Peruskoutsi on kuin budjettiversio mikroaaltouunista – toimiva, mutta ei säväytä. Hänellä on yksi peruspelikirja, jolla voi juuri ja juuri pärjätä, tai vaihtoehtoisesti hän saa porukan lypsettyä pisteille yksinkertaisella peruspelillä. Hyvä valmentaja taas on kuin sveitsiläinen linkkuveitsi: hän hallitsee sekä pelikirjat että joukkueen hengen nostattamisen. Mutta erinomainen valmentaja? Hän osaa säätää taktiikkaa lennosta ja näkee pelin kulun jopa yksittäisten vaihtojen tasolla. Mikä tärkeintä, hän osaa operoida erilaisilla pelaajamateriaaleilla muokaten pelikirjaa sen mukaan.
Peltonen ei valitettavasti mahdu näihin kategorioihin. Hänen pelinsä rakenne on sekavaa, eikä siitä löydy punaista lankaa. Vielä pahempaa on tunteen puuttuminen; pelaaminen näyttää siltä kuin kaikki suorittaisivat velvollisuutensa, mutta ilman intohimoa tai päämäärää. Tämä on johtanut siihen, että tekeminen on muuttunut enimmäkseen tylsäksi ja ennalta arvattavaksi virkamieskiekoksi.
Pahin virhe olisi jatkaa tätä enää yhtään pidemmälle. Peltonen ei ole tuonut joukkueeseen kaivattua kehitystä tai muutosta, ja hänen aikansa penkin takana on tullut päätökseensä. Eikä ainoastaan penkin takana, vaan koko seurassa. Nyt tarvitaan selkärankaa tehdä vaikea, mutta välttämätön päätös ja löytää uusi suunta – sellainen, joka palauttaa joukkueen identiteetin ja tuo takaisin sen tunteen, joka on nyt kadoksissa.