Vahva lukusuositus kaikille HS:n pääkirjoitussivulla julkaistuun antropologian tutkijatohtori Annastiina Kalliuksen esseeseen maga-ilmiön taustalla suurelta osin vaikuttavasta postliberalismista: Essee | J. D. Vancen aatesoturit ihailevat keskiajan hyveitä
Essee oli ainakin allekirjoittaneelle erittäin mielenkiintoista taustoitusta postliberalismista ja siitä, missä ristiriidassa nämä aatteelliset voimat ovat Trumpin taustalla häärivien teknomiljardöörien kanssa (ja kuinka Trump kenties hyötyy tästä). Mielenkiintoisin osuus on ennen lopetusta ja suosittelen lukemaan sen kokonaisuudessaan enkä ala sitä tässä pätkimään. Lopun virkistävä itsereflektio on sekin asia jonka soisi lisääntyvän meidän liberaalien keskuudessa. En minä ainakaan halua jäädä seisomaan historian sivustakatsojaksi ja paasaamaan kuinka muut on tyhmiä. Kalliusta mukaillen, olisi tunnistettava ja tunnustettava ne aidot aatteelliset näkökulmat ja oikeutet tai vähintäänkin ymmärrettävät kritiikin osat joita kaiken vihan ja öyhötyksen takana on. Vain niin tätä kasvavaa joukkoa voidaan oikeasti puhutella ja kehityssuunta kääntää. Vai kenen pään täydellisen itsekritiikitön ylenkatse ja halveksunta on ikinä kääntänyt?
Vaikka patriarkaalisen kristitty, valkoinen ja heteroseksuaaliseen ydinperheeseen nojaava Eurooppa voi kuulostaa kauhukuvalta, se ei ole syntynyt tyhjästä.
Siksi on tärkeää tunnustaa postliberaalin individualismi- ja kapitalismikritiikin kärki, jonka myös monet vasemmistolaiset allekirjoittavat. Euroopan unionin sopimukset perustuvat hyvin yksilökeskeiseen ajatteluun.
Myös postliberaalien esittämä juurettoman kosmopolitismin kritiikki osuu maaliinsa. Moni pääkaupunkiseudun tietotyöläinen ottaa mielellään selfieitä Kolin kansallismaisemassa, mutta vain harva muuttaisi töiden perässä Pohjois-Karjalaan.
Urbaanin eliitin – jota esimerkiksi Helsingin Sanomien sunnuntaiesseitä kynäilevät tutkijat edustavat – kannattaa katsoa peiliin. Jos elämme Adrian Vermeulen kuvaamia ”liberalismin pitkiä hautajaisia”, voimme ainakin pohtia, mitä teemme näiden hautajaisten aikana.
Essee oli ainakin allekirjoittaneelle erittäin mielenkiintoista taustoitusta postliberalismista ja siitä, missä ristiriidassa nämä aatteelliset voimat ovat Trumpin taustalla häärivien teknomiljardöörien kanssa (ja kuinka Trump kenties hyötyy tästä). Mielenkiintoisin osuus on ennen lopetusta ja suosittelen lukemaan sen kokonaisuudessaan enkä ala sitä tässä pätkimään. Lopun virkistävä itsereflektio on sekin asia jonka soisi lisääntyvän meidän liberaalien keskuudessa. En minä ainakaan halua jäädä seisomaan historian sivustakatsojaksi ja paasaamaan kuinka muut on tyhmiä. Kalliusta mukaillen, olisi tunnistettava ja tunnustettava ne aidot aatteelliset näkökulmat ja oikeutet tai vähintäänkin ymmärrettävät kritiikin osat joita kaiken vihan ja öyhötyksen takana on. Vain niin tätä kasvavaa joukkoa voidaan oikeasti puhutella ja kehityssuunta kääntää. Vai kenen pään täydellisen itsekritiikitön ylenkatse ja halveksunta on ikinä kääntänyt?
Vaikka patriarkaalisen kristitty, valkoinen ja heteroseksuaaliseen ydinperheeseen nojaava Eurooppa voi kuulostaa kauhukuvalta, se ei ole syntynyt tyhjästä.
Siksi on tärkeää tunnustaa postliberaalin individualismi- ja kapitalismikritiikin kärki, jonka myös monet vasemmistolaiset allekirjoittavat. Euroopan unionin sopimukset perustuvat hyvin yksilökeskeiseen ajatteluun.
Myös postliberaalien esittämä juurettoman kosmopolitismin kritiikki osuu maaliinsa. Moni pääkaupunkiseudun tietotyöläinen ottaa mielellään selfieitä Kolin kansallismaisemassa, mutta vain harva muuttaisi töiden perässä Pohjois-Karjalaan.
Urbaanin eliitin – jota esimerkiksi Helsingin Sanomien sunnuntaiesseitä kynäilevät tutkijat edustavat – kannattaa katsoa peiliin. Jos elämme Adrian Vermeulen kuvaamia ”liberalismin pitkiä hautajaisia”, voimme ainakin pohtia, mitä teemme näiden hautajaisten aikana.