Timo T.A. Mikkonen kuunteli radiosta viittomakielisiä uutisia. Kevätillan hämärä oli jo laskeutunut, peipposten konsertti ei miestä häirinnyt. Sairaalahuoneessa oli leppeää. Mutta Sokean Reetan räjähtävä haukkuminen sai Timo T.A. Mikkosen muodon mustenemaan.
- Saatana, hiljaa perkele! Timo T.A. Mikkonen karjahti.
- Elä huuvva, perkeleessä... Nina on tulossa, Sokea Reeta vingahti.
- Onko lapset mukana? Timo T.A. Mikkonen kysyi hätääntyneenä, sammutti radion ja kaivautui petiinsä.
- Ei näytä olevan, Sokea Reeta vastasi ja laski alleen. - Taas minulle teki tämän, voi Venäjä!
- Niin minkä teki? Timo T.A. Mikkonen uteli peiton alta.
- Kusin alleni, minulle tekee sen säikähdys, toisinaan ilo. Yleensä nopeat tunnekuohut, Sokea Reeta selitti ja katseli ovelle päin. - Askeleet kuuluvat jo, voi perkele.
Silloin Timo T.A. Mikkonen heittäytyi vatsalleen lattialle Sokean Reetan virtsalammikkoon. Ovi tempaistiin ulkoa auki, Sokea Reeta murisi parta vaahdossa. Timo T.A. Mikkonen sai kuulla, että avioeropaperit on jätetty, lapset lähtevät Ninan mukaan ja Timo T.A. Mikkosen on turha enää odotella vierailuja häneltä, Nina muuttaisi toiselle puolelle maapalloa puolien Timo T.A. Mikkosen rahojen kanssa. Sokean Reetan Timo T.A. Mikkonen saisi pitää, "tyhmän vittupäähurtan saatana".
Sokea Reeta lakkasi murisemasta. Timo T.A. Mikkosen poskia pitkin valuivat lämpöiset kyyneleet. Sokea Reeta ei mennyt lohduttamaan Timo T.A. Mikkosta, koska koira pystyy hajuaistinsa avulla erottamaan ilon kyyneleet surun aiheuttamista tuskan kyyneleistä.