Oksasenkadun tappaja ja muuta proosaa

Oksasenkadun tappaja...

Aloitan tässä jatkotarinan, joka pohjautuu OMIIN omituisiin kokemuksiini. Tämä tarina on siis tosi, mutta vielä tänäkään päivänä en pysty näitä tapahtumia järjellä selittämään...


OKSASENKADUN TAPPAJA


Rahoitin köyhän opiskelijapolon vapaa-ajanrientoja aikoinaan kaikenlaisilla hanttihommilla. Olen opiskeluaikoinani toiminut myymäläetsivänä, vartijana, varastomiehenä, liikenteenlaskijana, lehdenjakajana, ehtolaiskurssin apuopettajana, uimavalvojana ja taksikuskina. Kaikkein erikoisin homma taisi kuitenkin olla ruumishuoneen vartija...

Sain erään opiskelukaverini kautta työpaikan Helsingissä Marian sairaalan vartiointitiimissä vuoden 1982 keväällä. Sairaalan vartiointityö sopi oikein hyvin opiskelijalle, koska työaikana pystyi samalla myös lukemaan vaikkapa tenttikirjoja. Työ oli kolmivuorotyötä, joten välillä siis joutui olemaan myös öisin duunissa.
Minun tehtäviini kuului yöaikaan koko sairaala-alueen kiertäminen ja tarkistaminen viisi kertaa yössä, ja sen lisäksi otin vastaan ruumishuoneelle yöllä toimitettavat vainajat. Se vastaanottaminen tarkoitti sitä, että huolehdin sairaalan henkilökunnan kanssa ruumiiden kuljettamisen kahteen kellarikeroksessa olevaan kylmiöön.
Meidän vartijoiden oleskelutila ja toimisto oli rakennettu siihen kellarin etummaisen ruumiskylmiön etuhuoneeseen, josta oli suuren lasi-ikkunan läpi näkymä suoraan siihen kylmiöön. Ihmettelin silloin ja ihmettelen vieläkin, että minkähän takia siihen seinään oli asennettu sellainen valtava ikkuna? Tuskin tarkoitus oli vahtia, että ruumiit pysyisivät paikoillaan niissä omissa kylmissä kopperoissaan? Tämä "koppero" oli siis sellainen seinään upotettu laatikkomainen ja kylmä tila, johon mahtui työntämään sisään ruumiin kuljetusalustoineen. Näitä kopperoita oli kahdessa väliseinällä erotetussa kylmiössä yhteensä 36 kappaletta, kummassakin kylmiötilassa oli siis 18 kylmää paikkaa kuolleille ihmisille.
Vainajien lukumäärä vaihteli kovasti päivittäin. Joinakin öinä kävi niinkin, että seiniin upotetuissa jäisissä arkuissa ei ollu ketään, mutta joskus taas patologit ja hoitajat hakivat ja toivat vainajia koko yön. Meidän ruumishuoneen vartijoiden vastuulla oli sitten tarkka kirjanpito sissän tuoduista ja pois haetuista vainajista.

Tämä minun tarinani alkaa eräänä helteisenä heinäkuun lauantaina, kun saavuin yövuoroon Marian sairaalaan moottoripyörälläni. Minulla oli siihen aikaan 10-vuotta vanha 750-kuutioinen Honda, joka oli ihan hyvä menopeli pyörän iästä ja runsaista kilometreistä huolimatta.


.... JATKUU ...

OKSASENKADUN TAPPAJA, osa 2

Ajoin sairaalan sisäpihan läpi päärakennuksen sivussa olevan ensiapuaseman ja vuodeosaston seinustalle ja pysäytin siihen Hondani. Revin kypärän päästäni ja hiukseni olivat aivan hiestä märät. Kello oli pari minuuttia vaille kahdeksan illalla, mutta lämpömittari näytti edelleen + 26 astetta... todella upea hellepäivä Helsingissä oli kääntymässä iltaa kohden. Kaupungin läpi ajaessani olin nautiskellut siitä tyypillisestä helteen aiheuttamasta hajusta, joka aiheutuu kuuman asfaltin ja ties minkä muiden asioiden yhteisestä summasta. Ties vaikka ilmassa olisi ollut lievä tujaus pimpin majesteetillista hajua... tai sitten vilkas mielikuvitukseni teki temput... olin näet ollut koko päivän Hietaniemen uimarannalla katselemassa bikiniasuisia naisia.
Siinä sairaalan pihalla kuitenkin lehahti ällöttävä eetterin ja formaldehydin haju...
Avasin farkkutakkini napit ja lähdin kävelemään kohti ruumishuoneelle johtavia portaita, ja heilutin tervehdykseksi kättäni Tomppa-nimiselle lääkintävahtimestarille, joka istui kyrpiintyneen näköisenä valvontakopissaan.
- Mies tulee töihin, kun normaalit ihmiset lähtee kotiin nussimaan vaimoa, Tomppa huusi minulle.
- Täytyy jonkun hoitaa nämä Draculan hommatkin, että te normaalit saatte yöllä rauhassa vetää käteen, vastasin hänelle.
Olin jo kävellyt Tompan ohi, kun hän huusi perääni: - Hei jätkä, jätit taas prätkäsi ambulanssin ruutuun! Älä kuvittelekaan, että minä rupean sitä siirtämään!
Jatkoin kävelyäni, nostin vasemman käteni ylös ja näytin hänelle keskisormea...

