Katkennut koivu

[K. Pahero]

Noin viikko sitten olin lenkillä läheisellä kävelytiellä. Talvella reitillä on latu. Puita on koko tien varrella, välillä on ihan metsääkin. Eräässä kohtaa, mistä näkyy myös läheisiä asuintaloja, oli katkennut koivu. Kova tuuli, ehkä jopa myrskytuuli, oli aiheuttanut sen, että koivu oli katkennut noin kolmesta tai neljästä metristä. Mutta koivun katkennut osa, joka on ehkä 7-12 metriä, ei ole maassa vaan ilmassa. Tai ainakin suurin osa, koska vain puun ylimmät oksat koskettavat maata, mutta koivu on silti kahdessa siistissä osassa. Miten tämä on mahdollista?

On käynyt niin sopivasti, että katkenneen puun vieressä kasvaa toinen koivu. Tämä yksilö onkin kaksihaarainen. Myrskyssä katkennut latva on osunut juuri tuohon viereisen koivun haaraan. Joten kuvassa on nyt pystyssä koivun "kanto", joka on tosin vähän iso sekä kaksihaarainen toinen koivu, jonka keskellä lepää monimetrinen "latva". Ihan latva on melkein maassa ja pari metriä puusta sojottaa haarakohdasta viistosti ilmaan.

Minulle tuli mieleen tästä näystä monta asiaa, Ensinnäkin, mikä on todennäköisyys, että tällaista tapahtuu. Sitä on ehkä mahdoton laskea ja hyvä niin. Toinen asia, joka tuli mieleeni on vähän vakavampi.

Valitettavan usein käy niin, että joku läheisistämme tai vaikka vähän kaukaisempikin joutuu johonkin koettelemukseen. Tarkoitan nyt esimerkiksi syvää masennusta, huumeriippuvuutta tai muuta vakavaa sairautta. Silloin toisen ihmisen tuki on elintärkeää. Kuin tuon katkenneen koivun vieressä on kasvanut toinen puu, on meillä kaikilla toivottavasti joku tärkeä ihminen. Jos ei ystävä, puoliso tai sukulainen, niin sitten joku ammattilainen, enkä tarkoita, ettei viimeksi mainittu voi olla yksi edellä mainituista tai toisinpäin. Ja mikä tärkeintä, että tämä pulassa olevalle ehkä elämän tärkein ihminen olisi "kaksihaarainen" sekä oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Saku Koivu palaa kaukaloon syövän jälkeen. En tiedä kuka tai ketkä ovat olleet Sakun tukena. Onhan hän myös itse todella vahva ihminen. Ehkä häntä ovat auttaneet puoliso, perhe, ystävät, montrealilaiset, suomalaiset ja kanadalaiset.

Minä lupaan auttaa, jos huomaan jonkun olevan avun tarpeessa. En aio ummmistaa silmiäni enkä kohauttaa olkapäitäni. Kenenkään meistä ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Se ei varmasti ole tarkoitus.

 

[Buddha]

Aikas syvällinen veto, mutta kannan korteni kekoon, liittämällä tähän keskusteluun yksinäisyyden, mikäli se arvon ketjun avaajalle sopii?
Tässä jo jonkin aikaa olen tuota aihetta pohtinut ja mitä enemmän silmiä avaa, niin moni on, valitettavasti yksin. Tällä en tarkoita ketään tuntemaani yksilöllisesti, vaan moni on muuttanuut työn perässä kauas juuriltaan, joillakin ei ole juuria lainkaan, jonkun on sattumien kautta hylännyt läheiset, opiskelu erottanyt... jne. Erittelyä voisi jatkaa, vaikka kuinka kauan, mutta se on totta, että syystä tai toisesta, moni on yksinäinen.

 

[Ted Raikas]

Upea ketjunaloitus ja kauniisti ja komeasti kirjoitettu. Tyylikkäimpiä viestejä Jatkoajassa koskaan jos minulta kysytään.

Itse ketjuun ei ole nyt mitään erityisempää sanottavaa, uskon, että sellaista vielä tulee.

Joka tapauksessa upea aloitus ja kirjoitus K. Paherolta. Tästä kiitämme.

 

[Hejony]

Aikas syvällinen veto, mutta kannan korteni kekoon, liittämällä tähän keskusteluun yksinäisyyden, mikäli se arvon ketjun avaajalle sopii?
Tässä jo jonkin aikaa olen tuota aihetta pohtinut ja mitä enemmän silmiä avaa, niin moni on, valitettavasti yksin. Tällä en tarkoita ketään tuntemaani yksilöllisesti, vaan moni on muuttanuut työn perässä kauas juuriltaan, joillakin ei ole juuria lainkaan, jonkun on sattumien kautta hylännyt läheiset, opiskelu erottanyt... jne. Erittelyä voisi jatkaa, vaikka kuinka kauan, mutta se on totta, että syystä tai toisesta, moni on yksinäinen.

Tämä on kyllä todella totta, ja asia jota itse pelkään lähestulkoon eniten maailmassa. Totaalinen yksinäisyys.

Olen kyllä siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että minulla on kourallinen ihmisiä joille voin puhua mistä tahansa ja joihin voin luottaa sataprosenttisesti. Ei se välttämättä paljoa ole, mutta enemmän kuin monella muulla kuitenkin. Koulussakin esimerkiksi on paljon ihmisiä, joilla ei ainakaan päällisin puolin näyttäisi olevan ketään todellista ystävää tai edes niin läheisiä vanhempiakaan. Usein tulee mietittyä miten sellainen ihminen käsittelee ongelmansa. Varmasti tälläisiä ihmisiä täälläkin palstalla on.

