Rautakansleri
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Pelicans, RoKi, alasarjajoukkueet
Avataanpa tässä voitetun IFK-sarjan jälkihöyryissä uusi ketju. Ideana siis jakaa vapaasti omia muistoja, tunnelmakuvia ja yleisiä fiilistelyjä Pelicans-fanin elämästä. Ketjun lukemista suositellaan nautittavaksi kaksi kertaa vuorokaudessa aamuin ja illoin, mikäli Pelicans-suhteesi on laimenemassa tai haluat nostattaa jo valmiiksi kiihkeää suhdettasi vielä uusiin sfääreihin. Ketjua saa nauttia ilman reseptiä. Aloitan oman "kannattajaurani" muistelulla ja äskeisen voiton tunnelmoinnilla, mutta sen jälkeen: olkaa hyvät, kirjoittakaa, fiilistelkää, muistelkaa, nauttikaa.
Äskeisen seiskapelin päätyttyä nousi tunteet pintaan niin katkeransuloisella tavalla että pakko purkaa sitä tälle palstalle. Mistä onkaan kyse, te kysytte, ja kyllähän te sen silti tiedätte: oltiin lähdetty hopeakauden jälkeen uuteen kauteen heikentyneellä joukkuella ja runkosarja oli kivikkoinen. Pudotuspeleihin tultiin kuitenkin rytinällä, kun HIFKiä vastaan karattiin 3-0 johtoon. Peli näytti kauniimmalta kuin se olikaan, kaikki oli helppoa, hauskaa ja ihmeellisen ihanaa.
Kunnes HIFK tulikin sarjaan mukaan ja kavensi voitot kolmeen - yhteen. Ratkaisu siirtyi eteenpäin ja otteluun lähdettiin luottavaisin mielin, mutta turkoosimiehistön jäsenet tuntuivat yhtäkkiä jännittävän ja odottelevan. Aiemmista peleistä tutut rennot, virnistelevät naamat olivat kadonneet ja tilalla oli totinen vääntäminen ja puskeminen. 3-2. Sarja siirtyi IFK:n kotiluolaan, ja tulos oli - valitettavasti - odotetun kaltainen. Petopaitojen juhliessa tasoittamaansa sarjaa minä istuin veljieni kanssa kotisohvalla ja katsoin epäuskoisena, tyhjin silmin eteeni lähes kyyneltyen. Tähänkö tämä taas päättyy? Palasin taaksepäin kaikkiin niihin Pelicansin minulle aiheuttamiin arpiin ja haavoihin, mitä olin vuosien varrella kokenut.
Kaudella 13-14 joukkueen pelastajaksi tuli minunkin ala-asteikäisiin korviini legendaarisen kuuloinen Hannu Aravirta pelastamaan takaisin häntäpään asemapaikoilleen ajautuneen seuran, mutta valopilkahduksien jälkeen oli vuorossa taas häviö, nyt toki vasta puolivälierissä. Tuli Tomi Lämsä jonka piti kehittää Pelicansille ensimmäistä kertaa historiansa aikana oma identiteetti ja uskottavuus, esiin astui Janne Juvonen josta piti tulla Lahden seuraava NHL-maalivahti, mutta ainoa mitä Lämsä ja Juvonen toivat oli massiivinen mahalasku ja katkerat kyyneleet.
Pian puhalsivat kuitenkin puhalsivat uudet tuulet, kun Petri Matikainen ja Pasi Nurminen ottivat seuran ohjaksiinsa. Töitä alettiin tehdä tyystin erilaisella otteella, vanhat häviämisen perinteet romutettiin - niin ainakin valmentajat lupasivat - ja yhtäkkiä Pelicans oli kaikkien huulilla. Kausi olikin hyvä ja ensimmäistä kertaa kannattajaurani aikana olin ylpeä joukkueestani. Pudotuspeleissä tuli kuitenkin vastaan iso paha IFK ja edessä oli taas pettymys. Suunta oli kuitenkin ylöspäin ja ilmapiiri positiivinen. Mutta kuinka ollakaan, seuraavalla kaudella ei päästy säälipleijareita pidemmälle kun KalPa hyydytti voittamiseen tottumattomat turkoosit ja kausi päättyi ennen aikojaan. Matikaisen rymistelykiekon viimeinen kausi olikin tuttua valumista takaisin alakastiin, kun piskuinen SaiPa pudotti meidät jo säälipleijareissa. Samaa tahtia Pelicansin huonontuessa oli huonontunut myös innolla seuraamani Juvonen, ja Lahden seuraava NHL-vahti siirtyi seuransa kaltaisena keskinkertaisuutena muille maille. Toinen suosikkini, uskollinen puolustaja Juha Leimu lopetti niinikään Pelicans-uransa näkemättä koskaan seuran nousua todelliseksi kärkiseuraksi.