Kävelin sitten portaat alas "toimistoomme" ja siellä paikalla istuva kaverini Juuso oli parhaillaan puhelimessa. Juuso teki vapaalla kädellään eleen, että "turpa kiinni ja istu".
No, minähän istuin ja asetin punaisen kypäräni keskelle pöytää, aivan siihen Juuson naaman eteen.
Juuso ei kommentoinut siihen mitään, mutta puhelimeen hän sanoi omituisesti hiljaa sähähtäen: - Haista ämmä vittu...
Sitten hän löi luurin alas, niin että koko pöytä tärähti. Vaarallisen lähellä pöydän reunaa ollut avonainen suolakurkkupurkki putosi lattialle ja hajosi tuhansiksi etikalta haiseviksi sirpaleiksi.
Tuijotin hämilläni Juusoa ja Juuso tuoijotti takaisin.
Sitten huomasin ällistyksekseni, että Juuson silmistä alkoi valua kyyneleitä pitkin kalpeita poskia ja miehen suupilet alkoivat vavahdella. Juuso peitti kasvonsa kämmeniinsä ja alkoi vollottaa kimeästi.
- Äijä hei, mikä nyt on? kysyin häneltä.
Ei vastausta. Vollotus vaan jatkui.
- Eikun ihan totta, kerro nyt frendille? kysyin uudestaan.
Juuso kumartui avaamaan kirjoituspöydän ylimmän laatikon ja veti sieltä esiin nivaskan paperinenäliinoja. Hän vetäisi pakasta pullean kasan neniksiä ja niisti sitten nenänsä karmean ja kumean räkäisellä äänellä... kauan ja hartaasti. Ehdin jo pelästyä, että hän runnoo nenärustonsa atomeiksi.
- Pherkeleenh ämmäh, Juuso sai sanotuksi kakomisensa välissä. - Älä kuule koskaan luota naisiin... älä koskaan...
Katselin äimänä esitystä ja olin juuri aikeissa kysyä hieman lisäselvitystä, kun Juuso huusi tukahtuneella äänellä: - She shaatanan ämmä on tartuttanut mhinuun tippurin!
Ja sitten taas alkoi kamala vollotus ja niistäminen...


... JATKUU ...

OKSASENKADUN TAPPAJA, osa 3

Nousin seisomaan ja lampsin toimiston viereiseen pikku keittiöön hakemaan rättiä ja jonkilaista harjaa, jolla saisi siivottua lattialta kurkkupurkin sirpaleet ja sisällöt. Kun tulin takaisin harjan ja rikkalapion kanssa, niin Juuso oli vaiennut. Hän tuijotti vain eteenpäin silmät punaisina. Rupesin keräilemään sirpaleita rikkalapioon ja kysyin samalla Juusolta: - Mitä sinä nyt horiset? Väitätkö ihan tosissasi saaneesi sukupuolitaudin Katrilta?
Minä myös tunsin jotenkuten Katrin. ja olin vajaan vuoden ajan seurannut Juuson ja Katrin seurustelua niin läheltä, kuin nyt hyvän ystävän tulee seurattua. Olimme käyneet kimpassa Helsingin yöelämässä useita kertoja, minä kolmantena pyöränä porukassa. Minulla ei silloin ollut vakituista tyttöystävää. En vaan millään voinut käsittää Katrin kaltaisen tytön pettävän poikakaveriaan.
- No, niin se nyt vaan on. Kyllä minä oireet tunnen... kustessa tuntuu, niinkuin yrittäisi työntää lasinsirpaleita kyrvän läpi, Juuso vastasi tuimana.
En hetkeäkään epäillytkään, etteikö Juuso tietäisi oireita, hän nimittäin opiskeli kolmatta vuotta lääketieteellisessä.
- No voi saamari, oletko jo varannut ajan lekurille, kysyin.
Juuso ei siihen vastannut mitään. Hän nousi pöydän äärestä ja käveli ohitseni vaatekaapilleen. Hän avasi kaapin oven, riisui virkapaidan päältään ja heitti sen sitten kiukkuisesti kaapin pohjalle. Vaihdettuaan yllensä hillittömän räikeän hawaijipaidan, hän pamautti kaapin oven kiinni ja sanoi minulle: - En ole nyt oikein juttutuulella, sorry vaan. Minun täytyy nyt miettiä, miten tästä eteenpäin mennään... Katrin ja minunhan piti muuttaa kimppaan elokuun lopulla...
Sitten Juuso käveli toimiston ovelle ja nousi ripeästi portaat ylös pihalle. Minä jäin hölmistyneenä keräilemään kurkkupurkin jämiä.
Kun olin saanut siivotuksi, toimiston pöydällä oleva puhelin soi. Riensin vastaamaan ja nostin luurin korvalleni: - Maria, osasto 13, vastasin puhelimeen. Tämä oli ollut käytäntönä jo useamman vuoden ajan, koska oli jotenkin epäkorrektia vastata, että "ruumishuoneella, hyvää päivää".
Luurista ei kuitenkaan kuulunut kuin kohinaa, jotenkin kylläkin omituista kohinaa. Siinä kuului mukana kummallisia napsahduksia. Odotin vähän aikaa, toistin vastaukseni kuulokkeeseen, mutta mitään ei kuulunut. Paitsi se kohina. Niinpä laskin luurin alas ja valmistauduin illan töihin. Ensi töikseni kävin hakemassa Hondan sivulaukuista evääni ja muutaman tenttikirjan, joita minun oli tarkoitus tutkia yön aikana. Kuittasin myös itseni töihin saapuneeksi. Meillä ei ollut käytössä kellokorttia, vaan eräänlainen kuittauskirja, johon työvuorossa oleva kirjasi ylös tulemisensa ja menemisensä. Työantajan luottamus nuoria vartijoitaan kohtaan oli siis ilmeisen suuri.

Kaksi tuntia kului nopeasti ja niinpä oli aika lähteä ensimmäiselle tarkistuskierrokselle, koska kello näytti jo olevan 22.00.
Vaihdoin virkatakin ylleni, laitoin taskulampun ja kyynelkaasusuihkeen vyölleni ja lähdin viilenneeseen ulkoilmaan.
Sen kierroksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista, mutta kun tulin takaisin toimistooni, niin puhelin soi taas.


.... JATKUU ...