Vieläkin melko usein kyllä masentaa viimeisimmän seurustelusuhteen päättyminen. Siinä meni samalla tyttöystävä, ja toinen kahdesta ylivoimaisesti parhaasta ystävästäni. Onneksi toinen on mies, joten eipähän ainakaan seurustelu pilaa sitä.

Toivottavasti kaikilla on joku.

 

[-OO-]

Kylläpäs oli yksi tyylikkäimmistä ketjunavauksista joita olen Jatkiksessa nähnyt, ja sellainen ketjunavaus joka pisti vähäksi aikaa oikein kunnolla miettimään.

Tässä on oikeastaan viimeisen reilun vuoden ajan ollut itsellä aika vaikeaakin aikaa ja on huomannut kuinka onnekkaassa asemassa sitä on kun on joku johon vaikeassa tilanteessa turvautua ja jolle puhua. Monta kertaa on tuntunut siltä että katkeaa mutta silloin on tosiaan ollut vieressä se "koivu" joka on ottanut vastaan.

Mutta samalla tässä on joutunut myös itse olemaan se tuki ja turva jollekulle toiselle, välillä ihan tuloksekkaasti ja välillä taas ei. Aina ei vaan sekään riitä että haluaa auttaa jos tilanne on päässyt liian pahaksi. Näissä tilanteissa tuntee itsekin olonsa hvyin voimattomaksi, mutta olen silloin huomannut myös sen että ihmisen pitää itsekin pystyä etsimään sitä apua. Aina ei voi luottaa siihen että se "koivu" on siinä vieressä vastaanottamassa.

Mutta kyllä meidän kaikkien pitäisi katsella sen verran ympärilleen että jos näkee avun tarpeessa olevia ihmisiä niin ei vaan käännettäisi katsetta ja paettaisi paikalta vaan yritettäisiin tehdä jotain. Liian monta kertaa on varmaan itsekin tullut ummistettua silmänsä kun olisi pitänyt tehdä jotain, mutta vaikeudet opettaa ja itsekin on sen myötä muuttanut suhtautumistaan monessa asiassa.

 

[banaaninviljelijä]

Tätä ketjua lukiessa tulee suru puseroon. Niin kovin omakohtaiselta tuntuu katkenneen koivun kohtalo, tosin ilman sitä, että mihin nojaan ei ole kaksihaarainen runko, vaan nojaan kahteen pieneen versoon, jotka auttavat jaksamaan pahimman yli.

 

[V-man]

Aikas syvällinen veto, mutta kannan korteni kekoon, liittämällä tähän keskusteluun yksinäisyyden, mikäli se arvon ketjun avaajalle sopii?
Tässä jo jonkin aikaa olen tuota aihetta pohtinut ja mitä enemmän silmiä avaa, niin moni on, valitettavasti yksin. Tällä en tarkoita ketään tuntemaani yksilöllisesti, vaan moni on muuttanuut työn perässä kauas juuriltaan, joillakin ei ole juuria lainkaan, jonkun on sattumien kautta hylännyt läheiset, opiskelu erottanyt... jne. Erittelyä voisi jatkaa, vaikka kuinka kauan, mutta se on totta, että syystä tai toisesta, moni on yksinäinen.

Muutin ulkomaille 3kk sitten ja pääsin onnekseni heti sisään suureen ystäväverkostoon. Olen viime kuukausina kiitellyt useaan kertaan uusia ystäviäni aiheesta. Voin vain kuvitella kuinka orpo olisi asua oudossa maassa jos en olisi oppinut tuntemaan näitä ihmisiä heti alusta alkaen. Koti-ikävää ei ole kuin sen verran että olisi mukava käydä suomessa kavereiden luona juopottelemassa ja syömässä suomalaisia ruokia. Nooh, jouluna sitten.

 

[Buddha]

Sorry vähän naivi tapa tuoda taas tämä asia esiin, mutta näitä viimepäiviä tässä miettinyt, niiinkuin moni muukin. Hirveän paljon asioista laitetaan yhteiskunnan piikkiin; mielenterveysongelmiin on vastattava ja aselainsäädäntöön saatava välittömästi tiukennuksia...

Mitä vittua olet itse valmis tekemään, muutakuin ruikuttamaan netissä? Suuri asia näiden yksinäisten/ syrjäytyneiden auttamisessa olis, kun joku joskus jaksais kuunnella, sanoa ystävällisen sanan... pienistä asioista se ihmisen onni ja koossa pysyminen on kiinni...
Yksi parhaista avatuista ketjuista ja siltikään moni ei viitsi / kehtaa kirjoitaa, vaikka uskon, että koskettaa montaa ihmistä, perhettä ja läheistä.
No, meitin hallitus hoitaa ja jatketaan vaan nennänvartta pitkin katsomista, kun joku tarvitsee apua.
Sorry avautumiseni, over and out!

 

[Pottakameli]

Meikäläiselle on jostain syystä langennut kuuntelijan osa. Oikeastaan kaikki tutut avautuvat aina minulle kaikesta josta eivät ole osanneet muille läheisilleen puhua. En tiedä mistä tämä johtuu tarkalleen, mutta tiedän että pidän muiden kuuntelusta ja siitä että keskustellaan kun jokin on pielessä.

Joskus kuulee sellaisia juttuja mitä ei olisi ulkopuolisin silmin osannut todellakaan kuvitella ja se oli usein aluksi jopa hieman vaivaannuttavaa, mutta siihen on tottunut ajan kanssa. Kaikilla todellakin pitäisi olla sellaisia henkilöitä joille puhua ja jotka ovat valmiita tukemaan, kun on siihen tarve. Ikävä kyllä näin ei todellakaan ole. Jokainen varmasti tietää miten helpottavaa on päästä purkamaan sydäntään kun tuntuu tulevan jo urakalla laidoilta yli.

