille siirretään ihan turhaan kaikkea vastuutta. Heidän tehtävänsä on opettaa eikä toimia laiminlyötyjen pentujen psykologina tai poliisina.

 

[sampio]

Loppukaneettina sanoisin että vastuu on vanhemmilla ja kusipäät vanhemmat saavat kusipääkakaroita.

Yksinkertaistettuna ehkä näin. Mutta entä jos vanhemmat eivät osaa ottaa vastuuta omasta elämästään sen enempää, onko sekin kusipäisyyttä? Onko lapsi kusipää, jos hän purkaa puhtaasti omaa turhautumistaan? Siis niitä pehmoja juttuja, ettei ole saanut huomiota vanhemmiltaan ja vastaavaa.

Keskustelin kerran yhden katuhörhön kanssa, ja hän kertoi skitsofreenisen äitinsä tehneen pojan varhaisnuoruudesta kotonaan aika helvetin, mikä sitten purkautui varsinkin yläkoulussa häiriökäyttäytymisenä. En puolustele lähiöporukan aiheuttamia ongelmia, tottakai liimanhaistelijajunnujen teot ovat tuomittavia, mutta väittäisin, että puhtaat kusipäät tulevat yleensä paremmista piireistä. Siis ne leijat, jotka katsovat oikeudekseen naureskella varattomampien perheiden lapsille, se kusipäisyys opitaan nimenomaan kotoa.

 

[TosiFani]

...Loppukaneettina sanoisin että vastuu on vanhemmilla ja kusipäät vanhemmat saavat kusipääkakaroita. Opettajille siirretään ihan turhaan kaikkea vastuutta. Heidän tehtävänsä on opettaa eikä toimia laiminlyötyjen pentujen psykologina tai poliisina.

Korjaisin sen verran, että kusipäävanhemmille ei synny kusipääkakaroita, vaan heidät kasvatetaan tähän. Tämä ei ole välttämättä tietoista vaan pelkkää välinpitämättömyyttä. Opettajilla on oma vastuunsa lapsen kehityksessä, mutta se ei voi olla lapsen kokonaisvaltainen kasvatus, kuten usein näissä tapauksissa on.

 

[Samsonov]

Korjaisin sen verran, että kusipäävanhemmille ei synny kusipääkakaroita, vaan heidät kasvatetaan tähän. Tämä ei ole välttämättä tietoista vaan pelkkää välinpitämättömyyttä. Opettajilla on oma vastuunsa lapsen kehityksessä, mutta se ei voi olla lapsen kokonaisvaltainen kasvatus, kuten usein näissä tapauksissa on.

Jos vanhemmat ei ossaa laittaa rajoja lapselle ni lapsi ettii ne ite. Rajoja ja rakkautta ni ei kasva lapsi kieroon, oppii arvostaan itteään ja muita ihmisii.

Opettajalla ja kaikilla jotka on tän lapsen/nuoren kans tekemisis on se tehtävä havainnoida ja kuunnella lasta ja sitä kautta huomata tämmöset kehityksen häiriöt missä lapsi ei tiedä mikä on oiken mikä väärin tai sitten purkaa omaa perheen ongelmista johtuvaa levottomuutta muihin lapsiin koulussa/leikkipuistossa/eskarissa.

Pahimpia on sitten nämä tapaukset missä vanhemmat kieltää sen et oma Pekka 8v ei pärjää ryhmässä... "Ei meidän Pekka".

 

[Isle of Man]

No joka tapauksessa yläaste oli hankalaa koska "kaverit" kiusasivat. Itse asiassa nuo olivat myös kavereitani mikä tekee hommasta outoa.

Tää ei taida olla loppujen lopuksi hirveän harvinaista. Itsellänikin seiskalla aikanaan juuri omat kaverit kääntyivät kiusaajikseni, edelleen itselleni tuntemattomasta syystä. Se oli siitä kova paikka että vaikka homma loppui suht lyhyeen faijani melko räväkän intervention seurauksena, kesti uusien kavereiden hankinta melko kauan ja loppujen lopuksi myös luottamuksen palaamiseen kiusaajia kohtaan meni koko loppu yläasteaika, vaikka asiasta ei sinällään enää puhuttu ja homma oli sovittu.