OKSASENKADUN TAPPAJA, osa 4

Vastasin ja jälleen kuulokkeesta kuului vain kohinaa. Se oli kuitenkin huomattavasti äänekkäämpää kohinaa, kuin silloin ensimmäisellä kerralla ja mitään napsahduksia ei kuulunut. Sen sijaan kohinan seasta alkoi erottua omituista vinkuvaa ääntä. Se muistutti hengästynyttä hengitystä ja sitten yhtäkkiä kuulin aivan selvästi jotenkin rakeiselta kuulostavan sanan... AUTA.
Niskavillani nousivat pystyyn.
- Haloo, kuka siellä on? kysyin. - Juuso, oletko se sinä?
Ei vastausta, vain omituista kohinaa ja sitten uudestaan hirvittävän raastavalla äänellä kova huuto... AUTA!
Silloin huomasin, että sehän oli naisen ääni. Muuta ei kuitenkaan kuulunut, joten lopetin puhelun. Istuin ihmeisäni pöydän ääreen. Mitähän tämä nyt tarkoitti? Ovatko puhelinlaitoksen asentajat sotkeneet päivällä sairaalan puhelinlinjat? Tietääkseni HPY ei kylläkään tehnyt lähistöllä mitään isompia töitä. Ainakaan sairaalalle ei ollut ilmoitettu mitään.

Unohdin koko puhelinjutun ja uppouduin tenttikirjoihini. Ilta oli kaikinpuolin rauhallinen ja niinpä päätin tutkia ennen seuraavaa vartiokierrostani, että minkälainen "liikenne" aiemmin päivällä oli sattunut Juuson kohdalle ruumishuoneella. Tarkoitan tuolla "liikenteellä" sitä, että tarkistin Juuson merkinnät sisään tuoduista ja pois viedyistä vainajista.
Kuittauskirjaan Juuso oli merkinnyt neljä poisvietyä ja ainoastaan yhden uuden säilytykseen tuodun. Huomasin ihmeekseni, että merkintöjen mukaan tällä hetkellä "seuranani" oli ainoastaan yksi vainaja. Se oli juuri tämä uusin tapaus. Sairaalan raportin mukaan kuollut oli 22-vuotias nainen, Helena Siren (nimi muutettu) nimeltään. Hänet oli löydetty asuintalonsa, Oksasenkatu kympin ulko-oven edestä asfaltille tupertuneena. Ilmoituksen oli tehnyt joku ohikulkija. Liitteenä olevan poliisiraportin mukaan naisen kuolinsyy oli päähän kohdistunut väkivalta. Häntä oli lyöty jollakin tylpällä esineellä lujaa takaraivoon sillä seurauksella, että kuolema oli seurannut välittömästi. Naisen käsilaukku oli löytynyt myös kadulta... lompakosta oli rahat viety, mutta muuten "paperit" olivat tallella, joka helpotti poliisin työtä uhrin tunnistamisessa.
Sen jälkeen olikin sitten minun vuoroni ihmetellä. Nimittäin Juuson merkintöjen mukaan nainen oli tuotu ruumishuoneelle klo 01.15. sunnuntaina 19.7. Nyt vaan asia sattui olemaan niin, että oli vasta menossa lauantai 18.7. ja kello oli tällä hetkellä vasta 23.50. Ajattelin tietysti, että Juuso on jonkinlaisessa shokissa kirjannut ajat väärin, hänhän oli varmaankin aivan muissa maailmoissa saatuaan tietää potevansa tyttöystävän lahjoittamaa tippuria.
Silloin puhelin soi taas.
Vastasin nyt jo kiukkuisena: - Maria, osasto 13!
Ja taas sama juttu. Hirveätä kohinaa... ja sitten sydäntäsärkevä ulvaisu... AUTA! AUTA AUTA! Ja sen jälkeen kuului jotakin kamalaa kirskuntaa ja kiljumista. Katsoin epäuskoisena puhelimen kuuloketta. Sieltä kuului aivan kamalaa kirkumista. Laitoin sitten kuitenkin luurin takaisin korvalleni ja yritin sanoa jotakin siihen kirkumisen väliin, mutta sitten linja mykistyi äkkiä ja yhteys katkesi. Puhelin vain tuuttasi.

Sen jälkeen ajattelin jo ilmoittaa asiasta poliisille, mutta päätin kuitenkin tehdä seuraavan vartiokierrokseni ensin. Ajattelin, että tunnin kävely kesäisessä yössä tekisi aisteille hyvää ja pohtisin vasta sitten jatkotoimenpiteitä. Varsinkin jos vielä tulisi yksikin omituinen puhelu.
Oli siis keskiyö, kun lähdin jälleen kiertämään sairaalan ympäristöä. Enpä silloin vielä arvannut, että tulisin seuraavan kahden tunnin aikana kokemaan elämäni shokin....

Jännää jännää :eek: , äkkiä lisää, ei jaksa odottaa. Tutusta miljööstä tulee kunnon suspensea, olen aina tykännyt kotimaisista dekkareistakin kun ne ovat jotenkin realistisempia kuin ulkomaiset.

OKSASENKADUN TAPPAJA, osa 5

Olin ehtinyt kierroksellani vasta sairaalan Mechelininkadun puolella Ortodoksisen hautausmaan kivimuurin kohdalle, kun minut valtasi omituinen pakottava tunne lähteä nopeasti takaisin toimistoon. Olin siinä vaiheessa ollut ulkona vasta noin puoli tuntia... kello oli siis n. 00.30. Niinpä lähdin takaisinpäin pikamarssia. Painelin vauhdilla sisäpihan läpi ja odotin jo siinä ruumishuoneen portaiden yläpäähän saapuessani kuulevani puhelimen soivan. Vaan ei se soinut. Huohotin hetken paikallani ja tuijotin ylöspäin pilvettömälle yötaivaalle. Omituista, miten tähtitaivas näyttää aina kesällä Helsingissä niin aneemiselta. Sitten kävelin portaat alas ja menin toimistoon sisään.

