Jotenkin meinaa sanattomaksi vetää - nimenomaan positiivisessa mielessä - Kärppien nykyvire, ja ladut, jotka Havu on selkeästi joukkueen edessä avannut. Ulosanti presseissä voi olla puupökkelömäistä, mutta onhan Kärppien ilme sellainen kuin kevät olisi saapunut etuajassa, vaikka pakkanen paukkuu yhä kolmenkymmenen kieppeillä. Vapautuneisuus näkyy, onnistumiset ruokkivat itseluottamusta lumipalloefektin lailla, eikä vyöry näytä hidastuvan. Turunen ja Koivunen ovat toki aivan omassa luokassaan tuloksentekijöinä, mutta melkeinpä jokainen pelaaja on ruvennut nostamaan tasoaan siitä lähtien, kun Mäntymaa otti ohjat. Ikään kuin kahleet olisi nilkoista poistettu. Tuo porukka osaa pelata aika helvetin hyvin, kun se pelaa yhdessä, ja uskoo joka hetki kaikkeen, mitä on sovittu.
Kärpät on nyt sarjakolmonen, ja kun katsoo vaikkapa Ilveksen tämän hetkistä taaperrusta, voidaan alkaa tosissaan puhua jopa siitä, että tässähän taistellaan vähintään runkosarjan kakkospaikasta. Aivan uskomattoman onnelliseksi vetää mielen edes ajatus tällaisesta skenaariosta, koska kärkisijoista kamppailu on enemmän realismia kuin kertaakaan sen jälkeen, kun Mannerin sädekehä hiipui rusinan kokoiseksi. Kärpät on noussut kuilun partaalta varteenotettavaksi kevään haastajaksi kenelle tahansa, vaikka toki kysymerkkejä on yhä: miten maalivahtikuvio sementoidaan; hankitaanko lisää leveyttä huippuosaamisen muodossa etenkin sentteri- ja pakkirintamalle; mennäänkö nykyisellä valmennuskokoonpanolla tämän kauden päätyyn asti; mikä organisaatiossa on pidemmän tähtäimen visio urheilumenestyksen suhteen?
Nyt näyttää kuitenkin paremmalta kuin uskalsin Marjamäen aikana ja jopa potkujen jälkeen suurimmissa unelmissanikaan toivoa. Onko tämä hattaraa, höttöistä pakkaslunta, joka sulaa pian pois? Vai ikiroudan kaivattu henkäys, joka on kaivettu syvältä pintaan, ja peto on herännyt taistelemaan? Joka tapauksessa viime ajat ovat olleet melkein unenomaista liitoa. Vaikkei kirjoitteilla olisikaan satu epärealistisine juonenkäänteineen, kenties Havu ohjaa tragedian katarsikseen saakka. Näytelmän mottona voisi olla lainaus Shakespearelta: "Ei mikään voitto kasva siellä, mistä ilo puuttuu".