Ei sillä. Mä nyt selvisin suht helpolla, vaikka se aikansa otti palautua siitä fyysisestä ja henkisestä nöyryyttämisestä. Mutta kuten monella kiusatulla, hommat menevät oikein nappiin ja alkoivat oikeastaan taas lukiossa jo aikanaan menemään. Suurin harmi on se, että kaikilla kiusatuilla hommat eivät mene enää ikinä kovin nappiin.

 

[kiljander]

Korjaisin sen verran, että kusipäävanhemmille ei synny kusipääkakaroita, vaan heidät kasvatetaan tähän. Tämä ei ole välttämättä tietoista vaan pelkkää välinpitämättömyyttä.

Joo siis ilman muuta tarkoitan tätä. Heikko kasvatus ja tapojen opettamattajättäminen ei suoranaisesti toki ole kusipäisyyttä vanhemmilta, mutta epäsuorasti näinkin lienee voi sanoa. Pointtini on toki se että koti/vanhemmat on se yhtälö joka tavalla tai toisella häiriköt synnyttää. Auktoriteeteista piittaamattomuutta näkee nykyään jo 5-vuotiaissa. Ongelmaperhe voi ihan yhtä hyvin lapsen kannalta olla varakas perhe jossa lapsille annetaan kaikki paitsi yhteistä aikaa ja punainen matto levitetään eteen minne tahansa pikku prinsessa meneekin.

 

[tant gredulin]

Joo siis ilman muuta tarkoitan tätä. Heikko kasvatus ja tapojen opettamattajättäminen ei suoranaisesti toki ole kusipäisyyttä vanhemmilta, mutta epäsuorasti näinkin lienee voi sanoa. Pointtini on toki se että koti/vanhemmat on se yhtälö joka tavalla tai toisella häiriköt synnyttää. Auktoriteeteista piittaamattomuutta näkee nykyään jo 5-vuotiaissa. Ongelmaperhe voi ihan yhtä hyvin lapsen kannalta olla varakas perhe jossa lapsille annetaan kaikki paitsi yhteistä aikaa ja punainen matto levitetään eteen minne tahansa pikku prinsessa meneekin.

Se mikä on muuttunut, on vanhempien käsitys omasta osaamisesta - ts. vanhemmat ovat jostain syystä sitä mieltä, että he tietävät/osaavat kyllä ja siihen on ihan turha tulla jonkun 'kasvatustieteilijän' sönköttämään jotain... Kaikki ovat nykyään kaikkien alojen asiantuntijoita! Tiedon helppo saatavuus ja oma (ehkä korkeakin) koulutus aihettaa sen, että yhä vähemmän luotetaan auktoriteetteihin. Pätee yhtä lailla vähemmän koulutettuihin, he vain ovat ehkä periaatteesta auktoriteetteja vastaan :)

Aivan kuin jonkun toisen asiantuntemus veisi jotain pois omasta uskottavuudesta tai osaamisesta? Se, että tietoa on saatavilla, ei kuitenkaan monessakaan tapauksessa korreloidu siihen, että sitä olisi hyödynnetty.

 

[Wilson-]

Yks asia mikä autto kans pääsemään porukan suosioon oli jääkiekko.

Kuten eräs ystäväni on todennut Jääkiekkoilijoita ei ikinä kiusata. Se on omalla tavallaan omituista, koska onhan jääkiekkopiireissäkin pelaajia, joista löytyy syitä kiusata, mutta itse en ole tavannut koulukiusattua jääkiekkoilijaa. Olisikohan sitten niin, että lätkäpiireissä oppii "jerryn" heittämiseen, vittuiluun ja fyysiseen nahisteluun nuorella iällä ja osaa suhtautua siihen eri tavalla ja tarvittaessa pistää takaisinkin.

Edit. Ja täytyy vielä palata tuohon Viikin tapaukseen. Aivan järkyttävää. Jokainen voi omassa päässään miettiä millainen tunne on kun piestään ja nöyryytetään julkisesti 40 muun oppilaan edessä. Käy myös sääliksi oppilaan vanhempia. Tuli myös mieleen, että eikö vanhemmat puuttuneet mitenkään siihen, kun oppilaan ja samalla myös vanhempien asuntoa oli sotkettu?

 

[Köyliön Ässä]

Kuten eräs ystäväni on todennut Jääkiekkoilijoita ei ikinä kiusata. Se on omalla tavallaan omituista, koska onhan jääkiekkopiireissäkin pelaajia, joista löytyy syitä kiusata, mutta itse en ole tavannut koulukiusattua jääkiekkoilijaa. Olisikohan sitten niin, että lätkäpiireissä oppii "jerryn" heittämiseen, vittuiluun ja fyysiseen nahisteluun nuorella iällä ja osaa suhtautua siihen eri tavalla ja tarvittaessa pistää takaisinkin.

