Leikkasin hieman kappaleita pois, jotta ei tule ylipitkää lainausta. Hyvää pohdintaa ja monesta asiasta samaa mieltä.
Itse olen kisoja seuratessa ja mitalisateesta nauttiessa miettinyt, että mitä me teemme Suomessa väärin, kun nämä selkeästi lahjakkaat ja junioreina menestystä niittäneet yleisurheilijat eivät enää aikuisina pärjää samalla tavoin. Loukkaantumiset, eivät pysty keskittymään harjoitteluun, taloudelliset asiat vai mikä?
Täytyy ensin laittaa asiat perspektiiviiinsä: Suomi ei ole ollut toisen maailmansodan jälkeen kummoinenkaan yleisurheilumaa, poikkeuksena 1970-luku. Silloin olimme suoritustason parantamisessa lääketieteen avulla maailman huipulla, mutta nämä menetelmät eivät olleet 70-luvun alussa kiellettyjä. Ja yleisurheilu on todella kilpailtu urheilumuoto.
Jos tähän kysymykseen tietäisin vastauksen, joka liittyisi siihen, mitä voimme sääntöjen puitteissa tehdä, varmaan tekisin toista duunia. Vientiä olisi, samaan tapaan kuin Kojonkosken kaltaisella humpuukimestarilla oli dirikana. Valmentajana mainittu kaveri oli huippuosaaja.
Valmennusosaamisen puute: Lehikoisen esimerkin mukaan rohkeasti hakemaan oppia ulkomailta. Pitäisi myös tukea nuoria urheilijoita, jotka vaihtavat valmentajaa ja etsivät parasta mahdollista valmentajaa itselleen. Suomessakin on joitakin huippuvalmentajia, kuten Ari Suhonen. Valmentajan ja urheilijan tavoitteet ja metodit ja myös kemia pitäisi sopia yhteen, jotta saataisiin pitkäjänteinen ja tuloksekas valmennussuhde. Urheilijan taustajoukkojen pitäisi olla antennit pystyssä ja havaita valmennussuhteen ongelmia ja keskustella niistä avoimesti.
Taloudellisesta puolesta keskusteltiin jo aika paljon Tokion yhteydessä. Urheilijan persoonasta on kiinni, miten tiivis ohjelma hänelle sopii. Toinen kaipaa irrottautumista urheilusta vaikkapa opiskelun pariin, toinen ei. Tärkeintä on, että urheilijan henkisen jaksamisen suhteen tehdään kaikki voitava. Kenellekään ei liene hyväksi ajatella vain urheilua.
Suomen pitäisi kehittää urheilujärjestelmäänsä ja lääketieteellistä osaamista sillä tavoin, että kaikki sääntöjen puitteissa mahdollinen tehdään urheilijan menestyksen eteen. Norja panostaa vain yleisurheiluhuippuihinsa, niin pitäisi meidänkin tehdä. Hiihdosta saatu osaaminen tuodaan myös yleisurheiluun, mutta vain huipuille, Norjan yu-taso ei kovin ihmeellinen ole.
Ja tietenkin valmennusosaamiseen liittyvään tiedon hankkimiseen täytyy panostaa. Toivottavasti huippujamme ei valmenneta kivikautisin menetelmin. Tietoa saadaan ja pitää vaihtaa lajiryhmien välillä, jos jossakin noustaan maailman huipulle, kannattaa vähän kysellä, miten siinä onnistuttiin (kuten pikaluistelu taannoin).
Kun on kyse tekniikkalajista (vaikka kaikki lajit tietenkin maallikolle ovat sellaisia), silloin menestys on todennäköisempää kuin kovan kilpailun kestävyyslajissa. Esimerkiksi moukariin tarvittava voiman tuotto voitaneen saada myös ilman dopingia, vaikkakin se tie on huomattavasti työläämpi. Kun urheilija omaa loistavan tekniikan, pienikin voimanlisä/ vuosi voi lisätä tulokseen metrinkin.
Keihäässä ollaan selkeästi huuli pyöreänä, maamme taso nuorissa on todella kova, mutta tulokset aikuisissa vaatimattomia. Olisiko nöyrryttävä etsimään valmennustietoa muualta: on muutenkin ihmeellistä, että lajissa on monta yksinäistä menestyjää maissa, jossa ei perinteitä ole. Pitäisikö vain uskoa, että meiltä ei sitten löydy sopivia tyyppejä aivan huipulle? Toisaalta, olemme vieneet tietämystämme muihin maihin ja ainakin joskus tulosta on tullut.
Saga Vannisen kohdalla toivottavasti häntä valmentaa tiimi. Tuntuisi aika suurelta urakalta yhdelle, vaikka hänen valmentajansa onkin keskittynyt ottelijoihin, että yksi valmentaja osaisi hoitaa koko paletin. Myös valmentajan pitäisi nähdä urheilijan etu eikä pitää kiinni härkäpäisesti omasta asemastaan valmentajana.
Seipäässä meillä on pitkät perinteet, mutta ovatko seipäätkin pitkät? Toisin sanoen, tietävätkö valmentajamme, miten valmentaa huimiin korkeuksiin nuoria, kun siitä ei meillä ole mitään kokemusta. 550 on yksinkertaista, mutta mitä vaaditaan 590 ylittämiseen? Huvittavaa, että Mononenkaan ei valmenna seiväshyppääjiä, vaan kolmiloikkaajaa. Niin, eihän meistä kukaan tiedä, miltä tuntuu ylittää 590.