Vittu Wanhaa jokelaa ei saa tuhota! Oli elämäni yksi pahimpia krapuloita, pääni sisäinen meininki oli kuin Hifk:n maalivahtiketju pahimmillaan, mikään ei auttanut, ei pillu, ei pullo, ei vittu edes venäläisten rekkojen jäähdytinneste. Mutta löytyi yksi asia joka auttoi, Wanhan Jokelan pyttipannu ryyditettynä lonkerolla jäillä, tämän herkun ensipuraisun jälkeen pieni hörppy lonkerosta ja vaivuin darraisen nirvanaan, elämä rupesi hymyilemään, olo rupesi talttumaan, peilikuvanikin rupesi näyttämään siltä että olisin kuuluva ihmisrotuun, enkä mihinkään Jane Goodallin romaaniin, pääosassa harmistuva silverback gorilla ja minä sen seksuaalifrustraatioiden vastaanottajana. Elämä ja kuolema, pelkkä taiteiden virta tämän rakkauden ruhtinaitten hengailupaikan seinien ulkomaaleissa luulisi pysäyttävän ahneiden gryndereiden halun ryöstää tämän loistavan paikan kunniakas kulttuurihistoria, mutta kuten niin useasti nykypäivänä Kataisen Suomessa, pelkkä Guggenheim ulkokuori ja sisällöttymyys korvaa sen todellisen sielun ja sisällön minkä aikaansaavat ihmiset heidän historiansa ja se historia minkä he kaikki yhdessä luovat kautta aikojen yhdessä toisistaan tietämättä tuoppi tuopilta ja grogilasi grogilasilta käsikädessä vanhojen hahmojen kanssa sekoittaen nykypäivän hahmot luoden tilaa tulevaisuuden hahmoille jotka toivottavasti nauttisivat aivan yhtä paljon Wanhasta Jokelasta kuin me jotka olemme niin vanhoja nykypäivän kuin tulevien päivien hahmoja istujia ja nauttioita.