 

[K. Pahero]

Olen vähän pettynyt. Kirjoitin avausviestiä pitkään. Toivoin enemmän. Ei tarvitse liittyä aiheeseen, koska aihetta ei ole. Jotain mitä et uskalla tai osaa sanoa.

 

[Gentleman]

Olen vähän pettynyt. Kirjoitin avausviestiä pitkään. Toivoin enemmän. Ei tarvitse liittyä aiheeseen, koska aihetta ei ole. Jotain mitä et uskalla tai osaa sanoa.

Monet hienot ja tarpeelliset avaukset valuvat unohduksiin, peittyvät ketjujen lomaan.

Pitää vaan aika ajoin käydä lapioimassa lumet oksien päältä.

Olisi hienoa jos myrskyn osuessa koivun kohdalle olisi muita puita tukemassa, estämässä katkeamisen tai katkeamisen sattuessa ottamassa vastaan.

Me unohdamme, hyvistä aikomuksista huolimatta jätämme soittamatta, käymättä, kirjoittamatta..

Jos joku muuttaa pois kuvioista, tai teemme sen itse. Siksi tarvitsemme vuosittaisia traditioita, tapaamisia.

Sen lisäksi, meidän tehtävämme on ottaa uudet tulokkaat vastaan hyvin. Uudet työtoverit, uudet naapurit, uudet luokkatoverit, uudet joukkuetoverit. Antakaa heidän ymmärtää, että he ovat tervetulleita.

Mutta ei unohdeta entisiäkään. Itse olen todella huono näissä asioissa, tunnen helposti olevani tungetteleva.

Huomasin eilen käydessäni vanhempiani tervehtimässä, että huonosti pidän yhteyttä sukulaisiini. Todella huonosti.

Lupaan kuitenkin parempaa jatkossa.

 

[ms.qvist]

Olen vähän pettynyt. Kirjoitin avausviestiä pitkään. Toivoin enemmän. Ei tarvitse liittyä aiheeseen, koska aihetta ei ole. Jotain mitä et uskalla tai osaa sanoa.

Kuten Gentleman kirjoitti:

Monet hienot ja tarpeelliset avaukset valuvat unohduksiin, peittyvät ketjujen lomaan.

Toisinaan avataan ketjuja joihin on vaikea vastata tai kirjoittaa mitään koska aihe voi koskettaa niin läheltä omaa itseään - se voi tuoda mieliin muistoja jotka on jo haudannut syvälle mielen syövereihin.

Joku voi sitten ohittaa aiheen yksinkertaisesti koska pelkää sen repivän auki näitä "hautoja" - menneisyyttä on toisinaan vaikea katsoa silmästä silmään.

Omalla kohdallani voin olla kiitollinen sille, että niinä vaikeina aikoina jolloin kamppailin todella vakavien ongelmien parissa minulla oli edes vähintäänkin se yksi "tukipuu" johon nojautua. Voin olla kiitollinen niille harvoille ihmisille joiden apuun saatoin turvautua, joiden puoleen uskalsin kääntyä. Toisinaan tilanne todellakin oli se, että ei uskaltanut pyytää sitä apua vaan sitä taisteli mielummin itse elämän vaikeiden kysymysten äärellä - nöyryys kuitenkin voitti ja näissäkin tapauksissa oli turvauduttava apuun jos ei itse löytänyt avaimia lukon avaamiseen.

Nyt koetan sitten maksaa takaisin tätä "velkaa" ja olla tukena jos minun apua kysytään - jos ei muuta niin vaikkapa vastata siihen puhelimeen jos minulle soitetaan ja kuunnella. Toisinaan sekin jo riittää niiden muutamien tärkeiden sanojen ohella.

vlad.

 

[Gentleman]

Tällaisia ketjuja ylöspäin..

.. tätä ketjua on tullut ajateltua toisinaan.

Eilen illalla mietin, että mitä jos en jaksakaan?

Olen aina ollut jollain tapaa ylpeä henkisestä kestävyydestäni, siitä että aina on tullut jatkettua ja jatkettua, kun ei ymmärrä luovuttaakaan.

Mutta entäpä jos niitä pettymyksiä ei sitten tullutkaan nuoruudessa tarpeeksi? Entä jos nyt tempaistaankin matto jalkojen alta, ja luovuttamisen halu on liian voimakas vastuttettavaksi?

Miten käy sitoumuksilleni? Niille ihmisille, jotka luottavat minun panokseeni? Vai olenko antanut itselleni liian suuren arvon omissa silmissäni?

Onko tämä nyt sitä, että on tottunut tiettyihin asioihin eikä voi käsittää niiden olevan poissa?

Työkavereita lähtee oikealta ja vasemmalta, uusista ei ole tietoa ja kun lehtiä lukee niin eipä tarvitse ihan heti uusia odotellakaan.

Entä jos tekeekin itse sen virheen joka johtaa isosta kahvasta kääntämiseen? Olenko se minä, joka saa "kunnian" sammuttaa valot?

 

[-OO-]

.. tätä ketjua on tullut ajateltua toisinaan.

Eilen illalla mietin, että mitä jos en jaksakaan?

Entä jos tekeekin itse sen virheen joka johtaa isosta kahvasta kääntämiseen? Olenko se minä, joka saa "kunnian" sammuttaa valot?

Nuo on sellaisia ajatuksia joita varmaan lähes jokainen joskus miettii. Itsekin olen monta kertaa miettinyt kun tulee vastoinkäymistä vastoinkäymisen perään, että missä vaiheessa tulee se tilanne että selkä katkeaa. Vai tuleeko sitä tilannetta koskaan? Olen huomannut että on oikeastaan parempi kun ei ala noilla ajatuksilla liikaa päätänsä edes vaivaamaan. Pyrkii mieluummin elämään päivän kerrallaan ja katsomalla mitä tuleman pitää. Kun ei sitä voi oikeasti tietää.

