Penkkiurheilijaa jaksaa myös ihmetyttää seiväshypyssä se, että kun aletaan olla ennätyskorkeuksissa, niin käyttöön otetaan legendaarinen jäykempi seiväs, (usein tuttu jo siinä kohtaa kun arvokisakarsinnassa aletaan olla vedenjakajalla) jolla hommasta ei tule sitten yhtään mitään. Mikä järki on ylipäätään hyppiä jollain muulla seipäällä kuin sillä jolla pystyy ennätystään parantamaan, tai siis onko sillä jäykemmällä seipäällä jotenkin kiellettyä ylittää se 4.10 puolella metrillä? Kai sillä nyt sentään harjoitellaan?
Luulen että huomasitte etten oikeastaan ymmärrä näistä lajeista mitään, mutta kivahan se on netissä jankata.
Seiväshyppy on fysiikan luonnonlakien ja biomekaanisesta vinkkelistä niin monimutkainen laji, että tuosta aiheesta saisi helposti useamman väitöskirjankin aikaan. Jäykemmällä seipäällä haetaan sitä, että se (seiväs) pystyisi ojentumaan täysin hyppääjän massaa vastaan, mitä tarvitaan yhä isommissa määrin, mitä korkeampiin korkeuksiin siirrytään. Lyhyt ja jäykkä seiväs ojentuu todella hyvin, jos siihen saadaan varastoitua mekaanista energiaa elastisen energian voimin. Sen sijaan pitkä ja löysä seiväs ojentuu selkeästi hitaammin vasten hyppääjän massaa. Sopiva jäykkyys seipäässä mahdollistaa sen, että hyppääjällä on lakikorkeudessa mahdollisimman vähän vaakasuuntaista nopeutta, kun seiväs ojentuu suoraksi ja tämähän on usein ongelma, kun hyppääjä "törmää" rimaan.
Asia ei ole näinkään yksinkertainen vaan otekorkeus on myös ratkaisevaa eli mitä korkeampi ote, niin se mahdollistaa suuremman mekaanisen energian seipääseen, joka taas on ratkaisevaa, kun energia vapautuu seipäästä. Esim. Mondo Duplantiksen otekorkeus on jotain 510 cm ja 515 cm väliltä eli hän hyppää noin metrin sen yläpuolelta. Puhutaan ylivertaisesta suorituksesta.
On kuitenkin olennaista, että osaako hyppääjä teknisesti, taidollisesti ja voiman sekä nopeuden myötä hyödyntää tätä seipään ominaisuutta. Seiväshypyssä "maastalähtö" - tekniikoita ponnistusvaiheessa on pari erilaista, mutta tärkeää on, että hyppääjä luo mahdollisimman suuren momentin heilahdus - tyyppisesti vartalollaan silloin, kun hän on asettanut seipään kuoppaan ja ottaa ponnistuksen pinnoitteelta. Ponnistuksen tulee lähteä tarpeeksi kaukaa. Painopisteen tulee olla erittäin lähellä seivästä, kun hyppääjä potkaisee itsensä suoraksi ja tennarit kohti taivasta. Tässä tulee miesten ja naisten hyppäämisen radikaaleimpia eroja minun mielestäni eli miehet osaavat hyödyntää lujalla keskivartalon voimalla ja raa`alla nopeudella ojennusvaiheen hienosti, mutta naiset ihan kansainväliselläkin tasolla heikommin ja hyppääminen on enemmän sellaista seipään varassa "kierähtämistä" pois lukien Isinbayeva sekä muutamat tämän hetken naisten sarjojen ykkösnimet.
Summa summarum. Korkealta pääsee ilman rautaista nopeuttakin eli jos vertaa esim. miten Puolan raskastekoinen Piotr Lysek hyppää vrt. Mondo Duplantis, niin eroa on paljonkin, mutta yli 6 metrin on menty molempien herrojen toimesta. Lysek luottaa valtavaan elastisen energian luontiin seipäällä, kun Duplantis kirmaa hurjilla vauhdeilla kuoppaa kohti minimoiden täydellisesti lähes törmäyksestä aiheutuvat "häviöt". Näin siis uskoisin, että korkealta mennään ilman huippunopeuksia, mutta nopeus voi olla ensimmäinen isoin rajoittava tekijä, jos hyppääjä jää tavallaan vuosikausiksi johonkin tiettyyn korkeuteen.
Hurja laji.
Aiheesta kiinnostuneille suosittelen tästä lukemista:
seiväshyppy_2_2004_Seipään pituuden ja jäykkyyden vaikutus energian.pdf (urheilututkimukset.fi)
Ja tästä:
Microsoft Word - VTE.A008 Joutsen Tero Seiväshyppy (jyu.fi)
Eli liikuntabiologis-mekaanisia tutkimuksia/katsauksia aiheesta.