Maatuskan keskimääräinen elopaino 150 cm:n mitalla pyörii jossain 150-200 kg välillä mikä ei pelkällä kaalinsyönnillä ole fyysisesti mahdollista. Joten todellisuus lienee yhä vaan se mitä venäläisessä kirjallisuudesta jo tunnetaan: kun krestjanik-talonpoika valittaa vieraalle köyhyyttään tuntitolkulla ja ilta saapuu, käy hän piilossa olevasta maakellarista hakemassa makkaraa, votkaa ja leipää.
Toden totta. Kaali on itäslaavin perusapetta, mutta niin ovat myös sianihra, kissansilmämakkara ja kirkas viina. Saa mennä todella huonosti, jos jotakin noista ei onnistuta taikomaan esiin. Ja viina loppuu viimeisenä.
Tähän päälle vielä muisteloita. Olin pari vuosikymmentä sitten töissä Venäjällä. Kun yritysten kanssa tehtiin kauppaa, niin toki siihenkin aikaan Moskovassa laskut maksettiin käytännössä aina pankkiin. Oli kuitenkin muutamia poikkeuksia. Eräs herra osti firmalleen edustamaltani yritykseltä jatkuvaa palvelua, joka laskutettiin aina vuodeksi etukäteen. Tämä asiakas sopi aina kanssamme palaveriajan, jolloin hän tulee allekirjoittamaan uuden vuosisopimuksen, ja maksaa samalla koko 12 kk palvelun käteisellä. Äijä toi rahat yleensä rispaantuneessa muovikassissa, jotain luokkaa 10-15 tuhatta US-dollaria siinä varmaan oli, monenmoisina seteleinä.
Sitten laskettiin rahat ja allekirjoitettiin paperit. Tuon jälkeen asiakas nosti neukkarin pöydälle toisen kassin, jossa oli allekirjoituksen juhlistamista varten pienet zakuskat; esimerkiksi litran pullo vodkaa, tumma leipää, sianihrasiivuja ja hapatettuja suolakurkkuja. Otettiin kaapista lasit ja lautaset, ja nautittiin zakuskat mukavassa seurassa. Asiakkaan autonkuljettaja odotti aina pihalla kiltisti sen pari tuntia, kun eväitä nautittiin ja kerrottiin mielenkiintoisia tarinoita niin laajasta Venäjän maasta kuin Suomen saloilta. Päälle halattiin, ja sovittiin, että ensi vuonna uudestaan. Asiakkaalle vielä matkaevääksi Suomesta tuotu salmiakkikossupullo, joka oli miehen mielestä niin helvetin pahaa että on jo hyvää, ja rouvalle kotiin vietäväksi suklaalevy.