Helldorado (1999) *1/2
Koska edellinen levy ei vienyt iloisia poikia marilyn mansoneiksi Marilyn Mansonin paikalle, eivätkä vanhat fanit liioin arvostaneet synabassoja, on aika jälleen kokeilla jotain uutta. Ideana oli kuulemma palata varhaisten demojen meininkeihin. Huhujen mukaan kaikille on jälleen annettu rumpalia lukuunottamatta kenkää. Tällä kertaa Mr. Blackie Lawless tarjoilee levyllisen verran räkäistä kaavan mukaan soitettua rokkiheviä vähän turboahdetun ja oksasilppurin läpi vedetyn AC/DC:n hengessä.
Levyä on syytetty siitä, että kaikki biisit ovat variaatioita about kahdesta eri kappaleesta. Ja ihan aiheesta. Tsipaleet on ilmiselvästi vieläpä vedetty narulle kiireellä ja olisi niitä lauluosuuksiakin voinut kokeilla pari ottoa lisää. Levyn mukana tulevassa saatetekstissä mainitaan, että levyllä on tarkoituksella minimaalisesti bassotaajuuksia, jotta sitä voisi soittaa stereoissa mahdollisimman lujaa.
Voi perkele.
Ilmiselvästi joku on neuvotellut itselleen levydiilin, että maksakaa mulle roima ennakko, niin teen ja tuotan levyn teille levyn avaimet käteen periaatteella ilman lisäkustannuksia. Ja sitten ollaan 1) annettu bändille kenkää, mutta laitettu nimet krediitteihin 2) tehty levy äärimmäisen halvalla ja nopeasti vähän sinnepäin 3) naurettu matkalla pankkiin tallettamaan niitä ennakkoja omalle säästötilille.
Unholy Terror (2001) **
Ilmeisesti ainakin Chris Holmes pyörittelee yhä peukaloita kotonaan, vaikka mies jälleen kerran tekijäluettelossa mainitaankin, mutta nyt on alla uusi levy-yhtiö ja levydiili, joten levyä pukkaa jälleen! Tällä kertaa ollaan äkätty maailman pahuus. On kouluammuskeluita ja on uskonnollisia johtajia. Välillä toki sitten rokataan ja inkkarimeiningeissä käydään lämmittelemässä yli kymmenen vuoden takaista "Forever Free" -biisiä. Meininki on räkäistä, kitarat kovalla. Biisit ovat korkeintaan keskitasoa ja Unholy Terror / Charisma -kaksikkoa lukuunottamatta melko mitäänsanomattomia.
Dying For The World (2002) **
Kiertueen jälkeen ahneille Chris Holmesille ja Stet Howlandille annettiin lopullisesti kenkää. Soolokitaristiksi pestattiin tuntematon nuori kloppi nimeltä Darrell Roberts ja rumpuihin jo pitkään bändille aina välillä kannutellut Quiet Riotin Frankie Banali. Tällä kertaa ollaan sotaisissa tunnelmissa, kun Mustin kotokonnuille oltiin törkeästi hyökätty. Ideana oli tehdä Afganistanin kostoretkelle lähteneille sotureille levy, jota he voisivat vihollisen ampumisen lomassa sitten luukuttaa tankkien ämyreistä.
Ja perkele, tässä on silti kuusi kertaa enemmän ideaa kuin kahdessa aikaisemmassa. Biisit ovat oikein osuvia ja sovituksiakin on selvästi pysähdytty miettimään. Levyn kuuntelu on silti tuskaista. En osaa oikein sormella osoittaa, että mikä tarkalleen ottaen on pielessä, mutta jotain suorastaan korvia raastavaa tässä on. Melkein tuntuu siltä, että sieltä puuttuu kapeita osia taajuuskaistasta. Joku on mokannut ja pahasti. Kitaroissa on tietty ihan saatanallinen määrä säröä, joka tekee kaikesta mössöä, pellit hyppäävät silmille, laulussakin on jotenkin ikävä saundi ja koko paketti on vedetty masterissa jonkun 2000-luvun alun tuubiprosessorin läpi, mutta silti lopputulos on silti vielä surkeampi kuin osiensa summa. Jöötin alta silti kuulee, että jopa siinä soundipolitiikassakin on selvästi kuitenkin idea, potentiaalia ja yritystä.
Piloille tuotettu helmi. Järkevällä soundipolitiikalla ja tiukemmalla tuotannolla tähän voisi lisätä kaksi tähteä lisää.