Vaikka kello oli nyt jo puoli yksi yöllä, niin päätin soittaa Juusolle ja kysyä häneltä tästä omituisesta , uuden sisääntulleen vainajan kirjausvirheestä. Jos äijä siitä sitten hermostuisi, niin sehän on ihan hänen oma mokansa... miksei hän tehnyt minulle suullista raporttia, ennekuin häipyi itse töistä ja jätti minut tänne ihmettelemään. Tosin epäilin, että Juuso on jossakin kaupungilla ottamassa muutamaakin drinkkiä murheeseensa, joten en ehkä häntä edes puhelimella tavoittaisi.
Näppäilin Juuson numeron ja jäin luuri poskella odottamaan vastausta. Puhelin hälytti Juuson kämpillä viisi kertaa, kun sitten yllätyksekseni hän vastasi. Miehen ääni oli hieman puuroinen, mutta hän tuntui kuitenkin olevan järjissään. Esittelin itseni ja sitten sainkin kuulla suoraa tekstiä:
- Mitä vittua sinä tänne yöllä soittelet? Mene laskemaan jäädytettyjä varpaita ja anna elävien ihmisten nukkua, perkele! Juuso huusi puhelimeen.
- Joo joo, sorry vaan, mutta minun oli pakko soittaa. On katsos vähän työasiaa.
- Työasiaa? Tähän aikaan? Oletko sinä tullut lopullisesti hulluksi?
- Älä nyt keuhkoa... muistatko sinä kuinka monta vainajaa otit työvuorosi aikana päivällä tänne sisään? kysyin.
- Siis... siis... siis... mitä helvettiä? Mitä sinä nyt vinoilet?
- Niin, vastaa nyt yksinkertaiseen kysymykseen, että kuinka monta vainajaa tänne kellariin alas kyörättiin, niin että sinä kuittasit ne sisään?
- No ei perkele yhtäkään! Kai sinä osaat kuittauskirjaa lukea siinä missä minäkin? Olet muistaakseni ylioppilas, vai?
Purin hetken hiljaa huultani. Tuijotin pöydällä edessäni avoinna olevaa kuittauskirjaa, jossa näkyi selvästi Juuson allekirjoitus sen uuden vainajan vastaanottolomakkeessa.
- Etkö sinä sitten tänään jossakin vaiheessa ottanut vastaan nuorta naispuolista vainajaa... sellainen parikymppinen ja se tuotiin tänne poliisiraportin mukaan Töölöstä Oksasenkadulta?
- Nyt perkele menee liian pitkälle. Minä kun luulin, että sinä olet minun kaverini. Haista pitkä paska, Juuso huusi puhelimeen ja sitten yhteys katkesi. Kuului vain... tuut, tuut, tuut, tuut....

Olin aivan ymmälläni. Luin uudestaan läpi ne 22-vuotiaana Oksasenkadulla kuolleen Helena Sirenin paperit. Sitten minulle tuli sairas ajatus.
Olin sillä hetkellä yksin siellä maan alla tämän nuoren vainajan kanssa. Minulle tuli pakottava tarve mennä katsomaan, että se nainen TODELLA makaa kuolleena siellä missä raportin mukaan pitäisikin. Katsoin kuolintodistuksesta, että nainen oli säilötty kylmäkopperoon nmero 5. Silloin tein päätöksen. Minun on PAKKO nähdä makaako siellä kylmällä lavetilla yleensä kukaan?
Niinpä nousin tuoliltani ylös ja kävelin etummaiseen ruumishuoneeseen. "Kaappi" numero 5 oli seinässä alarivissä toiseksi viimeisenä oikeassa reunassa.
Kävelin numero viitosen eteen ja tartuin nihkein sormin kiinni kopperon etulevyssä olevaan vetokahvaan. Kahva tuntui jäiseltä. Vedin sitten varovaisesti kahvasta ja etulevy liukui kevyesti minuun päin, ja samalla sieltä liukui myös esiin valkoisella lakanalla peitelty ruumis. Kopperosta syöksähti kasvoilleni kylmää ilmaa ja huomasin täriseväni pelosta. Irrotin molemmat käteni kahvasta ja seisoin paikallani älytön ilme naamallani.
Pakottauduin kuitenkin uudestaan tarttumaan kahvaan ja vedin lavettia lisää ulospäin, suunnilleen vainajan kainaloitten kohdalle saakka. Sitten ajattelin, että NYT, NYT, tai tästä ei tule mitään! Niinpä tartuin kummallakin kädelläni ruumiin päällä olevaan lakanaan ja nostin sitä ylöspäin sen verran, että näin vainajan kasvot. Silloin en voinut mitään sille, että kyyneleet herahtivat silmiini. Lavetilla makasi kaunis nuori nainen, jonka kasvojen kauneutta ei edes kuoleman harmaa kelmeys onnistunut peittämään. Hänen vaaleat hiuksensa lepäsivät kalpeilla olkapäillä. Mitään vammoja ei näkynyt... kuten poliisin raportissa oli kerrottukin, niin häntähän oli lyöty kuolettavasti takaraivoon...
Laskin lakanan takaisin vainajan kasvoille ja työnsin vapisevin käsin lavetin takaisin kylmään kopperoonsa.
Kävelin nopeasti takaisin toimistoon ja huomasin kylpeväni hiessä, vaikka tunsin kuitenkin palelevani.
Silloin puhelin soi.


.... JATKUU ....

Jatkahan "Saalistaja" loistavaa tarinaasi...tuskin maltan odottaa!