Itse taas sain kolme vuotta nähdä kun muun muassa kaksi jääkiekkoilevaa poikaa ottivat yhdeksi kohteekseen yhden samassa joukkueessa pelaavan jääkiekkoilijan. Hän oli yksi meistä muutamasta oppilaasta, jota kiusattiin keskivertoa enemmän. Poika kyllä osasi pistää takaisinkin usein, mutta jäi useimmiten henkilöksi, joka sai enemmän turpaan kuin antoi. Osaksi tuo kohteeksi joutuminen johtui varmaankin myös siitä, että ei ollut näitä niin sanottuja kovia poikia, jotka haukkuivat ja hakkasivat toisia pahat mielessä koulussa eikä hän poltellut tupakkaa ja juonut alkoholia kylillä.

En tiedä millainen pelaaja hän oli tai sitä, miten häntä kohdeltiin joukkueen sisällä, mutta usein nuo kaksi muuta jääkiekkoilijaa pitivät häntä surkeana pelaajana ainakin taitojen puolesta ja kertoivat hänen tekemistään virheistä sitten koulussa. Hän sitten lopetti kuitenkin tuossa yhdeksänneen luokan keväällä jääkiekon peluun, jota oli 6-7 vuotta muistaakseni jo ehtinyt harrastaa kunnolla. Syytä en saanut koskaan selville. Tuon jälkeen kiusaaminen jatkui melko tuttuun tapaan.

Kuten kaikkialla muuallakin, niin (henkisesti) pehmeämmät jäävät usein muiden jalkoihin. Niin tapahtui todennäköisesti tässäkin tapauksessa.

 

[Wilson-]

Kuten kaikkialla muuallakin, niin (henkisesti) pehmeämmät jäävät usein muiden jalkoihin. Niin tapahtui todennäköisesti tässäkin tapauksessa.

Näinhän se on. Onhan toki joukkueissakin samantapaiset roolit kuin koulussakin. On niitä "kovia jätkiä", jotka tekevät muiden olon vaikeammaksi joukkueessa aivan kuten kiusaajat koulussakin. täytyy muistaa, että nämä asiat ovat kovin yksilöllisiä ja veikkaampa, että jos minä olisin saanut junnuissa osakseni niin kovaa ja jatkuvaa vittuilua en olisi sitä kovinkaan hyvin kestänyt. Nämä kaverit jotka sitä saivat tavallista enemmän osakseen tuntuivat kestävän sen kummallisen hyvin ja eivät juurikaan ottaneet itseensä. Esimerkiksi kukaan heistä ei vaihtanut joukkuetta/lopettanut vaan olivat ihan hyvää pataa vittuilijoiden kanssa, mutta kyllä ärtymyksen kyseisiin kavereihin saattoi aistia. Tosiaan itse olisin saattanut kärsiä melko paljonkin jos olisin kohteeksi joutunut.

Poikkeuksena täytyy mainita, että itse uskon, että juuri pehmeän luonteeni takia en ole joutunut kohtaamaan kiusaamista lainkaan. Jos taas olisin ollut teräväsuisempi niin tilanne saattaisi olla toinen.

 

[OJIS]

Kuten eräs ystäväni on todennut Jääkiekkoilijoita ei ikinä kiusata.

Paskan marjat, Ite pelasin jääkiekkoa ja olin laiturin paikkaa silloisen lyhyen ikäni pelanneena valmis menemään jopa maaliin jos ei muuten silloisella pikkukylällä saatu porukkaa kasaan....Noh, tästähän nämä kiusaaja sankarit sai vaan uutta bensaa koneeseen ja kiusaus vaan ylty...

