Alkuviikosta jossain mediassa tuli vastaan artikkeli Viivi Lehikoisesta, jolla oli samaa haastetta muutama vuosi takaperin. Suurena tekijänä oli lukiosta valmistumisen jälkeen tapahtunut "tyhjän päälle" jääminen, kun arjesta putosi rytmittävät tekijät pois ja jäljelle jäi oikeastaan vain treenaaminen. Käytännössä yhtäkkiä pitäisi olla ammattiyksilöurheilija (Suomessa hyvin haastavaa) tai alkaa pohtia osa-aikatöitä urheilun oheen (vähemmän aikaa treenaamiselle), joten kentän ulkopuoliset asiat ovat varmasti suuressa roolissa. Lehikoisen tapauksessa vaihtui valmentaja samoihin aikoihin, jonka jälkeen muutamaan vuoteen ei kehitystä tapahtunut ennen uutta valmentajan vaihtoa. Onko Suomessa siis riittävästi valmennusosaamista viedä nuoria lupauksia kohti maailmanhuippua, vai tulisiko valmennusapua lähteä hakemaan mielummin ulkomailta jo aikaisessa vaiheessa?Toinen asia, mitä voi ihmetellä on se, miksi suomalaiset pärjäävät vielä nuorten sarjoissa, mutta eivät aikuisten sarjoissa. Se myös tähän liittyen ihmetyttää, miksi niin monella lupaavalla suomalaisurheilijalla kehitys loppuu ja ura kääntyy kohti alamäkeä jo hyvin nuorena.
Mutta vielä syyhyn miksi tähän ketjuun eksyin, olipahan näytös Wilma Murrolta eilen! Jotenkin 465:en jälkeen huokui itsevarmuutta ja aistittavissa oli lähes joelarmiamainen asenne, että tänne mistään osallistumismitaleista tultu pelaamaan. Arvokisafinaaliin kolme Suomen ennätystä ja kisaennätys päälle, mistä näitä urheilijoita saa lisää?