OKSASENKADUN TAPPAJA, osa 6

Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta pakkohan siihen oli vastata, jos jollakin oli vaikkapa työhön liittyvää asiaa.
Niinpä siis nostin taas kuulokkeen korvalleni... sillä kertaa en ehtinyt vastata mitään, kun luurista kuului heti naisen tuskainen ja rakeinen ääni: - Auta, auta... auta Helenaa... aika loppuu... tule nopeasti... tiedät kyllä paikan Oksasenk... sitten linjalle tuli jokin iljettävä kimeä vinkuna ja yhteys katkesi.
Pudotin luurin pöydälle, niinkuin se olisi ollut jokin polttavan kuuma ja inhottava esine.
Mitä pirua tämä tarkoitti? Kuka tämä soittelija voi olla? Hän mainitsi nimen Helena ja yritti ilmeisesti sanoa Oksasenkadun osoitteen, ennenkuin yhteys katkesi. Kaappasin silloin pöydältä käteeni kuittauskirjan ja luin vielä uudestaan Juuson merkitsemät tiedot ruumishuoneen ainokaisesta vainajasta. Nimi siis todellakin oli Helena Siren ja hänet oli löydetty kuolleena Oksasenkatu kympistä. Ja ruumishuoneelle hänet oli merkitty saapuneeksi klo 01.15. Ja silloin vasta huomasin, että jollakin oudolla käsialalla siihen kellonajan alapuolelle oli joku kirjoittanut pienillä tikkukirjaimilla sanan KUOLIN.
Vilkaisin rannekelloani ja se näytti ajaksi nyt 00.55. Juuson sekopäisten merkintöjen mukaan siis tuon kuolleen Helenan pitäisi saapua tänne kellariin vasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Nyt vaan sattui olemaan niin, että tämä Helena oli jo siellä kuolleena. Ja mitä tarkoitti tuo lisäys KUOLIN?
Sitten vasta tajusin, että Oksasenkatuhan oli itse asiassa melko lähellä Marian sairaalaa. Ja tuo puhelimessa kuulunut sydäntäsärkevä naisääni pyysi minua tulemaan sinne nopeasti? Miksi? Vetäisin pöydän laatikosta esiin puhelinluettelon ja etsin sieltä keskustan karttalehden. Huomasin, että jos lähtisin Hondalla, niin ajamalla ensin pitkin Eteläistä Rautatiekatua ja siirtymällä sitten Runebrginkadulle, ehtisin varmasti Oksasenkadulle alle kymmenessä minuutissa. Varsinkin koska oli lauantain ja sunnuntain välinen yö ja liikenne oli hiljaista.
Tilanne oli niin omituinen, että käytökseni oli myös omituista ja tyhmänrohkeaa. Nimittäin marssin vaatekaapilleni ja vedin farkkutakin niskaani. Sitten laitoin kypärän päähäni ja menin toimistosta ulos. Lukitsin oven ja nousin juosten portaat pihalle. Juoksin edelleen Hondalleni, jonka kromiosat kiiltelivät pihan valoissa. Tiesin kyllä, että tästä tempusta saattaisi minulle olla seurauksena potkut töistä, jos tästä kärähtäisin. Minulla ei ollut lupaa poistua sairaalan alueelta työaikana. Ja tiesin myös, etten varmasti saisi Hondaa ulos äänettömästi sieltä keskipihalta.
Istuin kuitenkin satulaan ja käynnistin pyörän. Hondan moottorin kumu kaikui ja raikui rakennusten seinistä kun pistin vaihdetta silmään ja kaasutin sairaalan portista ulos kadulle. Vilkaisin rannekelloani... se näytti nyt 01.03.

Matka sujui todella nopeasti ja saavuin moottori ärjyen Museokadun puolelta Oksasenkadulle kellon näyttäessä 01.11. Ohjasin kadun sivuun ja parkkeerasin kahden henkilöauton väliin. Sitten nousin nopeasti satulasta ja juoksin juuri siinä kohdalla olevan porttikäytävän pimeyteen piiloon. Jäin siihen pimeään seisomaan ja huomasin, että aivan siinä vastapäätä kadun toisella puolella loisti Oksasenkatu numero kympin valokyltti ulko-oven yläpuolella. Samalla mutkan takaa käveli kengän korot kopisten siihen valokyltin alle vaaleahiuksinen nainen. Hän rupesi ilmeisesti etsimään käsilaukustaan avaimiaan ja silloin erotin selvästi katuvalojen loisteessa hänen kasvonsa. Läheltä piti, etten silloin paskonut housuihini, nimittäin siinä kadulla seisoi avaimiaan etsiskelemässä Helena Siren. Olin siitä aivan varma. En tiennyt, että mitä ihmettä minun nyt pitäisi tehdä?


... JATKUU ...

OKSASENKADUN TAPPAJA, päätös.