Sen verta omasta historiasta, että kiusausahan oli pahinta ala-asteella, 3 idiootion poppoo sillon allekirjottanutta rääkkäsi, lähinnä henkiselä tasolla. Mihin olin kyllä helppo uhri, pinimpänä, heikoimpana ja herkimpänä, onesti sai kuulla jo välitunnin alussa että nyt laitetaan "OJIS" itkemään....Sitten onneksi muutama luokkakaveri 5-6 luokalla reagoi tähän ja perusti ns. "Ojiksen puollustuspartion" jolloin sain olla rauhassa välitunneilla. Tästä ISO KIITOS mm. JÄÄKONEENKULJETTAJALLE.....Kiusaus ala-asteella loppu kun otin pahimman kiusaajan kanssa keskustelun kaikkien nähen joka meni kuta kuinkin nän "Vejä just nyt turpiin jos on jotaki sanottavaa, tai lopeta tuo kiusaaminen" No mies ei sen jälkeen sanonu mitään....Mutta aiheutti toimillaan sen että täällä ollaan vielä yhä edeleen varuillaan uusienn ihmisten suhteen.

Niin ja yläastehhan on sitten ihan oma tarina....

 

[Mr.Fox]

Olisikohan sitten niin, että lätkäpiireissä oppii "jerryn" heittämiseen, vittuiluun ja fyysiseen nahisteluun nuorella iällä ja osaa suhtautua siihen eri tavalla ja tarvittaessa pistää takaisinkin.

Tätähän mä yritin kertoa jo puolitoista vuotta sitten.

Kyllä siinä rehtorin kanslian eteisessä ja jälki-istunnossa istuessa tuli useampaankin kertaan lyötyä kättä päälle rehdistä voimainkoitoksesta. Aivan samahan se on kaukalossakin; ei siellä mikkihiiriä kumarrella. Kerran kun menet selkäsi kääntämään, niin pommia tulee oikealta ja vasemmalta. Kerran kun otat rehdisti pommia vastaan oikealta ja vasemmalta, niin sana kiertää ja haasteita tulee entistä vähemmän.

Oma futisurani jäi ihan harrastuksen tasolle, mutta kyllähän niissäkin piireissä tuli pyörittyä. Eiköhän tärkein asia, mitä noista joukkuelajeista oppii, on ne sosiaaliset taidot!

Tuli tuosta fyysisestä nahistelusta mieleeni: piipahdin tänään systerin luona. Kummipoikani on nyt viiden vanha. Kyläilen ilmeisesti sen verran harvoin, että pojalla on yleensä aina vähän ylimääräistä energiaa. Useimmiten sitä saadaan purettua parhaiten siten, että otan pienen jalkapallon (tekniikkapallo) ja pyörittelen sitä jaloissani. Siinähän pikkukundi saa sitten pyöriä ympärilläni ja yrittää ottaa sitä pois. Vielä edelliskesänä parin minuutin yrityksen jälkeen poika oli hyvin herkästi puoliksi itku kurkussa äidin helmoissa, kun ei saanutkaan omaa palloansa ja tuupin vaikka otsasta kauemmas. Äiti (siis siskoni) vain patisti poikaa yrittämään uudelleen. Nykyään tuntuu siltä, että puoli tuntiakaan ei ole riittävästi. Saan kohta ihan oikeasti alkaa pitää palloa hallussani.

Tällä "leikillä" on tietysti kaksi syytä: ensinnäkin poika saadaan leikin varjolla hienosti väsytettyä ennen iltapuuroa. Toisekseen olen täysin varma, että parin vuoden päästä syksyllä, kun peruskoulu alkaa, sen jätkän koululaukkua ei niin vain otetakaan ja heitetä kuraojaan. Jätkä osaakin puolustaa itseään ja omaisuuttaan, eikä lähde noin vain itkien pois. Enkä nyt tarkoita pelkkää nyrkkipuolustusta. Alan jo nyt olla melkein vakuuttunut siitä, että tämä jätkäpoika ei alistu sinne kasan alimmaiseksi.

Se mikä on muuttunut, on vanhempien käsitys omasta osaamisesta - ts. vanhemmat ovat jostain syystä sitä mieltä, että he tietävät/osaavat kyllä ja siihen on ihan turha tulla jonkun 'kasvatustieteilijän' sönköttämään jotain...
- - -
Aivan kuin jonkun toisen asiantuntemus veisi jotain pois omasta uskottavuudesta tai osaamisesta?

Toimii kyllä muutenkin!

Kuinka monta kertaa olen itsekin kuullut (täällä Jatkoajassakin), että kun mulla ei ole omia lapsia, niin en osaa myöskään kohdata lapsia. Ei mulla ole omaa koiraakaan, mutta silti mä osaan käsitellä koiria ja useimmat koirat tykkäävät musta. Vaatiiko se oman lapsen, että saan ylienergisen lapsen purkamaan energiansa johonkin muuhun kuin riehumiseen (esim. pallon poisottoon)? Tai jos tämä ei ole mahdollista, ottamalla lapsen syliin, pitämällä sylissä ja puhumalla rauhallisesti niin kauan, kunnes rimpuilu lakkaa.