Siirryttiin Ville Niemisen aikaan ja tuloksena oli taas kerran tappioita toisensa jälkeen. Alku oli kyllä lupaava, mutta matto vedettiin taas kerran alta, kun IFK pudotti meidät taas jo puolivälierävaiheessa. Meininki vain paheni, kun seuraavalla kaudella oltiin vuoroin Niemisen, vuoroin Nurmisen ja vuoroin Wellingin valmennuksessa. Seura poukkoili sinne tänne vailla suuntaa ja otteet kentällä olivat surullisimpia sitten Lämsän ajan. 2000-luvun alun pimeät ajat olivat toden teolla palanneet Lahteen, ja kausi päätettiin täysin tyhjissä tunnelmissa. Minun rakas Pelicansini oli taas pohjalla, paikassa johon se mitä ilmeisimmin kuului.
Sitten saapui Tommi Niemelä, ja yhtäkkiä Pelicans oli taas uskottava joukkue, ensimmäistä kertaa sitten Matikaisen ja Nurmisen ensimmäisen kauden ja vasta toista kertaa minun kannattajaurani aikana. Jo ensimmäinen kausi oli lupaava, ja 22-23 näin uskomattoman, ihanan hurmoksen kun rakas joukkueeni lensi aina finaaleihin asti - paitsi että en nähnyt. Olin kasvanut seurani mukana aikuiseksi ja olin Sodankylässä armeijavuottani viettämässä. Kevät oli täynnä pitkiä harjoituksia Rovajärven metsissä, enkä pystynyt seuraamaan pelejä kuin satunnaisesti silloin tällöin. Ratkaisevan finaaliottelun sentään ehdin nähdä, ja se päättyi katkeriin kyyneliin tuvan pöydän ääressä, kun Tappara vei mestaruuden viimeisen sekunnin maalillaan ja jatkoaikapelillään - mutta Pelicans oli silti voittanut mitalin, ensimmäisen minun aikanani. Kymmenen pitkän vuoden tuskat unohtuivat tappionkin hetkellä siitä ilosta että olimme vastoin kaikkia odotuksia saavuttaneet jotain, ja Ilin murtuessa radioaalloilla kyyneliin minä olin kaikesta huolimatta ylpeä.