Enkä sitä ehtinyt sen pitempään miettiäkään, kun kulman takaa syöksyi miehen tumma hahmo, joka tarttui takaapäin kurkusta kiinni kadulla seisovaa vaaleata naista toisella kädellään. Toisen kätensä mies nosti ylöspäin ja silloin näin katuvalon loisteessa hänen kädessään kimaltelevan vasaran. Mies veti naisen aivan kiinni rintaansa vasten ja näytti kuiskaavan jotakin naisen korvaan.
Katsoin näkymää ja pelkäsin niin perkeleesti, mutta sain sitten jalkoihini liikettä. Ampaisin porttikongin pimeydestä kadulle ja huusin lujaa: - Jätä tyttö rauhaan! IRTI, PERKELEEN PASKIAINEN! TULE YRITTÄMÄÄN OMANKOKOISTASI!
Silloin vasaraa pitelevä äijä hellitti otteensa, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan nopeasti Museokadun suuntaan.
Nainen seisoi naama kalpeana seinään nojaten ja piteli kaksin käsin kaulaansa. Hänen käsilaukkunsa oli pudonnut asfaltille.
Nyt katsoin todella läheltä noita kauniita kasvoja jotka olivat samaan aikaan kuoleman harmaina Marian ruumishuoneella.
Nainen ei sanonut mitään, katsoi vain minua silmät suurina pelosta. Silloin vasta tajusin, että minulla oli yhä punainen kypärä päässäni ja taisin näyttää joltakin avaruusolennolta siinä katuvalon alla seistessäni. Varsinkin, kun farkkutakkini oli auki ja sieltä alta näkyi valkoinen paita, jossa oli teksti "RUUMISHUONE". Tempaisin kypärän päästäni ja sanoin: - Ei mitään hätää... se hullu kai pelästyi ja lähti pakoon.. Oletko kunnossa? Haluatko tehdä tästä rikosilmoituksen?
Nainen huohotti edelleen, mutta sai sitten sanotuksi: - En minä voi... se oli minun veljeni... se on täysin hunningolla, kai se yritti varastaa minulta rahaa huumeisiinsa, tai johonkin. Mutta kiitos sinulle, kun satuit paikalle. Taidan olla kovassa kiitollisuudenvelassa?
- Eikä mitään, onneksi satuin juuri tulemaan... öööh... siis ulos tulemaan... olen katsos vuorotyössä ja lähdössä juuri duuniin, valehtelin. - Mutta eikö tuosta tyypistä pitäisi kuitenkin ilmoittaa poliisille? Sillähän oli vasara mukanaan!
Nainen oli kumartunut nostamaan käsilaukkunsa maasta, nousi sitten pystyyn ja kilisteli avaimiaan kädessään.
- En minä voi tehdä sitä, se on sentään minun pikkuveljeni, nainen sanoi ja avasi samalla portaikon ulko-oven avaimellaan.
- Kiitos kuitenkin kamalasti sinulle. Nimeni on Helena Siren ja olen puhelinluettelossa. Voistko soittaa minulle vaikka huomenna johonkin aikaan? Sitten kun pääset sieltä työstäsi pois?
- Joo, kyllähän se sopii, vastasin ja sitten Helena ojensi minulle kätensä ja me kättelimme.
- Hyvää yötä vaan, sanoin ja Helena vastasi samoin. Sitten Helena meni portaikkoon sisään ja häipyi hissillä jonnekin yläkerroksiin.
Minä seisoin hetken hölmönä siinä ulko-oven edessä jalkakäytävällä, katsoin sitten rannekelloani... se näytti 01.25. En ymmärtänyt mistään mitään, mutta sen tajusin että nyt olisi jo kiire takaisin Mariaan.

Revitin Hondaa oikein kunnolla ja saavuin sairaalaan vielä nopeammin, kuin olin mennyt vastakkaiseen suuntaan.
Kun olin pysäköinyt Hondan siististi taas ambulanssiruutuun, juoksin nopeasti portaat alas ruumishuoneelle. Räpläsin avainnippua kädessäni ja sain viimeinkin toimiston oven auki. Kun avasin sen, huomasin heti, että jotakin oli nyt eri tavalla kuin lähtiessäni. Olin jättänyt Helenaa koskevat paperit levälleen keskelle pöytää... ja siinähän ne paprut olivat edelleen.. tavallaan.
Siis paperit olivat, mutta niissä lomakkeissa ei näkynyt mitään tekstiä. Juuson käsialalla kirjoitetut sanat olivat kadonneet, eikä poliisin raportin kopioita näkynyt missään.
Vilkaisin taakseni suureen toimiston ja ruumishuoneen väliseen ikkunaan.
Kävelin kylmiön ovelle ja menin sisään. Kävelin kopperon numero viitosen kohdalle ja vedin sen auki. Siellä ei ollut mitään. Ei edes lakanaa, ruumiista nyt puhumattakaan. Hermostuksissani sen jälkeen vedin auki jokaisen kopperon, mutta ne kaikki olivat tyhjiä... niinkuin ilmeisesti pitikin olla.
Tuijotin siinä avonaisia luukkuja ja palelin niin, että ylä- ja alaleuan hampaat tärisivät toisiaan vasten tuskallisesti.
Odotin paniikissa, että puhelin rupeaa soimaan...


.... LOPPU ....

Jälkiterapiaa..

Kone näyttää tällä hetkellä yli 400 lukukertaa tälle tarinalle, jonka väitin olevan TOTTA.
Mutta, mutta... kukaan ei kommentoi mitään? Miksi?
Soitinko minä sille Helenalle seuraavana päivänä? Sainko potkut duunista, kun huitelin työaikana prätkällä pitkin katuja? Mitä selitin Juusolle? Oliko Juusolla todella tippuritartunta? Oliko 750-kuutioinen neljällä "tötteröllä" varustettu Honda "kova kone"? Otinko selvää niistä puheluista HPY:ltä? Häh? Miksei kukaan kysy mitään? Olinko minä ehkä hieman psyykkisesti rasittunut vai muuten vaan hullu? Kuljen kuitenkin EDELLEEN vapaalla jalalla....

Kivaa

Ensinnäkin tuo kuulostaa hämmentävältä urbaanilegendalta. Sen vuoksi olisi ehkä parasta olla tietämättä mitään enempää. Kiva mystisyyden verho peittäisi hailakasti tarinaa.

Mutta koska nyt väität sen olevan totta, niin kysytään. Onko se totta? Ja todellakin, soititko Helunalle seuraavana päivänä? Lemmitkö häntä? Onko sinulle selvinnyt asiasta mitään selittäviä tekijöitä? Ja vielä loppukysymys: tämä ei mahda olla totta?

Jännittävä tarina. Kiitos.

Minäkin olen utelias kuulemaan miten tämä tarina jatkui, eli soitiko Helenalle, vai päättyikö tarina siihen, että heräsit omasta sängystäsi ja tajusit sen olleen unta. Kerro siis jatkot ja päästä meidät jännityksestä! :)

Kerro ny

Hyvä tarina. Mutta että totta. Nii-in.

Kerro toki lisää. Jatko on epäilemättä K-18 kamaa, tässähän se elokuvissakin aina feidataan, kun kaunottaren pelastanut sankari saa "palkintonsa"...