 

[burning heart]

Itse jouduin erityisesti yläasteen aikana kiusatuksi. Kiusaajien mielestä kyseessähän ei ollut mitään sen ihmeempää, kunhan nyt otettiin luokkakaverin pikkusisko silmätikuksi ja jaksettiin muistuttaa hänen olemassaolostaan jatkuvasti.

Sillä ei liene eroa, onko kiusaaminen fyysistä kurjuutta vai pientä henkistä napauttelua. Kiusatun olo on varmasti yhtä huono kaikissa tapauksissa. Muistan, miten kouluun meneminen oli yhtä tuskaa ja yritin keksiä syitä, miksi en menisi kouluun. Vanhemmat tietysti huomasivat tämän, ja isä sitten juteltuaan veljeni kanssa sai asian oikean laidan selville. Isä otti yhteyttä rehtoriin ja rehtori kiusaajaan - kiusaaja ei oikeasti ollut edes ymmärtänyt kiusaavansa. Ehkä se sitten oli ihastunut, buhaha.

No, nykyään kiusaajani kanssa olemme kavereita. Vuosien jälkeen yhteyttä on tullut pidettyä, mutta anteeksipyyntöä en rehtorin kansliassa istumisen jälkeen ole koskaan saanut. Ei sillä, en sitä nyt kovasti odotakaan, sillä ystävyys kiusaamisepisodin jälkeen on pyyhkinyt hänen kohdaltaan tumman varjon pois. Kylmä tosiasia on vain se, että tumma varjo jäi yläasteajan kohdalle, itsetunnon kohdalle se jäi vielä vuosiksi sen jälkeenkin.

Itse olen se voittaja. Kun itsetunto teini-iässä oli murusina, aloin etsiä itsestäni vikoja ja tietysti tutkia niitä. Heikkouksia löytyi tietysti lukemattomia määriä. Jotkut jouduin hyväksymään, jotkut korjasin pois. En tuntenut koskaan olevani hyvä ihminen, vaan huono, saamaton ja tyhmä.

Nykyään tunnen olevani hyvä ihminen ja minulla on hyvä itsetunto. Olen jokseenkin satavarma, etten olisi tässä, ellei kiusaamista yläasteella olisi tapahtunut. En ole tehnyt nuoruudessani tyhmyyksiä, vaan seurasin niiden tapahtumisen vierestä. Joskus tuntui, että olin kasvanut aikuiseksi jo 17-vuotiaana.

Ehkä se on kiusaamisen jäänne. Olen siitä onnellinen, että tällaiseksi tulin, mutten tietenkään siitä, että se meni niinkin rankan koulun kautta.

 

[KIMPE]

Enpä ole itse puhunut tästä asiasta kenenkään kenenkään kanssa pariin vuoteen, sen jälkeen kun kerroin kiusaajille miltä tuntuu jos joutuu jatkuvan nälvimisen kohteeksi. Toki vanhemmat olivat mukana, he ajattelivat, että kokeillaan ensin suoraa lähestymistapaa,noh sehän toimi. Josko nyt uskaltaisi kertoa jotain, ja onneksi sen saa tehdä anonyyminä!

Itselläni kaikki alkoi kasin puolessa välissä yläasteella, itse en oikeastaan ikinä saanut selville mistä kaikki alkoi, mutta yhtäkkiä alkoi vain minua kohtaan suunnattu henkinen hyökkäys, joka oli vaihtelevaa, jota välillä enemmän ja välillä vähemmän. Omassa luokassani oli myös toinen, jota sama jengi kiusasi aina välillä ja hän sattuikin olemaan useammin pois koulusta kuin itse ja silloin nälviminen yltyi. Onneksi oli pari kaveria joiden kanssa pelasin lätkää, jossa sai ajatukset pois asiasta ja keskittyä mukaviin asioihin, joista silloin lätkä nousi itselleni todella korkealla ja oikeastaan kaikkia vapaa-aika kului sen parissa.