En pysty muiden puolesta puhumaan mutta ainakin omalla kohdallani näyttää että tämä kulunut sanonta on toteutunut, eli että vastoinkäymiset vahvistaa. Monta kertaa tulee itsellekin tosiaan mieleen noita ajatuksia että entäs jos en enää kestäkään seuraavaa kertaa jne. mutta sitten kun se tilanne oikeasti tulee vastaan niin se vaan enemmän laukaisee tuon halun taistella entistä kovemmin. Mutta kuten tämä ketjun aihekin menee niin sekin vaatii joskus sitä että on se joku "koivu" tukena, että jaksaa taistella. En tiedä mikä omalla kohdallanikin olisi tilanne mikäli tätä "koivua" ei olisi, koska kyllä siitä saa vaan hirveästi voimaa jos on joku jolle edes puhua vaikeista asioista.

 

[Evil]

Olen kantanut kuoppaan isäni, isoisäni, serkkuni, kaksi parasta ystävää ja ammoin myös kihlattuni. Joka hautajaisissa on tuntunut, sikäli kun kykenen muistamaan, siltä että lyijynraskas taivas painaa niskaa. Ettei jaksa, ettei kykene.

Minulla on lapsia. Osittain siksi olen päättänyt että katson tämän jaon loppuun saakka. Muustakaan kun ei ole takeita. Minulla on vastuu, en perkele luiki karkuun vaikka miten joskus on vaikeaa. Sitten on vielä se perusuteliaisuus. Eihän sitä jätetä leffaa tai kirjaakaan kesken tosta vaan, miten sitten elämä? Jos nyt käyn köyhän kiikkuun, ja huomenna tapahtuisikin jotain helvetin mukavaa, eihän sitä voisi antaa itselleen anteeksi.

Yritän rakastaa läheisiäni joka päivä. Yritän tehdä toisille niin kuin toivon itselleni tehtävän. Eiköhän se riitä.

 

[V-man]

Muutin ulkomaille 3kk sitten ja pääsin onnekseni heti sisään suureen ystäväverkostoon. Olen viime kuukausina kiitellyt useaan kertaan uusia ystäviäni aiheesta. Voin vain kuvitella kuinka orpo olisi asua oudossa maassa jos en olisi oppinut tuntemaan näitä ihmisiä heti alusta alkaen. Koti-ikävää ei ole kuin sen verran että olisi mukava käydä suomessa kavereiden luona juopottelemassa ja syömässä suomalaisia ruokia. Nooh, jouluna sitten.

No tuon jälkeen on kyllä ollut vähän erilaisiakin fiiliksiä ilmassa. En jaksa sen tarkemmin selitellä tapahtumista, mutta tuli tuossa kuukausi sitten koettua konkreettisesti miten raskasta on kun elämä potkii päähän ja ystävät ovat tuhansien kilometrien päässä. Parhaiden ystävien ja perheen merkitys on aivan valtava. Varsinkin niiden muutaman ystävän joiden kanssa puhuu syvällisemminkin huolistaan. Sitä ei oikein huomaakaan ennenkuin joutuu tilanteeseen jossa tarvitsisi tukea, mutta onkin jossain kaukana kotoa.

 

[ms.qvist]

Näin juolukuun alkuun mieleeni palaavat väkisinkin muistot jonkun vuoden takaa.

Tuolloin katkennut koivu ei saanut apua - hädissään ja epätoivoisena hän hakeutui psyk.ensiapuun mutta siellä hänelle sanottiin: "Ei meillä ole tilaa". Muutaman päivän hän jaksoi vielä taistella pitkään uuvuttanutta mielensairautta vastaan. Lopulta voimat ehtyivät ja yksin, omassa kodissaan, hän päätti päivänsä. Minä ja moni muu on miettinyt, olisiko mikään voima voinut häntä pelastaa, olisiko meidän apu saanut hänet muuttamaan mieltänsä? Ehkäpä hän oli lopulta niin väsynyt ettei yksinkertaisesti olisi jaksanut taistella sairauttaan vastaan vaikka kuka olisi häntä auttanut...

...eilen tämä tapahtuma palautui mieleeni tavallista voimakkaampana koska sain kuulla kuinka erään pienen yhteisön, johon kuulun, jäsen oli uupunut lopullisesti ja päättänyt päivänsä omin käsin - liian nuorena ja kenties liian yksin kaikesta huolimatta. Joulukuun alussa hänkin päätyi tähän ratkaisuun.

Tällaisten tapausten yhteydessä sitä tuntee itsensä jollain tapaa voimattomaksi, etenkin kun viimeisimpien vuosien kuluessa - kenties kokemuksen opettamana - sitä haluaisi auttaa ja olla tukena.

vlad.

 

[Buddha]

Elämän tarkoitus...

Elämän tarkoitus...
Meinasin ensin avata uuden ketjun, mutta tavallaan tännehän tämä kuuluu.

Talous taantuu, taas, ja yleensä kun jonkinlainen ahdistus kohtaa ihmistä, niin moni alkaa pohtimaan jollaintavalla elämän tarkoitusta. Mikä on tärkeää? Onko se materian kerääminen vai henkisen puolen asioita?
Mitään täältä ei kuitenkaan loppujen lopuksi mukaansa saa ottaa, mutta voiko materian kerääminen olla myös itsekkyyden lisäksi jälkikasvun auttamista? Onko materian kerääminen itsekästä, voiko raha tuoda onnen? Ymmärrän kyllä, että itkeminen voi olla mukavampaa isossa city-maasturissa, kuin vanhan Ladan kuluneella takapenkillä...

Omalle kohdalleni toivoisin kyllä varmaan, jos ne kuuluisat kolme toivomusta sattuisi, myös mammonaa, jotta ei tarvitsisi stressata enään, mutta moni muu asia menee kuitenkin edelle, kuten läheisten ja oma terveys.

