Kun Nirvana breikkasi alkuvuonna -92, musiikkimaailman huomio kiinnittyi Seattleen, media tarttui Sub Popin jätkien lanseeraamaan grunge-termiin ja niputtivat kaikki Seattlen bändit samaan kategoriaan. Tämän jälkeen jokainen levy-yhtiö halusi "oman nirvanan tai pearljamin", jolloin jokaista Seattlen bändiä apinoivaa yhtyettä alettiin kutsua grungeksi. Hyvä esimerkki on Bush.
Niin, tässä nyt toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä. En usko, että olemme lopulta kovin eri mieltä asioista. Mutta ei grunge ole maailman ainoa esimerkki siitä, että media hahmottelee jonkun skenen ja alkaa puhua siitä ihan miten itse haluaa.
Artistit ovat yleensä tällaista yhteen niputtamista vastaan, koska jokainen haluaa olla ainutlaatuinen. Mutta vaikka grungen määritelmä olisi ollut alun perin paljon tarkkarajaisempi, niin mielestäni tuo median luoma löyhempi merkitys korvasi sen nopeasti. Ja kuten aiemmin sanoin, noiden Seattle-bändien musiikista oli löydettävissä muutamia helposti kopioitavia piirteitä, joten sen jälkeenhän grungea tai "grungea" alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Eli kyllä se oli myös jonkinlainen löyhärajainen musiikkityyli. Luulen, että jotkut bändit jopa vähän muuttivat musiikkiaan tuohon suuntaan, kun nähtiin, että mikä tahansa grungevaikutteilla maustettu angstinen jyystö kelpaa.
Alkuperäiset grungebändit olivat hyviä, mutta niiden jäljittelijät eivät olleet oikeastaan koskaan. Jonkun Bushin, Candleboxin tai Seven Mary Threen kaltainen sonta myi silti miljoonia - ainakin hetken ajan. Mutta ainahan vasta jälkeen päin nähdään se, mikä oli jonkun musiikkityylin ydin ja mitkä olivat niitä merkittäviä yhtyeitä. Tuon Seattlen neljän suuren lisäksihän samassa imussa tulivat myös Smashing Pumpkins ja Stone Temple Pilots, jotka ehkä hetken ajan laitettiin samaan nippuun seattlelaisten kanssa, mutta oikeastihan ne menivät molemmat ihan muihin suuntiin ja niistä tuli täysin tuosta skenestä riippumattomia suuria yhtyeitä. Ei niiden kohdalla enää myöhempinä vuosina grungesta puhuttu. Enemmänhän joku Stiltskin oli grungea kuin ne - ja tähän sellainen makeasti naurava hymiö.
Joka tapauksessa grunge on ollut valtava juttu Jenkeissä. Ja on osittain edelleen. Joku Nickelback on omaan nenääni pahanhajuinen tuulahdus ysärin feikkigrungebändeistä, mutta pirun suosittu se on. Jenkit oikeasti tykkäävät tuollaisesta tunkkaisesta rockista.
Jos kiinnostaa, kannattaa lukea
aihetta käsittelevä kirja.
Kiitos vinkistä, olen lukenut.
