Jepjep että sellasta tänään.
Sain juuri kirjeen kotiin että olen päässyt kotikuntani leikkausjonoon, joka voi olla jopa neljä kuukautta pitkä.
Kaikki alkoi viime salibandykauden lopusta kun joukkueeni nousi takaisin ykkosdivariin. Polveani alkoi särkeä viimeisen pelin jälkeen melkoisesti mutta uskoin sen menevän ohi levolla. Kesä lähestyi ja treenit alkoivat jälleen painaa päälle. Try-out tilaisuudessa jouduin jättämään leikin kesken kun polvi ei meinannut suoristua. Jatkoin treeneistä suoraan yksityiselle lekurille, sillä uskoin viime kauden lisenssini korvaavan koko leikin, mahdollista leikkaushoitoa myöten.
Yksityisellä erikoislääkäri katsoi polveani ja totesi olevansa 100% varma että kierukassa on pientä häikkää. Kertoili myös operaatiossa ja lupasi minun pääsevän kentälle jo kuukauden päästä kyseisestä päivämäärästä. Hymyillen maksoin parinsadan euron laskun kymmenen minuutin juttutuokiosta.
Seuraavana päivänä menin käymään vakuutustoimistossa jossa todettiin ettei vakuutukseni katakaan kuin tuhanteen euroon asti polveni hoitoa. Ei tarvinnut kovinkaan kummoista laskutuokiota pitää kun tajusin joutuvani käyttämään julkista puolta. Opiskelijana ei kovinkaan suuria tuloja kun ole.
Kuukauden päästä sain varattua ajan itselleni julkisen ortopedin luokse joka myös totesi kierukkani olevan rikki. Tästä seurasi kolmen kuukauden ajanjakso jonka aikana kävin kolme kertaa näyttämässä polveani eri henkilöille vain saadakseni kuulla saman diagnoosin kaikilta.
Lopulta viime kuussa pääsin magneettikuvaukseen ja ajattelin vihdoinkin pääseväni loppusuoralle asian hoidossa. Viikkoa myöhemmin sain puhelun ortopediltä ja hän pyysi jälleen käymään. Ihmettelin, tosin en ääneen, miksei tuloksia vain sanota ääneen puhelimessa.
Menin jälleen sitten vastaanotolle jossa lääkärini kertoi että kierukka on täysin ehjä. Hän taivutteli polveani eri suuntiin ja pienen tutkinnan jälkeen löysi uuden diagnoosin; polvilumpiossa on vamma. Tällä kertaa asiaa ei sitten enempää tutkittu vaan sain suoraan lähetteen pöydälle.
Kirje tuli tänään kotiin; neljä kuukautta jonoa. Voi terve.
Joten ensi helmikuussa kun pääsen tähystettäväksi on tullut kuluneeksi kahdeksan kuukautta siitä kun menin ensimmäistä kertaa näyttämään polveani. Ja voin jo nyt lyödä vetoa että vammaa ei löydy. Eipähän tarvi salibandya enää pelata. Vittu.
Sain juuri kirjeen kotiin että olen päässyt kotikuntani leikkausjonoon, joka voi olla jopa neljä kuukautta pitkä.
Kaikki alkoi viime salibandykauden lopusta kun joukkueeni nousi takaisin ykkosdivariin. Polveani alkoi särkeä viimeisen pelin jälkeen melkoisesti mutta uskoin sen menevän ohi levolla. Kesä lähestyi ja treenit alkoivat jälleen painaa päälle. Try-out tilaisuudessa jouduin jättämään leikin kesken kun polvi ei meinannut suoristua. Jatkoin treeneistä suoraan yksityiselle lekurille, sillä uskoin viime kauden lisenssini korvaavan koko leikin, mahdollista leikkaushoitoa myöten.
Yksityisellä erikoislääkäri katsoi polveani ja totesi olevansa 100% varma että kierukassa on pientä häikkää. Kertoili myös operaatiossa ja lupasi minun pääsevän kentälle jo kuukauden päästä kyseisestä päivämäärästä. Hymyillen maksoin parinsadan euron laskun kymmenen minuutin juttutuokiosta.
Seuraavana päivänä menin käymään vakuutustoimistossa jossa todettiin ettei vakuutukseni katakaan kuin tuhanteen euroon asti polveni hoitoa. Ei tarvinnut kovinkaan kummoista laskutuokiota pitää kun tajusin joutuvani käyttämään julkista puolta. Opiskelijana ei kovinkaan suuria tuloja kun ole.
Kuukauden päästä sain varattua ajan itselleni julkisen ortopedin luokse joka myös totesi kierukkani olevan rikki. Tästä seurasi kolmen kuukauden ajanjakso jonka aikana kävin kolme kertaa näyttämässä polveani eri henkilöille vain saadakseni kuulla saman diagnoosin kaikilta.
Lopulta viime kuussa pääsin magneettikuvaukseen ja ajattelin vihdoinkin pääseväni loppusuoralle asian hoidossa. Viikkoa myöhemmin sain puhelun ortopediltä ja hän pyysi jälleen käymään. Ihmettelin, tosin en ääneen, miksei tuloksia vain sanota ääneen puhelimessa.
Menin jälleen sitten vastaanotolle jossa lääkärini kertoi että kierukka on täysin ehjä. Hän taivutteli polveani eri suuntiin ja pienen tutkinnan jälkeen löysi uuden diagnoosin; polvilumpiossa on vamma. Tällä kertaa asiaa ei sitten enempää tutkittu vaan sain suoraan lähetteen pöydälle.
Kirje tuli tänään kotiin; neljä kuukautta jonoa. Voi terve.
Joten ensi helmikuussa kun pääsen tähystettäväksi on tullut kuluneeksi kahdeksan kuukautta siitä kun menin ensimmäistä kertaa näyttämään polveani. Ja voin jo nyt lyödä vetoa että vammaa ei löydy. Eipähän tarvi salibandya enää pelata. Vittu.