Itsetunto, itsetunto, kaikki on niin suhteellista. Sanoi mummo lumessa. Millä mielellä kisoja sitten seuraakaan. Haluaako seurata inhimillisten rajojen venymistä, luonnollisin keinoin. Ihminen ei kuitenkaan oo ihan eläin. Fair play-meininki tietysti ottaa kaikki huomioon tasapuolisesti, paras voittakoon, kunnioitetaan sekä tulosta että tuloksentekijää. Toisaalta, penkkiurheilijan kannalta suuret tunteet kuuluvat ehdottomasti kuvioon. Silloin voi valita itselleen suosikkeja ja sankareita, joiden puolesta jännittää. Miksei myös, päinvastoin, antisankareita. Yksilölajeissa toisaalta ei suurta vihaa saa niin helposti aikaan, ellei sitten ole todennäköinen douppaaja.
Ei pääsääntöisesti tule toivottua ruotsalaista urheilijaa...juuri missään. Klüftin, Bergqvistin, Holmin, Olssonin ja kumppaneiden suoritukset eivät varsinaisesti pelasta päivääni. Toisaalta, kun urheilija saavuttaa tietyn korkean tason ja kykenee sen säilyttämään, niin pakkohan sitä on krediittiä antaa. Em. svedut omaavat korkeantason kapasiteetin ja kykenevät parhaaseensa tärkeillä hetkillä. Mahtavaa.
Kuitenkin, huippu-urheilu on maailman vakavin ei-vakava asia, joten pidätän oikeuden olla nauttimatta sinikeltaisten suorituksista. Itse minä ristini kannan ja kivirekeni vedän.