Ennenkaikkea olen kelaillut tuota elämän tarkoitusta niin, että en halua elää vanhuuttani yksinäisenä ja vihattuna. Jos pystyn elämään elämäni niin, katson, että olen ollut muutakin, kuin itsekäs ja onnistunut jollainlailla tässä vaelluksessa.

Sorry vähän tahditon avaus, mutta nyt on kuitenkin uusivuosi, viinin vaikutuksen alaisena näiden juttujen miettiminen ei ole aina ihan niin selkeää...

 

[Surukuku]

Särkynyt ruukku

Olen särkynyt ruukku, kelvoton esine, nostettu syrjään, säilytetty vain muistoksi jostakin.

Kerran minäkin olin tuore, kallis aihio, notkea, valmis tämän elämän muotoiltavaksi. Toiveikas, täynnä odotusta ja iloa tulevasta.
Minun valajallani ei ollut taitoa loihtia esiin palasestani sieluani, hän ei löytänyt käsissään minun todellista henkeäni - olin vain velvollisuus toisten joukossa. Kuinka huolimattomasti hän käsittelikään minua, julmasti, jättäen kuoreni liian ohueksi tuleviille haasteilleni. Ulkonaisesti olin voimakas muodoiltani, kekseliäs tarkoitukseltani, mutta sisältä heikko ja säröillä.
Ulkoiset arvoni veivät minut mukanaan, asettaen minut vaatimuksiin, joihin en ollut kykenevä. Tehtäviin, jotka mursivat kuortani kosketus kosketukselta - hiljainen lapsi sisälläni rukoili armoa ymmärtämättä elämän väistämättömyyttä...
Lopulta murruin, menin palasiksi... Syyttäen vain omaa heikkouttani, omaa huonouttani, elämäni lähes sammui.
Oi, Jumalani, kuinka saatoit... Mistä minä olisin voinut tietää... Mitä minä olisin voinut tehdä toisin...

Lopun elämääni vietän keräillen palasiani, yksi kerrallaan, hitaasti hitaasti, kyynelten kostuttamasta tomusta - monet paloista ovat jo hävinneet ajan virtaan, uponneet iäksi.
Minuun jää reikiä, olen muotopuoli, paikatut kohtani näkyvät kaikille - mutta silti minusta on tulossa hyvä ruukku. Seison pystyssä, iltani viimeisten säteiden heijastuessa runnellusta pinnastani hymynä kohti uusia ruukkuja, samasta savesta luotuja kuin minäkin...


Noita palasia on helpompi etsiä, kun tuntee auttavan käden pienenkin kosketuksen joskus - kiitos teille ihmiset tuestanne tänä iltana.

 

[banaaninviljelijä]

On käynyt niin sopivasti, että katkenneen puun vieressä kasvaa toinen koivu. Tämä yksilö onkin kaksihaarainen. Myrskyssä katkennut latva on osunut juuri tuohon viereisen koivun haaraan. Joten kuvassa on nyt pystyssä koivun "kanto", joka on tosin vähän iso sekä kaksihaarainen toinen koivu, jonka keskellä lepää monimetrinen "latva". Ihan latva on melkein maassa ja pari metriä puusta sojottaa haarakohdasta viistosti ilmaan.



Valitettavan usein käy niin, että joku läheisistämme tai vaikka vähän kaukaisempikin joutuu johonkin koettelemukseen. Tarkoitan nyt esimerkiksi syvää masennusta, huumeriippuvuutta tai muuta vakavaa sairautta. Silloin toisen ihmisen tuki on elintärkeää. Kuin tuon katkenneen koivun vieressä on kasvanut toinen puu, on meillä kaikilla toivottavasti joku tärkeä ihminen. Jos ei ystävä, puoliso tai sukulainen, niin sitten joku ammattilainen, enkä tarkoita, ettei viimeksi mainittu voi olla yksi edellä mainituista tai toisinpäin. Ja mikä tärkeintä, että tämä pulassa olevalle ehkä elämän tärkein ihminen olisi "kaksihaarainen" sekä oikeassa paikassa oikeaan aikaan.



Minä lupaan auttaa, jos huomaan jonkun olevan avun tarpeessa. En aio ummmistaa silmiäni enkä kohauttaa olkapäitäni. Kenenkään meistä ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Se ei varmasti ole tarkoitus.

Olen huomannut itsekkin, kuinka tärkeää on ollut, että on löytynyt se tuki aina jostain, vaikka useammin minä olen ollut se tuki muille. Ehkä yksi suurimmista tuista mitä olen saanut, on ollut ehkä joidenkin mielestä yllättäenkin tämä Jatkoajan keskustelufoorumi. Vaikka osa tuleekin vain vittuilemaan toisen ongelmille, löytyy täältä paljon kohtalontovereita, jotka ovat pyytettömästi auttamassa. Viimeiseen kolmeen neljään vuoteen minun elämääni on riepotelleet myrkyiset tuulet, on ollut avioeroa, masennusta, unettomuutta, alkoholin liikakäyttöä, avoeroa, muuttoa ja sun muuta vitutusta ja jo se, että olen saanut asioistani tänne kirjoittaa on helpottanut hieman mieltäni ja sitten kun siihen lisätään lukuisat muiden kirjoittajien avunannot ja heidän omat kohtalonsa, on ollut jälleen kerran helpompi hengittää.
Kiitos.

 

[tomageeni]

Tuolloin katkennut koivu ei saanut apua - hädissään ja epätoivoisena hän hakeutui psyk.ensiapuun mutta siellä hänelle sanottiin: "Ei meillä ole tilaa". Muutaman päivän hän jaksoi vielä taistella pitkään uuvuttanutta mielensairautta vastaan. Lopulta voimat ehtyivät ja yksin, omassa kodissaan, hän päätti päivänsä.

