Olen yrittänyt opetella kirjoittamaan rikkaita lauseita, joiden välissä on sivulause, antaakseni itsestäni hiukan sofistikoituneemman vaikutelman. Peltonen taas on vanhan liiton valmentajamies, eksentrinen harjoittelija, jonka pelikirjassa ei ole tähän mennessä ollut yhtään sivulausetta.
Siksi Peltosesta on vaikea tykätä. Häneen on yhtä helppo samaistua kuin takalveen, joka yllättää jo toista kertaa samana keväänä, pakkasineen ja ilkeine viimoineen. Peltonen on se suorituskeskeinen asiamies, joka tulee kahvilaan ja juo espresson seisaaltaan, voidakseen tankata ripeästi ennen seuraavaa tärkeämpää etappia.
Ei hymy viivy tällaisten voittajamiesten kasvoilla kuin hetken helpotuksen verran tiukan voittopelin jälkeen.
"Mihin tuolla miehellä on kiire", joku nuorempi barista saattaa silloin tällöin ihmetellä. "Hän on voittanut mestaruuksia pelaajana", samassa kulmassa, jukkapalmun vieressä istuva, tweed-hattua ylpeydellä kantava vanhus silloin kuittaa, "ja aikoo voittaa sellaisen täällä valmentajanakin."
Peltosen lauseet ovat sielultaan kuin Hemingwayn, lyhyttä päälauseen paalutusta, vaan toistaiseksi teroittamatta jääneestä kynästä. Ei kukaan arvosta kirjailijaa, joka ei ole koskaan saanut edes esikoisteostaan julki. Eikä kukaan rakasta kalastajaa, jolla ei ole muuta saalista enää mukanaan kuin vanhat menestystarinat.
Jos Peltonen saa kevään myrskyissä suurimman kalan satamaan asti, saa hän kauden päätteeksi muutakin kuin lohduttavia katseita niiltä, jotka eivät uskalla edes merille lähteä. Jos tulosta ei tule, tuo kahvilan herrasmies paskoo tweed-hattuunsa. Niin kitkerää kahvia. Niin katkeraa eloa. Paskaa, kuten palstaveli
@Bobby Halkidis muistaisi muistuttaa.
Tweed-hattuinen vanhus kun voi vain uneksia mestaruudesta. Ei hän mestaruuden eteen enää voi mitään tehdä muuta kuin asettua laverille näkemään kangastuksia, joita kevätaurinko ja meren kohina yhdessä maalaavat. Pokaali kiiltäisi kuin hänen poikalapsensa kiilsi silloin joskus aikaa sitten saunassa synnytyksen jälkeen, ja hän rakastaa poikaansa niin kuin mestaruutta, jota ei ole koskaan tullut hänen arkeaan piristämään sitten elämänsä iltapäivän.
Ei mestaruudessa ole juhlimisesta kyse, vain helpotuksesta, niin kuin saisi äkillisen helpotuksen yhtä yllättäen alkaneeseen päänsärkyyn. Tällaiset tosiasiat, elämää koossa pitävät ohjenuorat, ovat vain vanhojen miesten tiedossa.
Siksi isät varoittavat poikaansa, joka heti kyllästyy kuulemaansa eikä opi, ennen kuin ymmärtää saman minkä isä on jo aikaa sitten tiennyt. Älä lähde sotaan. Älä rakastu ilkeämieliseen naiseen. Älä osta Range Roveria.
Minä olen poiminut unissani meritähtiä ja viskonut niitä mereen, saanut poikalapsen, jonka äiti on itkenyt onnesta oman äitinsä ja hänen äitinsä edessä. Minä olen voittanut mestaruuden, en tässä elämässä, mutta olen nähnyt mielessäni sen kevään, joka ei ole vielä koittanut. Minun ei edes tarvitse voittaa mestaruutta, niin kuin Mika Waltarin ei tarvinnut koskaan käydä Egyptissä kirjoittaakseen Sinuhen elämän, tänä keväänä tai sitä seuraavana.
Minulle riittää, jos vanha mies, Göran, nostaa ja heiluttaa hattuaan hyväksyvästi jäälle päin. Silloin tiedän istuvani niin, että aurinko osuu suoraan poskeeni.