Vähän on kyllä näitä aikoja ikävä:
Paskuudessaan yksi älyttömämpiä juttuja koskaan. Tuo on juuri sitä wrestlecrapia mikä on niin skeidaa, että se kääntyy jo viihdyttävän puolelle. Yleisössä kenelläkään ei pidä pokka ja jengi naureskelee, JBL selostamossa yrittää pitää roolia päällä vaikka varmasti tajuaa itsekin että ei vittu mitä paskaa. Propsit noille painijoille jotka ihan naama peruslukemilla tuossa viettävät hiljaista hetkeä.
Muistan olleeni mehuissani tuosta kuviosta ainakin vähän. Juuri sitä kunnon yliampuvaa elämää suurempaa saippuaa (campia), mitä wrestlingilta odottaa sopivissa määrin. Siinähän kun Vince käveli sinne räjähtävään limusiiniin, niin kaikki muut painijat olivat backstagella naama vakavasti peruslukemilla, mutta joku taisi hymyillä tai jopa vähän nauraa. Sanomattakin selvää, että joutui vaikeuksiin.
PG-eralta omanlaisensa versio, että Hornswoggle paljastui Vincen lehtolapseksi.
Oli siellä omallakin seuranta-ajalla vielä kaikenlaista. Mikä käsitti Ruthless Aggression eran jostain 03-04 aina pariin vuoteen PG-eraa. Edgen ja Litan livesexxxit peiton alla kehässä, kiusallista katsoa jopa hormonihyrräävän teinin näkökulmasta. Ja tuohonhan kuului myös Litan raskauden keskeytyminen ja jalkafetissin omaava Gene Snitsky, joka taisi potkaista jotain "vauvaakin" jonnekin ("It wasn't my fault").
ECW:n paluu (innostus kuoli nopeasti, mutta syntyi siitä mm. One Night Stand ppv edes). Taisi olla jo pg-eraa sitten tuo, kun Triple H murtautui Randy Ortonin asuntoon kuin Stone Cold konsanaan. Rey Mysterio ja Eddie Guerrero myllyttämässä Dominik-pojan huoltajuudesta. Heidenreichin Michael Colen raiskaus. Muhammad Hassan ja terroristit vs. Undertaker. Vince haastaa jumalan otteluun.
Oli Eugenea hahmona, jonka gimmick oli, etteivät kaikki muumit olleet laaksossa. Synnytti hyvää komediaa erityisesti kombona monien muiden kanssa, mutta olihan se jo vähän silloinkin hyvän maun yli.
Jotain oikeasti hyvää, mikä on jäänyt mieleen ja minkä tältä istumalta muistaa. Evoluutio ja Ric Flairin uusi tuleminen, sekä sitten uran silloinen huipennus HBK:n kanssa. JBL:n mikkityö ykkösheelina. Degeneration X:n uusi tuleminen. Ja ehti nähdä muutamien kavereiden kasvun main eventiin, sekä joitain ilahduttavia paluitakin.
Ja WrestleMania 20... Eddie Guerrero ja Chris Benoit, ystävät, WCW-tulijat, voittivat samana iltana mestaruudet. Ikään kuin alleviivaten uudenlaista aikakautta WWE:lle. Se oli maaliskuu 2004. Kolme vuotta ja pari kuukautta, eikä kumpaakaan painijaa enää ollut. Ja sen myötä aikalailla myös Ruthless Aggression era loppui. WWE muunsi itseään perheystävällisempi, bannasi ainakin virallisesti steroidit ja kaikkia muita muutoksia tehdäkseen salonkikelpoisempaa viihdettä. Mikä on tietysti hyvä, että painijoidenkin hyvinvointi ja turvallisuus siinä samalla parani. Mutta jotenkin pesuveden mukana meni samalla se jonkinlainen terä, mikä itseä tuossa sairaalloisesti vähän kiehtoi. Tai sitten todellinen syy on kun some, kamerapuhelimet ja kaikki tuli vahvasti samoihin aikoihin mukaan, jolloin painijoista alkoi karista sellainen pieni etäinen mystiikka pois jollain tapaa. Tai vain aikansa kutakin, uusia kiinnostuksia.
Jos joskus vain aukeaisi aikaa, niin mielellään katselisi vanhaa WWF:ää. Jossain määrin tulee vanhoja klippejä ja nostalgiapätkiä katseltua melko säännöllisesti Youtubesta syömisen ohessa varmana viihteenä, jos ei muutakaan ole syötteessä.
/img-s3.ilcdn.fi/440956bc1cdb6b80fab821c44f43c71ac069399c80c15c6980de26623595853e.jpg)
www.iltalehti.fi