Kaivelen nyt vähän vanhoja, mutta kaivellaan nyt kun tässä on "hyvä" esimerkki tyypillisestä surullisesta tarinasta.

Suhtautuminen psykiatriseen hoitoon on yleisesti ottaen varsin negatiivinen, kuten myös edellä oleva lainaus antaa epäsuorasti ymmärtää. Stereotyyppisesti psykiatrisessa hoidossa ollaan tylyjä ja vastahakoisia, joskus jopa törkeitä. Lainauksessa esitetyn kaltaisissa tapauksissa vastuu vyörytetään hoitojärjestelmälle.

Täytyy kuitenkin katsoa taas sinne ison kuvan taakse. Psykiatrinen hoito on kallista ja siihen on rajatut resurssit. Tuskin siellä vastaanotossa mitään erityisen mulkkuja virkailijoita on. Tosiasia on että heillä on rajattu määrä potilaspaikkoja ja psykiatreja ja luultavasti joissakin tapauksissa he eivät edes voi ottaa sisään potilasta, jonka haluaisivat Toinen vaihtoehto olisi, että ulos heitettäisiin joku toinen hoitoa tarvitseva ja sitten jossakin toisella keskustelupalastalla kuultaisiin hieman erilainen surullinen tarina joka herättäisi vihaa hoitojärjestelmää kohtaan.

Harva kuitenkaan jaksaa olla kiinnostunut näistä asioista, kuten nyt vaikkapa hoitotyölle myönnettävien resurssien tärkeydestä, ennen kuin sattuu omalle kohdalle tai lähipiiriin. Muutamat maailmanparantajat saattavat heilua kerran vuodessa eduskuntatalon edessä parin banderollin kanssa. Poliisin määrärahoista voisi leikata - kunnes joudutaan rikoksen uhriksi ja meuhkataan kun poliiseja ei riitä tutkintaan. Tiverkoston ylläpidosta voi leikata, kunnes ajetaan ne omat vanteen hajalle asfalttimöykkyyn. Energiaverotusta voi kiristää, paitsi että sitten eläkeläismummot paleltuvat mökeissään (ratkaisu: nostetaan eläkkeitä).

Julkisen sektorin palkkoja ei voi kuitenkaan jäädyttää, eikä veroja kiristää. Tästä ovat (melkein) kaikki yhtä mieltä. Huoltosuhde kuitenkin kasvaa jatkuvasti.

Mielestäni syyllinen hoitotyön puutteeseen ei ole yhteiskunta sinänsä vaan pääasiassa lyhytnäköiset äänestäjät ja veronmaksajat. Sama asia, kai. Paitsi yhteiskuntaa on paljon helpompi syyttää kuin itseään.

Eniten asiaan voisi kai vaikuttaa, jos ihmiset olisivat yksinkertaisesti solidaarisempia toisiaan kohtaan ja katkennutta koivua autettaisiin pyyteettömästi hädässä. Tämä voisi vähentää mielenterveyspalveluiden tarvetta ja silloin resurssit ehkä riittäisivät niille, joilta ei sosiaalisesta verkostosta auttajia löydy. Nykymeno on varsin yksilökeskeistä - jos vanhukset ovat huonolla hoidolla niin lapset syyttävät yhteiskuntaa ja hoitojärjestelmää. Itsellä ei ole kuitenkaan aikaa käydä kerran viikossa auttamassa äitiä arkitöissä tai katsomassa laitoksella.

 

[ms.qvist]

Kaivelen nyt vähän vanhoja, mutta kaivellaan nyt kun tässä on "hyvä" esimerkki tyypillisestä surullisesta tarinasta.

Suhtautuminen psykiatriseen hoitoon on yleisesti ottaen varsin negatiivinen, kuten myös edellä oleva lainaus antaa epäsuorasti ymmärtää. Stereotyyppisesti psykiatrisessa hoidossa ollaan tylyjä ja vastahakoisia, joskus jopa törkeitä. Lainauksessa esitetyn kaltaisissa tapauksissa vastuu vyörytetään hoitojärjestelmälle.

Täytyy kuitenkin katsoa taas sinne ison kuvan taakse. Psykiatrinen hoito on kallista ja siihen on rajatut resurssit. Tuskin siellä vastaanotossa mitään erityisen mulkkuja virkailijoita on. Tosiasia on että heillä on rajattu määrä potilaspaikkoja ja psykiatreja ja luultavasti joissakin tapauksissa he eivät edes voi ottaa sisään potilasta, jonka haluaisivat Toinen vaihtoehto olisi, että ulos heitettäisiin joku toinen hoitoa tarvitseva ja sitten jossakin toisella keskustelupalastalla kuultaisiin hieman erilainen surullinen tarina joka herättäisi vihaa hoitojärjestelmää kohtaan.

