Nyt oli kyllä hienot kisat ja jos otetaan pois suomalaiset, niin siltikin oli katsottavaa ja jännitettävää.
Suomalaisten mitalien lisäksi Viivi Lehikoinen oli mulle todella kova onnistuja. Kyseessä kuitenkin pikamatka ja harvemmin siinä huipputuloksia on tullut. Viiville jäi takuulla nälkää ja motivaatiota harjoitteluun, eli viimeistä sanaa ei nuori nainen ole sanonut.
Palataan tuohon juniorien ja varsinkin poikien ongelmalliseen tilanteeseen. Junioritasolla pojilla löytyy ihan hyvää tulostasoa 12-16 vuotiaissa, mutta sitten kärjen takana on tyhjää. Massa puuttuu, mikä ajaisi huippuja eteenpäin ja takaisi paremmat asemat teini-iän jälkeen. Kärki kun vielä on kovin hajautettuna ympäri Suomen, niin keskinäisiä kilpailuja tulee pari vuodessa, YAG ja SM 14-15. Talvella on myös hallikilpailut TAmpereella, mutta siinä se sitten onkin. VAnhemmat ei lähde ajamaan vaikka Joensuusta Turkuun arkena mittauttamaan pojan kisakuntoa. Ei tietenkään, koska vaikka 100m pyrähdys kestää sen 13 sekkaa ja pahimmassa tapauksessa varaslähtö. Päivää ennen pitäis kuitenkin saapua tai vähintää 4 tuntia ennen kisaa, jotta jalat toimisivat edes suht säädyllisesti. Eli kun huippuja on ympäri Suomen niin vastakkainasetteluja on minimaalisesti. Se, että tilastopajasta katsotaan kovimpia aikoja ei kehitä nuorta, koska reaalituntuma jää saamatta. Nuori kuitenkin pystyy hitosti venymään paikassa jossa on oman tasoisia kilpailijoita. Tämä kilpailemattomuus omassa tasossa taas saattaa antaa väärää singnaalia treeneihin.
Valmennuksen taso pienten seurojen kohdalla on ihan arpapeliä. Sieltä saattaa löytyä 1-3 lajiin hyväkin valmentaja, mutta auttamatta taso on liian kapea. Nuoren pitäisi saada mahdollisimman monipuolista treenausta jotta motoriikka ja monipuolisuus kehittyisivät. Vaikka nuori olisikin vaikka pituuteen hullaantunut, niin esim. kuulantyönnöstä on apua räjähtävyyden ja yläkropan hallintaan. Pitkänmatkan juoksijoille pikamatkojen ja vaikka pituuden treenaus ja kilpaileminen niissä auttaa huomattavasti viimeisten satojen metrien temmonvaihdossa. Monipuolisuus vie päälajia tai päälajeja eteenpäin.
Miksi sitten joukkueurheilu vie yleisurheilua kuin pässiä narussa nuorten poikien osalta? No trendikkyys on yksi. Halutaan siihen mistä puhutaan ja mihin kaveritkin menee. On verrattain helppoa mennä mukaan ryhmään alle kouluiän ja jatkaa sitten siellä ryhmässä kavereiden kanssa pelailua. Epäonnituminen ja sen pelko ei ole myöskään ihan niin isoa, koska kyllä joukkuekaverit pelastaa jos moka tulee. Yksilölajeissa asetelma on raaempi. Joko onnistut lankulla tai lähdössä tai ylityksessä. Paine on sun ja sinun pitää ylittää itsesi joka suorituksessa. Vaikka yleensä joukkue on yleisurheilussakin, niin kilpailut menee henkilökohtaisesti (paitsi viestit). Yleiurheilussa myös vanhempien tai ainakin toisen pitää alkaa oikeasti syventymään lapsensa treenaamiseen, koska varsinkin pienissä seuroissa ei riitä treenikerrat kunnolliseen kehittymiseen. Tähän ei ole kaikilla vanhemmilla aikaa saati mahdollisuuksia. Itse olen muutaman vuoden yrittänyt sisäistää muutamia lajeja ja hakea pojalle oikeaa tietoa ja tapaa treenata, koska oman seuran kyvyt on rajalliset. Tässä kuitenkin on se hyvä puoli, että mikäli pystyn auttamaan jatkossakin, niin yhteinen aika lapsen kanssa on todella paljon intensiivisempää kuin jos hän olisi jossain fudisporukassa. Uskon, että tämä kantaa isä/poika suhteessa pitkälle, myös urheilun jälkeen. Mutta kyllä se vaatiin paljon rahan ja ajan laittoa. No naapurissa on poika joka harrastaa isoveljensä kanssa jääkiekkoa ja kaksi siskoa muodostelmaluistelua, eli rahasta mun on turha nillittää (muodostelmaluistelu meinaan on kallista).
Miksi sitten hypetän yleisurheilua fudiksen, säbän tai kiekon ohi. Rajallinen tutkimusaineistoni koululiikunnasta esim. on saanut sellaisen tuloksen, että hyvällä yleisurheilijalla on huomattavasti parempi fysiikka kuin hyvällä joukkuepelaajalla. Toki molemmat onnistuvat omissa lajivaateissaan, mutta kun mennään vaikka lihaskuntoon tai maksimirasitukseen, niin YU vie selkeällä erolla joukkuepelaajaa. Ehkä sen pitääkin olla niin, koska niin paljon vaateet poikkeaa toisistaan. Joukkuepelaajat kyllä taas ottavat toisen joukkuelajin nopeammin haltuun, koska ovat tottuneet toimimaan ryhmässä. Toinen kouluista saatu huomio on, että yksilölajeihin hurahtaneet saivat nopeammin koronajan etätyöskentylästä kiinni. Olisikohan tuossa takana se, että he joutuvat jo lajissaan suunnittelemaan omaa treenaustaan ja aikatauluttamaan sitä, niin tuo etäkoulu oli sen takia helpompaa?
En usko, että poikien tilanne helpottuu, koska joukkuelajit on in ja YU on out. Soisi kyllä nuortenkin ymmärtävän, että leireillä on ihan kivaa. Vein aikanaan omaa poikaa ja hänen kahta seurakaveria YU-leirille. Saavuttuamme leiripaikkaa, oli koko ryhmä ulkona valmiina viikonlopun treenaukseen. Sanoin pojille (11v), että katsokaa tuota treeniporukkaa. n.50 tulevaa urheilijaa ja heistä n. 80% tyttöjä. Katsoivat kysymysmerkkeinä mua ja lisäsin, että oottakaa kun olette 15-16 vuotiaita niin ymmärrätte kun hormoonit alkaa pelaamaan. Vastaus oli tuolloin hieman oksennuksen oloinen.
Kappas. Yleisurheilun tulevaisuuteen tämän piti suurimmaksi osaksi mennä> Copytan sen sinne. Sorry