Viimeaikaisten viestien perusteella tuntuu, että voisin vaihtaa osia jonkun vapaaehtoisen kanssakirjoittajan kanssa ja viettää vaikkapa kuukauden rahatonna ja akatonna, kenties myös ilman töitäkin. Sillä ehdolla, että vaihdokki hoitelee hommani ja kantaa stressini sillä aikaa kun olen muualla.
Niin se on, että ihminen ei osaa arvostaa asioita jotka ovat arkielämän itsestäänselvyyksiä. Olen minäkin aikanani ollut akaton ja rahaton ja ihmetellyt kuinka ihmeessä tässä elämässä selviää eteenpäin.
Nyt on vaimo ja lapsi, omakotitalo, kolme autoa sekä hyväpalkkainen työ. Käyttötilillä näytti olevan rapiat neljä tonnia kun viimeksi katsoin. Silti ihmettelen edelleen, kuinka tässä elämässä selviää eteenpäin.
Juon liikaa viinaa, maksan psykiatrille n. 130 €/tunti kun käyn kertomassa hänelle että juon liikaa viinaa ja laskun aiheuttamaan vitutukseen juon lisää viinaa. Järkevää? Olen aina luullut, että tämmöistä tapahtuu vain amerikkalaisissa ihmissuhdedraamoissa tai HBO:n laatusarjoissa. Onko tämä nyt se "American Beauty", jota elän parhaillaan?
Nauttikaa hyvät ihmiset ajastanne niin kauan kuin se on teidän omaanne.
EDIT: Tarkennetaanpas tähän vielä, että en suinkaan ole nuoruudessanikaan jäänyt paitsi oikeastaan mistään jota yrittäisin tässä surkutella. Ei ei, kun syksyn opintolaina (n. 5000 mk siihen aikaan) tilille rapsahti niin kyllä se yleensä saatiin sileäksi ensimmäisen kahden-kolmen viikon aikana BA:ssa. Loppuvuosi sitten makaronilla ja tonnikalalla (siihen aikaan tonnikala oli jokseenkin halvinta proteiinipitoista ruoka-ainetta, nykyäänhän se maksaa enemmän kuin jauheliha) sekä purkkihernekeitolla.
Opintoihini käytin vaatimattomat 12 vuotta, tosin ajauduin kyllä alan töihin kesken opintojen kuten useat muutkin, mutta kohdallani ei todellakaan voida puhua mistään "kansankunnan nuori kyky" -kuviosta vaan pikemminkin päinvastoin.
Siitä huolimatta olen tänään täällä missä olen ja kiitollinenkin on syytä tietysti olla. Ehkä olen tilastojen vaatima poikkeustapaus, mutta opiskelussa tehokkuus, nopeus ym. vastaavat eivät kuitenkaan näemmä aina kulje käsi kädessä tulevan työuran kanssa.
Minusta oli hyvin lähellä tulla ikiteekkari, mutta päätin punnertaa ja valmistuin kuitenkin. Kannatti, ehdottomasti. Tämä kannustuksena niille N-vuosikurssin opiskelijoille, jotka ovat jo työelämässä ja pohtivat, kannattaako valmistua laisinkaan. Kaksitoista vuotta surkeaa opiskelua, viitisen vuotta DI:nä työelämässä ja hoplaa, olen tulosvastuullisen yksikön johtaja sekä yrityksen johtoryhmän jäsen. Tällaista olisi turha kuvitella tekn.yo -statuksella.
EDIT II: Viestini oleellisin sisältö on, että on mahdollista saavuttaa tavoitteensa ennemmin tai myöhemmin ja myös ylittää ne, jos on riittävästi tahtoa. Mutta yhtä lailla on myös hyväksyttävä, että elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät ole meidän hallittavissamme. Kaikki meistä eivät ole syntyessään Alexander Stubbeja.
Elämäni vaikein paikka ei ole ollut punnertaa lopputyötäni valmiiksi vaan istua keskoskaapin vieressä seuraamassa vastasyntyneen tyttäreni kamppailua voimatta tehdä itse yhtään mitään.