Suhtautumiseni psykiatriseen hoitoon on mitä on monestakin syystä, on omakohtaisia kokemuksia epäonnistuneesta psykiatrisesta hoitotyöstä (esim. lääkäreitä, jotka eivät ymmärrä suomea), on kokemuksia siitä kuin useat ystäväni ovat kokeneet huonot kohtelua psyk.sairaanhoidon taholla (esim. pistetty yliannostuksen jälkeen talvipakkasella kotiin ilman päällysvaatteita, koska tullessa sellaisia ei ollut mukana, ei ole otettu hoitoon, riiputettu hoitojonossa yli ½-vuotta) - toisaalta ymmärrän välillä yskän, koska kaikki mt-kuntoutujat eivät todellakaan ole niitä parhaiten hoitoon orientoituvia asiakkaita - tällainenkin ystävä on, ja jos olisin tällaisen potilaan hoitaja/terapeutti, voimani olisivat varmasti koetuksella. Ja omakohtaista kokemusta tulee opintojen kautta, opiskelen th-alaa ja oman kunnan sairaanhoitopiirissä kaikessa viisaudessaan, työntekijöiden vastustuksesta huolimatta, lakkautetaan kaksi kokonaista psykiatrista osastoa, potilaat siirretään avohoitoon mutta samalla avohoidon resursseja ei lisätä vastaavasti riittävästi, koska sairaanhoitopiirin taholla suoritetaan suunnattomia leikkauksia, ja ensinnä ne kohdennetaan lapsi-, nuoriso- ja aikuispsykiatriaan, sen jälkeen perusterveydenhuoltoon ja tavallisista vuodeosastoista pyritään pääsemään eroon parhaalla mahdollisella tavalla ts. niin moni potilas kuin mahdollista pyritään siirtämään kotisairaanhoidon asiakkaiksi, mutta jälleen eteen tulee resurssipula, koska sairaanhoitopiirissä ei vastaavasti lisätä kotihoidon työntekijöiden määrää riittävästi ja syy on yksiselitteinen, laissa ei määritetä laisinkaan minimitoitusta kotihoitoon hlö.kunta/asiakas. Eli entiset työntekijät venyvät entistä tiukemmalle ja tiukemmalle ja samalla vuodeosastoilta "työnnetään" entistäkin vaikeammin sairastuneita potilaita kotihoidon asiakkaiksi. Terveyskeskuksia lakkautetaan, sairaanhoitopiirin alueen hammashuoltoa keskitetään entistä enemmän - joillain alueilla lähimpään kunnalliseen hammashoitolaan on jo lähemmäs 50 km etc. etc.

Tässä kohdin monet vetävät esiin kortin "yksittäistapauksista" mutta ikävä kyllä todellisuus on vastaavaa lähes koko Suomessa tällä hetkellä. HUS:n alueella kotihoidossa työskentelee jopa ammattitaidotonta lukioikäistä väkeä, koska juuri kukaan ammattiinkouluttautunut ei halua kyseiseen työhön sen älyttömän vaativuuden ja stressaavuuden takia. Eksoten alueella on syrjäseutuja, jonne ei saada laisinkaan sijaisia, joten "pooliin" ilmoittautuneita työntekijöitä ruvetaan määräämään niille seuduille töihin, no tästä taas on jo seuraamassa sitä, että pooli ei välttämättä tulevaisuudessa valmistuvien mielestä ole mieluisin vaihtoehto työskennellä - joten jälleen ollaan kusessa. Mistä työntekijöitä vaikkapa Parikkalaan? Ei mistään, koska ei kukaan halua lähteä Parikkalaan töihin vaikkapa Luumäeltä, tilanne on tämä jos henkilö on poolissa ja hänelle osoitetaan töitä Parikkalasta. Ja tämä täysin eksaktia tietoa tältä päivältä.

Syy ei ole yksittäisissä työntekijöissä. He eivät mahda sille mitään miksi tilanne on mikä on. Hyvin moni on stressaantunut ja moni jopa aikeissa vaihtaa alaa, koska he kokevat, että he eivät voi enää toimia eettisesti omantunnon mukaisella tavalla, koska aikaa ei ole potilaalle/asiakkaalle riittävästi, asiakkaat painostavat heitä (tunnustan syyllistyneeni itsekin tähän joskus), johto painostaa heitä ja he koettavat puun ja kuoren välissä tehdä parhaalla mahdollisella tavalla töitä. Ja samalla organisaatiot sairaanhoitopiireissä voivat olla byrokraattisia ja pöhöttyneitä, joiden rakenteisiin ei kuitenkaan puututa vaikka syytä olisi. HUS on tavallaan poikkeus, siellä organisaatiota on saatu purettua ja johto on osaavampaa mitä HUS:n toiminnan alkuvuosina, mutta silti HUS:n alueella on kentällä ongelmia koska työmitoitukset ovat mitä ovat.

Parhaiten pääsen nyt seuraamaan Eksoten (Etelä-Karjalan alue pl. Imatra) toimintaa ja aika surullistahan tämä on. Esimerkkejä löytyy yllä vaikka kuinka ja monta asiaa on pakko jättää kertomatta, koska ne eivät ole julkista tietoa. Ongelmia löytyy rahoituspuolelta, kuntien virheinvestoinneista, organisaation rakenteen sekavuudesta, johdon osaamattomuudesta, henkilöhallinnosta etc. etc.

Tietty äänestäjätkin voivat katsoa peliin, mutta ne jotka tuntevat Lappeenrannan tilannetta paremmin tietänevät, että aikamoisia kupruja täällä on ilmeisimmin tehty ja erityistilintarkastus jäänee tekemättä, koska - no kukaan ei sellaista halua kunnallishallinnon puolella tehdä, koska niin monet kädet ovat silkassa paskassa. Parempi olisi tietty olla tällaisista asioista tällaisella palstalla hiljaa, koska pahimmassa tapauksessa nämä voivat tulla vastaan jossain tilanteessa ja negatiivisella tavalla. Tai tavallaan aivan sama, koska olen opettajielle muun muassa sanonut, että jos olisin tiennyt alan tilanteen ja opetuksen tason ailahtelevuuden alueella, en olisi alalle hakeutunut opiskelemaan.

Joten: vaatikaa kunnollista perusterveydenhuoltoa jos haluatte, että sairaanhoitopiirissä sellaista aiotaan järjestää. Vaikuttakaa! - Tai mitä suurimmalla todennäköisyyllä tulee tulevaisuudessa käymään. Kansa jakautuu entistä enemmän kahtia, ne joilla on varaa turvautua yksityisiin turvautuvat niihin ja ne joilla ei yksityisiin lääkäreihin tms. ole varaa, turvautuvat kunnalliseen terveydenhuoltoon, minkä taso voi olla mitä on - riippuen todella paljon asuinpaikasta ja sairaanhoitopiirin rakenteesta.