Neon God: pt. 1 - The Rise (2004) **1/2
Floppivärisuoran jälkeen on jälleen aika vaihtaa levy-yhtiötä. Tällä kertaa inspiraatiota haetaan The Crimson Idolin menestyksestä: luvassa on uusi ja vieläpä kaksiosainen rock-ooppera. Voi luoja.
Mitäs tästä nyt sanoisi. Selvästi Mustimies on tätä kelaillut ja sävellellyt pitkään, mutta lopulta huolella suunniteltu voltti laskeutuu kuitenkin niskojen varaan. Levyn "tarina" on lähinnä omituinen uudelleenkierrätys ja levy on muutenkin monin osin täysin suora kopio The Crimson Idolista.
Overture (1) = Titanic Overture (1)
Wishing Well (3) = The Invisible Boy (2)
Sister Sadie (4) = Chainsaw Charlie (4)
What I'll Never Find (8) = The Idol (7) / Hold On To My Heart (8)
Jumalauta, jopa biisien numerot täsmäävät!
Tällä kertaa levyllä esiintyy jopa 4 eri rumpalia. Jostain syystä kenkää saanut Stet Howland ollaan palkattu soittamaan yksi biisi (oletettavasti koska soitti "saman" biisin myös Crimson Idolilla) ja rumpujen ääreen istahtavat myös niin itse Blackie Lawless kuin kitaristi Darrell Roberts. Ja se kuuluu. Esimerkiksi XTC Riders koostuu ilmiselvästi lyhyestä parin tahdin rumpukompista, joka on sitten vain loopattu peräkkäin biisin keston ajan. Mitä helvettiä?
Mukana on onnistuneita vetoja kuten Overture, Sister Sadie, törkeä Beatles plagiaatti The Red Room of The Rising Sun sekä Asylum #9 ja kasa mitäänsanomattomia fillereitä ja juustoisen järkyttävä, osin väärässä sävellajissa vedetyllä soololla varustettu What I'll Never Find. Edellisen levyn kammottavaa tuotantoa oli tarkoitus paikata äänittämällä (kuulemma) levy kovalevyn sijaan nauhalle, mutta lähes samalla lailla tämä riipii korvia. Etenkin tapa jolla laulu on miksattu. Saatanan urut. Tässä(kin) olisi ollut potentiaalia paljon parempaan.
The Neon God: pt. 2 - The Demise (2004) *
No, kyllähän sen tiesi että kakkososa tulee olmaan melko jöötiä. Saundeja ollaan ruuvattu hieman inhimillisempään suuntaan, mutta kovin amatöörimäistä meno on. Samalla biisit ovat paria poikkeustelua lukuunottamatta huonompia / erilaisia lainoja ja toisintoja ja sovitukset laiskoja. Ei tästä jaksa muuta sanoa.
Dominator (2007) ***
Musti on pamahtanut lopullisesti uskoon, levylafka vaihtunut ja kenkä viuhunut, mutta mikä tärkeintä, noin 10 vuoden tauon jälkeen käsissä on hyvältä kuulostava W.A.S.P. lätty! Modernihko, ajaton, potkiva. Ja uusi uusivanha kunnollinen kitaristi. Kyseessä on jonkinlainen teemalevy, jossa jokainen biisi käsittelee yhtä aikaa ulkopolitiikkaa ja uskontoa. Biisit toki ovat osittain mitä ovat mutta The Burning Man, Take Me Up, Heaven's Hung In Black ja Heaven's Blessed osoittavat, että kyllä näitä kannattaa edelleen kuunnella.
Babylon (2009) ***
Sama linja jatkuu, tosin tällä kertaa teemana ovat ilmistyskirjan tulikivenkatkuiset meiningit. Tulta piisaa jopa biisien nimissä! Live To Die Another Day, Into The Fire ja kumppanit potkivat ehkä jopa himpun verran mukavammin kuin edellisellä levyllä.
Golgotha (2015)
Niin, tuossa viime viikolla satuin näkemään jonkun maininnan, että uutta levyä pukkaisi 6 vuoden tauon jälkeen tämän vuoden elokuussa. Siitä se sitten iski innostus kuunnella bändin koko studiotuotanto putkeen. Uskonnollinen triptyykki saadaan täyteen, sillä tällä kertaa levy käsittelee nimensä mukaan Golgatan meininkejä.
Anteeksi ja näkemiin.