Nämä saa helposti paremmuusjärjestykseen kellolla, mutta entäs kitaristit? Mikä on soittotekniikan mittayksikkö?
Se että teknisen paremmuuden arvioiminen on vaikeampaa kitaristien kuin urheilijoiden välillä, ei mielestäni riitä taidon merkityksen hylkäämiseen kokonaan. Pelkkä tyylikkyys tai luovuus ei vielä mielestäni riitä "Kaikkien aikojen kitaristin" titteliin. Eli tekniikka on tärkeintä, mutta teknisiä huippukitaristeja voi sitten keskenään verrata tyylitajun perusteella.
Valitettavasti yksiselitteistä asteikkoa soittotekniikan arvioimiseksi ei ole. Ja tekniset kysymyksetkin ovat erilaisia eri muusiikinlajeissa.
Jos ihan esimerkin vuoksi supistaisi tarkkailuun soittonopeuteen, siinäkään absoluuttinen kyky tuottaa nuotteja sekuunnissa ei vielä riitä mihinkään - muuten maailman nopeimmaksi saattaisi päätyä joku krapulainen balalaikan soittaja... Olennaista on se, miten vaikeita kuvioita pystyy soittamaan nopeasti.
Helpoimmillaan "hevisoolo" irtoaa sillä, että vetää biisin sävellajin mukaistaa skaalaa (esim. Em) satunnaisesti ylös ja alas, pysähtyen aina hetkittäin vinguttamaan yksittäistä nuottia. Kuulostaa helposti vakuuttavalta, vaikka vaikeaksi sitä ei voi väittää sen enempää kuin tyylikkääksikään. Sitten jos tältä "tiluttelulta" aletaan vaatia monimuotoisuutta, putoaa jo suurin osa amatööristä kärryiltä (mm. minä) - skaalaa vaihdellaan biisin sointujen mukaan ja välillä käytetään tavanomaisten molli- jo duuriskaalojen lisäksi monimutkaisempia kuvioita (esim. klassisen musiikin tyyliset "arpeggiot"). Huomionarvoista on se, että moni harrastelija ei huomaa eroa helpon hevisoolon ja vaikean hevisoolon välillä, koska kaikki kuulostaa samalta "tilutukselta."
Ehkä korkeimmalla asteella nopea soittaminen yhdistyy biisin rakenteeseen niin, että kitarat, basso, koskettimet ja rummut muodostavat yhdessä harmonian, joka tuottaa kuulijan havaitseman musiikillisen vaikutelman. Jazzissa tätä käytetään paljon. (Yksinkertaisessa soitannassa soittimet ovat enempi vähempi "päälleliimattuja" ja soittajat vain seuraavat biisiä yksilösuorituksena samanaikaisesti, eikä niin että biisi "syntyisi" vasta kaikkien soittimien saumattomasta yhteisvaikutuksesta.)
Mutta miksi juuri nopea soittaminen on niin hienoa? Se johtuu siitä, että kaikki muuttuu tietenkin vaikemmaksi vauhdin kasvaessa lähelle absoluuttista maksimia. Siksi moni arvostettu kitaristi löytyy sellaisesta musiikin alalajista, jossa nopeutta arvostetaan lähes yli kaiken. John Petruccin ja vaikkapa Alexin Laihon taituruus perustuu mielestäni juuri edellä esitettyihin periaatteisiin - ja vain korostuu heidän loistavien bändiensä kanssa!
Hieno on tietenkin hienoa hitaastikin - mutta vaikeampaa se on nopeammin!
Tyylikysymykset ne sitten vasta vaikeita ovat, koska makuja on tunnetusti monia - mutta en minä väitä suklaajäätelöä "Kaikkien aikojen jäätelöksi" vain siksi, että minä satun pitämään suklaasta enemmän kuin vaikkapa mansikasta...