Lisätään vielä se, että tietenkin ihmiset voivat itse ottaa kantaa asioihin muutenkin kuin vaikuttamalla, on olemassa järjestöjä joiden kautta voi tukea apua tarvitsevia, käykää katsomassa omaisianne, tavatkaa kavereitanne - älkää hylätkö heitä, jos heillä on ongelmia. Toisinaan jo se voi olla suunnaton apu jos käytte naapurin mummolle kaupassa, se parin maitotölkin ja voipaketin hakeminen voi pelastaa päivän. Siihen päälle vielä pullakaffet...

vlad.

 

[Fordél]

Tässä viimeisen vuoden aikana on tullut jotenkin vastaan elämän rajallisuus ja haavoittuvaisuus. Tämä on tottakai normaalia, kun ikää alkaa kertyä ja erilaiset elämän haavekuvat alkavat hälventyä. Kaikki ei olekaan enää mahdollista ja kuolematonta vaan kaikella alkaa asettua rajat. Kaikelle onkin yhtäkkiä aikansa ja rajansa. Elämään tulee mukaan luopuminen. Elämän ensimmäiset vuosikymmenet tuntuvat menevän saamisen merkeissä. Silloin elämä vain täyttyi eri asioista. Kaikki otuntui hyvin pysyvältä. Sitten mukaan tuleekin luopuminen. On luovuttava monista asioista ja samalla koitettava vain siirtyä eteenpäin. Kait se selviytymisekeino olisi edelleen sama kuin nuoruudessa: elää hetkessä. Elää tässä hetkessä nauttien siitä mitä on ympärillä. Helpommin sanottu kuin tehty.

 

[Surukuku]

Olipa pieni yllätys nähdä tämä pituudeltaan, ei sisällöltään vaatimaton ketju ylhäällä.

Elämän hauraus ja rajallisuus koskettivat minua rajusti reilu kymmenen vuotta sitten sairastuttuani lopulta masennukseen oman epätoivoisen taipaleeni varrella. Olin siihen asti yrittänyt hupenevilla voimillani saavuttaa kaikkea sitä, mikä tuntui silloin saavuttamisen arvoiselta.
Putosin pahasti järjestelmän jalkoihin enkä itse ymmärtänyt ollenkaan, mistä sairauteni perimmältään johtui ja mitä siinä tilanteessa kannattaisi tehdä, mutta vähitellen, osin onnekkaiden sattumienkin avulla, lopulta vuosien kuluessa, pääsin tarpeeksi jyvälle ongelmistani ja siitä, kuinka niitä olisi minun hyvä käsitellä.
Elämänarvoni ovat tässä sairastamisen ja toipumisen mukana saanet vähintäänkin eri painotuksia. Putoaminen yhteiskunnan vähäosaisten joukkoon ja hidas kipuaminen takaisin työelämään nostivat selkeästi henkisiä arvoja esiin. Entisten arvojen ja etenkin päämäärien katoaminen mahdottomina aluksi sattui ja katkeroitti, mutta lopulta koin nuokin asiat vain hyviksi ja tervehdyttäviksi kokemuksiksi - sanotaanko sitä viisaudeksi ja elämänkokemukseksi...
Olen joutunut luopumaan jostakin, ehkä paljostakin, mutta saanut tilalle sellaista, josta voin edelleen olla kiitollinen ja rakentaa loppuelämääni noiden asioiden varaan. Luopuminen on väistämätön osa tätä minunkin elämääni, yhä enenevässä määrin, mutta vain osa ja on vain minusta itsestäni kiinni, kuinka siihen suhtaudun.
Eläminen tässä hetkessä ja usko tulevaisuuteen ovat elämän kantavia voimia, mutta myönnän, kuinka todella vaikeaa sen toteuttaminen aina välillä voi olla. Kuitenkin, nouseminen vastoinkäymisistä ja murheesta ja muiden ihmisten tuki niissä opettavat kiitollisuutta ja välittämistä, opettavat, että aina on toivoa ja että ihminen tarvitsee toista ihmistä.

 

[Fordél]

Kuitenkin, nouseminen vastoinkäymisistä ja murheesta ja muiden ihmisten tuki niissä opettavat kiitollisuutta ja välittämistä, opettavat, että aina on toivoa ja että ihminen tarvitsee toista ihmistä.

Ihminen tarvitsee tosiaan toista ihmistä ja ihmisiä ympärilleen. Tämä tulee selväksi jo pelkästään ajatuskokeella, jossa miettii elämänsä hienoja ja onnellisia hetkiä. Itsellä niihin liittyy aina joukko mulle tärkeitä ihmisiä jakamassa tota kokemusta. Täytyy kyllä olla kiitollinen, että on näin paljon hienoja ihmisiä ympärillä. Samalla tulee suru puseroon niiden ihmisten puolesta, joilla ei ole tällaista sosiaalista verkostoa, jonka kanssa kokea elämän iloja ja tottakai myös suruja. Ne surullisimmat ja vaikeimmat hetket omassa elämässä ovat monesti pitäneet sisällään juuri yksinäisyyttä. Silloin ovat myös omat voimat olleet koetuksella ja rajallisuus alkaa tulla vastaan.

Voimien koettelusta eräs naisrovasti haasteli muuten hyvin tällä viikolla radiossa. Puhelivat Olga K:n kanssa tästä fraasista, että jokaiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa. Rovasti sanoi hyvin, että se on ihan pötypuhetta tai muuten meillä ei olisi esim. niin paljoa itsemurhia. Joskus ne ongelmat vievät vain voiton ja voimat loppuu, jolloin ratkaisee se, millaisia ihmisiä on ympärillä.