Loistavaa viihdettä

Tässä oli varmaankin myös hiukan helpotusta Oivalle, joka aiheellisesti tuskaili keskustelun köyhyyttä täällä Suljetussa Sydämessä. Itsekin olen ollut kovin pettynyt viestinnän taajuuteen. Kuinka monta meitä täällä o?

Niin...ja kihelmöiviä kysymyksiä on siis ilmassa koskien tätä tarinaa, jonka fiktiivittömyyteen on toistaiseksi melkoisen hankala uskoa. Predator päättää, jäävätkö ne ilmaan ikuisiksi ajoiksi.

B

Näyttää siltä, että moni haluaisi jättää tämän tarinan tähän arvoitukselliseen "finaaliinsa"... etten rupeaisi liikoja selittelemään. Ja parempi se taitaa niin ollakin... muuten voisi käydä niinkuin liikaa vatvotulle pullataikinalle - eli lopputulos lässähtää aina vaan enemmän, mitä enemmän taikinaa käsitellään...

Mutta sen verran annan lisävalistusta, että jutussa oli mukana fiktiota, painajaisunta ja myös faktaa. Minä todellakin karkasin töistä keskellä yötä ja ajoin moottoripyörällä ylinopeutta Helsingin keskustassa... loput jääkööt jokaisen lukijan pähkäiltäväksi.

Olen muuten tätä stooria aina välillä kertonut sukulaisten kakaroille (ja omillekin) joskus kesäisin kesämökillä iltapimeällä nuotion ääressä istuessamme. Tuollaisena "nuotiokummitusjuttuna" kerrottuna uppoaa tuollaisiin öbaut 8-15 vuotiaisiin kersoihin, kuin kuuma veitsi voihin! Siinä voi tosin käydä niinkin, ettei siitä nuotiolta meinaa sitten päästä ollenkaan nukkumaan, kun kersat vaativat kuorossa LISÄÄ, LISÄÄ... keillä on tuohon mahdollisuus, niin kannattaa kesällä kokeilla...

Wow..

Predator pisti jauhot taas suuhun. Loistava tarina! Onko Predalla enempää tälläisiä? Pistä tänne vaan, kyllä näitä kelpaa lukea!

Itse kun olen sen verran hihhuli ja uskon yliluonnollisia asioita, niin tämä tarina iski aivan täysillä. Älä vaan kerro enempää tästä tarinasta, parempi jättää jotain lukijoiden arvoitukseksi. Mielenkiintoista todella!

Parasta mitä olen Jatkoajalta lukenut

Kiitos kirjailijalle, oli todella sujuvaa kerrontaa, jossa jännitys tiivistyi loppuakohden. Minun onneni oli että luin jutun vasta kun se oli kokonaan ilmestynyt, muuten olis voinut mennä hermot odotellessa jatko-osia.
Kuten itse kerroit osa oli totta, onko Helena nyt vaimosi............. Älä vaan kerro, jotain pitää jäädä oman mielikuvituksen varaan.

Hienoa Predator

Mistä ihmeestä sinä oikein ammennat nämä kirjoitukset? Aivan loistavaa luettavaa. Täytyi oikein lukea toiseenkin kertaan.
Kiitokset vaan tästä!

p.s. Se minua vaan jäi häiritsemään jotta soititko seuraavana päivänä? =) Ja jos soitit niin mikä oli lopputulos?

Re: Hienoa Predator

Viestin lähetti theref
Mistä ihmeestä sinä oikein ammennat nämä kirjoitukset? Aivan loistavaa luettavaa. Täytyi oikein lukea toiseenkin kertaan.
Kiitokset vaan tästä!

p.s. Se minua vaan jäi häiritsemään jotta soititko seuraavana päivänä? =) Ja jos soitit niin mikä oli lopputulos?

Laajenna klikkaamalla

>>> Kiitos palautteesta!
Jaa, että mistä näitä juttuja ammennan? Noh, ihmismielen sangen syvistä ja synkistä sopukoista. Asiaa tietysti helpottaa se, että minulla lapsesta asti on tuo mielikuvitus lentänyt kuin vauhko varpusparvi...

Ai niin, kysyit että soitinko seuraavana päivänä? Noh, kyllä minä soitin, mutta kukaan ei vastannut. Sillä kertaa. Soitin sitten kyllä uudestaankin... useammankin kerran...

Re: Jälkiterapiaa..

Viestin lähetti Predator
Kone näyttää tällä hetkellä yli 400 lukukertaa tälle tarinalle, jonka väitin olevan TOTTA.
Mutta, mutta... kukaan ei kommentoi mitään? Miksi?
Soitinko minä sille Helenalle seuraavana päivänä? Sainko potkut duunista, kun huitelin työaikana prätkällä pitkin katuja? Mitä selitin Juusolle? Oliko Juusolla todella tippuritartunta? Oliko 750-kuutioinen neljällä "tötteröllä" varustettu Honda "kova kone"? Otinko selvää niistä puheluista HPY:ltä? Häh? Miksei kukaan kysy mitään? Olinko minä ehkä hieman psyykkisesti rasittunut vai muuten vaan hullu? Kuljen kuitenkin EDELLEEN vapaalla jalalla....

Laajenna klikkaamalla

Juu, jonkinlainen jälkiterapia lienee paikallaan tällä kohtaa. Akuuttiin hätääsi voinen vaikka vastailla noihin esittämiisi kysymyksiin, josko se vähän huojentaisi järkkynyttä mieltäsi.

-Soitit sinä Hellulle ja nurisit, että onko tippuri tosiaankin ainut konkreettinen palkka ihmeteostasi, josta sentään kohisi koko Marian henkilökunta. Sittemmin heidätkin vaiennettiin kovin ukaasein.

-Sait sinä monoa duunistasi, sillä ruumiiden kanssa vehtaaminen ei varsinaisesti kuulunut toimenkuvaasi, eikä moista rietastelua katsottu muutoinkaan suopein silmin. Asiaa ei
voitu painaa villasella vainaan virkoamisesta huolimatta.