Ysillä sitten meno muuttui jo jatkuvammaksi ja pahimmaksi silloin kun kaverit olivat viikon pois koulusta(TET-harjoittelu) niin oma henkinen tila meni siihen ettei kiinnostanu paljon mikään ja ajattelin, että tähän on pakko tulla ratkaisu. Kerroin vanhemmille, joista sitten toinen kertoi lähestyä heitä suoraan tekstiviestillä. Noh pieni sananvaihto ja pääpukari pyysi sitten anteeksi ja kertoi, ettei tiennyt sen loukkaavan minua. Toinen tyyppi puolestaan ei oikeastaan vastannut mitään, mutta sitten asia painui unholaan ja sain olla viimeiset kuukauden koulussa rauhassa, mutta enpähän enään ollut oikein suosiossa.

Ei tuo vuoden parin kiusaaminen nyt niin pahalta kuulosta, verrattuna mitä palstatoverit ovat joutuneet kokemaan. Kuitenkin se jätti syvät jäljet, joista saatan 'kärsiä' vieläkin. Tunnepuolella eniten, omasta mielestäni olen suhteellisen tasapainoinen persoona(henkisesti), mutta joitain ongelmia on. Joista merkittävimpänä pidän sitä, että en osaa pahemmin tuntea empatiaa toisia kohtaan tai en osaa tehdä aloitetta toisen ihmisen kanssa keskustelussa. Tulee joskus noloja tilanteita kun toinen kertoo jonkun vakavan asian ja sitten itselläni ei pahemmin raksuta siinä vaiheessa. Toisaalta joitain hyviä puoliakin on, tuon takia opin rakentamaan itselläni todella vahvan itseluottamuksen,jonkinlaisen muurin,jonka läpi ei nykyään paljon vanhat herjat tule. Toisaalta osaan myös 'kovettaa' itseni eli en paljasta tunteitani kovinkaan helposti.

Nykyään menee jo paljon paremmin, kun onnistuin lopulta lukiossa samaan itselleni kavereita, tosin siihenkin meni melkein kaksi vuotta ennen kuin yritin päästä tosissani porukkaan sisään. Toisaalta vielä nykyäänkin joskus tulee ns 'synkkiä hetkiä' jolloin haluan vain olla yksin eikä mikään oikeastaan kiinnosta, mutta niitäkin tulee nykyään todella harvoin. Nykyiset, lukiosta saamani kaverit tuskin osaavat aavistakkaan miten iloinen olen, että on taas hyviä kavereita ja saa olla oma itsensä toisten keskuudessa!

Itselläni nousee yleensä myös valtava kiukanpuuska/raivo mikä lie jos edes lehdistä lukee kiusaamisista, etenkin tämä uusin tapaus jossa 40ihmistä oli katsomassa kun yhtä kuritettiin. Ei omat aivoni voi millään käsittää, että mitä hienoa nuoret näkee siinä? Mutta eipä avauduta siitä sen enempää ettei tila lopu kesken.

 

[Tombe76]

Itse olen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on yksi nykyajan "muoti-ilmiöistä". Ei tarvitse mennä lehtitiskillä kovinkaan pitkälle, että joutuu lukemaan jonkun julkisuuden henkilön toteavan, että on ollut koulukiusattu. Mielestäni tuo kiusaaminen on verrattavissa armeijan "simputukseen". Joku kokee pienenkin ilkeän sanan tai tahattoman läpän kiusaamisena. Joku toinen ei välttämättä pidä kiusaamisena pahaakaan suunsoittoa. Enkä tässä mitenkään vähättele palstalaisten kokemuksia. Todelliseen kiusaamiseen on puututtava aina ja välittömästi. Silti, onko kiusaamista kaikki mahdollinen, jos kiusattava kokee sen sellaiseksi. Ollaanko tässä samassa sarjassa seksuaalisen häirinnän määritelmän kanssa. Siis, että jos joku kokee jonkun katseen loukkaavana, niin se on sitten häirintää kun siltä kohteesta tuntuu? Itse en lähtisi ihan tähän.

Itse en juurikaan 1980-1990 luvulla ajatellut olevani kiusattu/kiusaaja tai mikään mukaan. Näillä nykynormeilla olin sitten kai sekä kiusattu, kiusaaja ja väliinpuuttuja. Ala-asteella (1-2 luokka) muistan menneeni yhden pojan tueksi kun tytöt häntä kiusasivat järjestelmällisesti koulumatkalla. Tähän aiheeseen palattiin ko. henkilön kanssa lukioaikana. Tuolloin mies kielsi kaiken. Ei kai sitten pitänyt sitä kiusaamisena, vaikka tippaa väänsi alakoululaisena. No, kyllä se oli kiusaamista jo 1980-luvun mittareilla mitattuna, omasta mielestäni.

