Vituttaa, kun oikeasti joudun miettimään, että katsonko tänään peliä ollenkaan. Jätin KooKoo-pelin jo vastikään välistä, joka oli ensimmäinen tahallisesti skipattu matsi noin kymmeneen vuoteen. Yleisestiottaen oon kaiken maailman mökkireissuilla, synttäreillä yms onnistunut aina salakavalasti keksimään jonkun tavan katsoa matsi samalla. Nyt vastassa on kriisi-Jukurit, joka kauden alussa oli lähellä viedä Kärppiä kotihallissaan. Silloin yksilötaito nosti Kärpät lopulta peliin mukaan ja ohi, mutta miten tänään? Peli ei ole kehittynyt ainakaan Kärpillä toistaiseksi näkemiimme vastuksiin verrattuna riittävästi, joten helppoa iltaa ei tänäänkään varmasti tule. Suoraansanottuna ottelun asetelma on sellainen, etten tiedä löydänkö siitä minkäänlaista viihdearvoa ennakkoon.
Tähän lisättynä se tosiasia, että olo alkaa olla hyvin välinpitämätön Kärppiä kohtaan. Siis huolestuttavan välinpitämätön. Välillä tuntuu, ettei voitot tai tappiot enää tunnu miltään. Sitten tulee niitä jaksoja, jolloin varsinkin tappiot vituttavat - ja kovasti. Kai tätä jonkinlaiseen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön voi jo verrata. Nyt ollaan menossa taas siinä jaksossa, jossa tappiot toden totta vituttavat, eikä minusta tunnu ihmisenä hyvältä ajatus siitä, että olen kärttyinen jopa omille lapsilleni puoli seitsemästä nukkumaanmenoaikaan asti, koska suosikkijoukkueeni aiheuttaa mulle harmaita hiuksia television välityksellä.
Reilu kolme tuntia pelin alkuun ja mun vaakakuppi on kääntymässä ihan tosissaan siihen suuntaan, että keksin pelin ajaksi jotain muuta tekemistä. Ja se kyllä vituttaa.