-Et sinä prätkällä ajellut tuona karmaisevana yönä. Ensinnäkin kuvailemasi reitti on epäkelpo, sillä Runski on yksisuuntainen Arkadiankadulta etelään. Varsinainen syy miksi sinua ei olisi saanut kirveelläkään kaupungille kurvailemaan oli kuitenkin tuo ferski kroppa kylmiössä.

- Juusolle selitit tuon historiallisen tapahtuman jälkeen, ettei enää olisi mitään hätää. Olit kumonnut hänen hirmutekonsa herättämällä Hellun henkiin raaalla mies-energialla. Juuso halasi sinua huojentuneena ylistäen tosi ystävää.

-Oli Juusolla se sama tippa jonka sinäkin sittemmin sait. Juuri tuosta tartunnasta suivaantuneena Juuso tuon Helenan hengettömäksi nikkaroi vasaroineen.

-Ei tuon ajan Tuutti mikään "kova kone" ollut verraten saman kuutiotilavuuden omaavaan kolmi-mukiseen Kawaan. Se tosin oli kaksitahtinen. Kyllä tuollakin tietysti vedet silmistä sai kirvotettua.

-Ei sinulla ollut HPY:tä mitään utsittavaa. Ei vainaat sinulle soitellut -sinä soittelit vainaalla.

-Joo, kyllä se näin menee..

-Ei kukaan ole ilennyt kysellä mitään, niin ilmeinen tapaus tämä on. Nyökyttelevät kyllä myötätuntoisina mainiota tarinaasi tavaillessaan.

-Niin, ei kai tuollaista ihan täyspäisen yksilön harrastuksena voida pitää, joten kyllä sinä hullu olet. Enkä oikeen osaisi sinuna sen vapaalla jalalla heilumisenkaan varaan paljoa laskea, mutta kaippa siellä Niuvanniemessä kirjoitusvehkeet löytyvät -pääasia että nämä tarinat jatkuu...



Paljaspäin kumartaa kunnioittaen:
Rööri

Rööri haloo...

Olet ensimmäinen, joka osui asian ytimen reunaan, mutta kuitenkin vain sivuverkkoon ulkopuolelle.

Olen tosin vain siitä samaa mieltä, että Kawa olisi ollut "kovempi luu" kuin Honda, mutta sekin on oikeastaan makuasia.
Ja kuten kerroin, niin ajoin silloin yöllä kamalaa ylinopeutta, joten eikö ole todennäköistä että rikoin samalla muutenkin lakia? Kuten vaikkapa ajamalla yksisuuntaista katua väärään suuntaan? Vaikka se Arkadiankatu ei juttuun mitenkään kuulunutkaan, ei ainakaan silloin 20-vuotta sitten, vuonna 1982.
Mutta sehän oli ihan pittoreski väite, kun epäilit Juuson yrittäneen nuijia Helenan. Siinä tapauksessahan Juuso olisi Helenan veli! Hmmm... pistää mietityttämään. Ai perrr.... nyt tuli hoitaja tuohon ovelle huutamaan, että täytyy lopettaa kirjoittaminen, koska valot sammutetaan osastolta kahdenkymmenen minuutin kuluttua ja ennen kuin osasto pimenee, minun pitäisi vielä ehtiä käydä suolihuuhtelussa ja sähköshokissa. Hoitsu lupasi, että jos olen nyt oikein kiltisti, niin huomenna saan värikynät tunniksi ja lobotomia siirretään juhannusviikolle.
No, nyt se uhkasi jo pakkopaidalla... täytyy lopettaa....

Huomasiko kukaan?

Nimittäin Oksasenkadulla tapahtui taas tällä viikolla! Helsingin Sanomat raportoi tiistaina 23.4. että nuori nainen oli pahoinpidelty ja raiskattu Oksasenkadulla. Näitähän sattuu isossa kaupungissa, MUTTA edellisenä päivänä minä sain kännykkääni kaksi puhelua joissa kummassakaan kukaan ei puhunut minulle mitään! Kuului vain huminaa ja puhelimen näytöllä ei näkynyt mitään numeroita. Vai taivas, alkaako tämä riesa nyt uudestaan näiden kaikkien vuosien jälkeen...

YLÖS

Yleisön pyynnöstä, olkaa hyvä. Minua henkilökohtaisesti kylläkin uusinnat ottavat päähän.

MIELIKUVITUS

Elokuva on tuhansista liikkumattomista kuvista muodostuva illuusio liikkeestä.
Mielikuvitus liikkuu kuitenkin oman vuorovesivirtauksensa mukaan.
Elokuvat, parhaatkin niistä, jähmettävät fiktiota - jokainen joka on nähnyt leffana HOHDON ja lukee sen jälkeen Stephen Kingin romaanin, havaitsee vaikeaksi tai mahdottomaksi kuvitella tarinan pääosan sekoboltsille Jack Nicholsonin naaman.
Tämä ei välttämättä ole paha asia... mutta rajoittavaa se on. Hyvän tarinan upeus on sen rajoittumattomuudessa ja virtaavuudessa: hyvä tarina kuuluu jokaiselle lukijalle omalla erityisellä tavallaan.

Lopuksi, kirjoitan vain KAHDESTA syystä: miellyttääkseni itseäni ja miellyttääkseni muita. Oksasenkadun tappajan tarinassa toivon tehneeni molemmat.

Huomautus/muistutus...

Olen tällä palstalla saanut luvan kirjoittaa keksimiäni jatkokertomuksia tänne.

En voi millään uskoa, että olen tämän palstan AINOA "pöytälaatikkokirjailija, -runoilija ym").
Joten olisisiko täysin mahdotonta, että muutkin itsekseen kirjoittelijat antaisivat meille palstalaisille mahdollisuuden nauttia teksteistänne? Antakaa Palaa!