Ylä-asteella taas tunnustan menneeni mukahauskuuttelemaan luokkakavereideni kustannuksella. Yhtä ainakin pistettiin todella halvalla. En kuitenkaan koskaan ollut mikään pääpiru, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy.

Yhdelle ala-astekaverilleni taas kerroin aikoinaan yhden yksityiskohdan ruumiinrakenteeni liittyen. Ei mikään iso juttu, nykyään olen sujut vartaloni kanssa. No kuitenkin... ylä-asteella sitten tuo sama juttu palasi silmille jatkuvan "nälvimisen" muodossa". Lähinnä nälvijöinä oli tämän ala-astekaverini silloiset luokkatoverit. Ehkä oli sitten kertonut pojille "hyvän" jutun. Aiheutti tuolloin paljon tilanteiden "väistelyä" tms. Jälkeenpäin ajateltuna voisi miettiä, että tuo veti itsetuntoa alaspäin. Hoikkana poikana olen aina ollut aika arka strippaamaan julkisesti (rannoilla, harjoituksissa, suihkussa), vaikka jälkeenpäin kuvia katsomalla sitä on tullut oltua joskus aika kovassa tikissä. Vielä melkein kolmekymppisenä kuvittelin olevani laiha, kunnes eräänä päivänä heräsin todellisuuteen, että päinvastoin, tuossa keskellähän on aika iso säkki. Onneksi se on jo vähän pienentynyt.

Niin ja lukiossa yhdellä rinnakkaisluokan jannulla oli tapana "hauskuuttaa" luokkakavereitaan (minunkin joukkuekavereita) kuittailemalla (yrittämällä) meikäläiselle milloin mistäkin. Vaikka en koko kaveria oikeastaan kunnolla edes tuntenut (eikä hän minua). Ehkä kyse oli kateudesta, kun paiskoin töitä koko lukioajan, ja sain siinä sivussa ihan hyvät fyrkat vapaa-ajan aktiviteetteihin. Jokatapauksessa tuon "kiusaamisen" kruunu tuli penkkaripäivänä, kun tämä "läpän heittäjä" esitti minua. Oli hakenut paikallistavaratalosta työasun päälle ja laittanut rintalappuun nimeni. Vittu mikä idiootti. Ei voinut vähemmän kiinnostaa. Kaikenlaisia sankareita tähän maailmaan mahtuu. Toivottavasti ko. kaverilla on jatkoaikaan nimimerkki. Varmasti tunnistaa itsensä. Voi vaikka tulla kertomaan onko tuo läppä vielä 16v tapahtuneesta yksi maailmanhistorian paskimmista.

 

[sampio]

Kuinka monta kertaa olen itsekin kuullut (täällä Jatkoajassakin), että kun mulla ei ole omia lapsia, niin en osaa myöskään kohdata lapsia.

Minä olen joskus tarttunut kommentteihisi lasten kasvatukseen liittyen, mutta en muista yhtään vääntöä siitä, että joku olisi väittänyt, ettet osaa kohdata lasta. Ei se vaadi omaa lasta, koska silloinhan iso osa lastentarhojen ja koulujen henkilökunnasta olisi kokonaan väärässä paikassa. Samoin pelkkä vanhemmaksi tuleminen ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää kasvattajaa.

On hienoa, että lapsettomilla sukulaisilla, kummeilla yms. ystävillä on sydäntä touhuta muksujen kanssa. Satunnaiset läsnäolot eivät kuitenkaan ole sitä pitkäjänteistä kasvattamista, mikä on vanhempien vastuulla. On helppo tulla mukaan silloin tällöin ja olla se mukava jamppa lapsille, kun yövalvomiset, sairastelut, kauppakiukuttelut, päivähoitorumba ja muut arjen touhut eivät ole rasitteena eikä rajoja tarvitse olla asettamassa päivittäin. Tämä ei ole sama asia kuin se, ettei tulisi lasten kanssa toimeen, se vain ei ole elämistä lasten kanssa. Olen ennenkin varrannut tätä samaan kuin joku, joka ei ole koskaan seurustellut, alkaisi päteä ihmissuhdetaidoillaan, kun sattuu tulemaan naisten kanssa hyvin toimeen.