Palaamme Isku Areenalle ja tämän kevään puolivälierien seitsemänteen otteluun. Jäälle luistelee varovainen ja hivenen mailaa puristava Pelicans. Kauden päättyminen häämöttää uhkaavasti Niko Hovisen ja Jori Lehterän suuntaan katsoessa. Kunnes yllättäen, kuin puolivahingossa kauden 2011-12 hopeapelikaani, lapsuuteni tarunhohtoinen turkoosipaita Ryan Lasch tuikkaa kiekon maaliin ohi haparoivan Pappi Hovisen. Isku Areena räjähtää, hyppään ilmaan ja huudan, ja jatkan suoraa huutoa aina siihen asti kun IFK yhtäkkiä tasoittaa alivoimalla yhteen - yhteen. Alivoimalla. Siirrymme sentään vielä johtoon, mutta päätöserä alkaa murskaavasti kun helsinkiläiset iskevät kaksi maalia peräjälkeen. Pelicans on häviöllä 2-3. Tyhjenen kuin ilmapallo, tuijotan eteeni tyhjin katsein aivan kuten edellisen ottelun jälkeen. Vain kerran aiemmin Liigahistoriassa on 3-0 -sarjajohto sulanut 3-4 -tappioon, mutta tottakai sille tilastolle tulee tänään antamaan jatkoa juuri minun Pelicansini. Minun rakas, ikuinen häviäjäni. Edellinen kausi hopeamitaleineen tuntuu loputtoman kaukaiselta muistolta ja menestys pelkältä äkilliseltä suonenvedolta. Eihän Pelicansilta pitäisi mitään pitkäjänteistä menestystä odottaakaan, ikuiselta, säälittävältä pikkuseuralta. Valmistaudun sulkemaan lähetyksen ja lähtemään surun hukuttajaisiin, kun yllättäen turkoosien ylivoima puree ja peli isketään tasoihin. Liimaudun epäuskoisena, onnellisena, varovaisen toiveikkaanakin takaisin tuoliini. Jännitän ja jännitän ja yhtäkkiä huomaan peliä olevan enää pari minuuttia jäljellä. Alan jo pelätä jatkoaikaa ja IFK:n rankaisua, kun yhtäkkiä Bryggman saa jumalaiset kädet ja lennättää Isku Areenan katon ilmaan. Lähestulkoon viimeisellä minuutilla, viimeisellä minuutilla Stora-Lasse vie meidät voittoon sillä eihän IFK enää kestä, eihän, ja sekunnit kuluvat, puren rystysiäni viimeisessä aloituksessa eikä se kestä, summeri soittaa ja Helsingin peikko on lyöty, ja Pelicans, minun Pelicansini, minun oma ikuinen häviäjäni on sittenkin toista kautta putkeen mitalipeleissä.
Ajatukseni juoksevat lapsentasoista rataa häkellyttävässä onnessaan, ja ymmärrän kuin sumun keskeltä että tällaista ei ole koskaan ennen lahtelaisen kiekkoilun aikana tapahtunut. Me pelaamme taas mitaleista! Aina historiassa on menestyskautta seurannut ulospuhallus ja romahtaminen, eikä mitään pitkäjänteistä ole koskaan saavutettu, ei Lämsän pikkunäppärillä tempuilla eikä Matikaisen moottorisahoilla, ei koskaan. Mutta nyt minun Pelicansini on katkaissut kirouksensa. Kiedon turkoosin huivin tiukasti kaulani ympärille ja lähden tuulisen Oulun hämärtyville kaduille juhlimaan voittoa, ja minun kävellessäni pimeää Oulujoen rantaa on ilta silti valoa täynnä, sillä minun joukkueeni tulevaisuus on ensimmäistä kertaa koskaan kirkas.
Äskeisen seiskapelin päätyttyä nousi tunteet pintaan niin katkeransuloisella tavalla että pakko purkaa sitä tälle palstalle. Mistä onkaan kyse, te kysytte, ja kyllähän te sen silti tiedätte: oltiin lähdetty hopeakauden jälkeen uuteen kauteen heikentyneellä joukkuella ja runkosarja oli kivikkoinen. Pudotuspeleihin tultiin kuitenkin rytinällä, kun HIFKiä vastaan karattiin 3-0 johtoon. Peli näytti kauniimmalta kuin se olikaan, kaikki oli helppoa, hauskaa ja ihmeellisen ihanaa.
Kunnes HIFK tulikin sarjaan mukaan ja kavensi voitot kolmeen - yhteen. Ratkaisu siirtyi eteenpäin ja otteluun lähdettiin luottavaisin mielin, mutta turkoosimiehistön jäsenet tuntuivat yhtäkkiä jännittävän ja odottelevan. Aiemmista peleistä tutut rennot, virnistelevät naamat olivat kadonneet ja tilalla oli totinen vääntäminen ja puskeminen. 3-2. Sarja siirtyi IFK:n kotiluolaan, ja tulos oli - valitettavasti - odotetun kaltainen. Petopaitojen juhliessa tasoittamaansa sarjaa minä istuin veljieni kanssa kotisohvalla ja katsoin epäuskoisena, tyhjin silmin eteeni lähes kyyneltyen. Tähänkö tämä taas päättyy? Palasin taaksepäin kaikkiin niihin Pelicansin minulle aiheuttamiin arpiin ja haavoihin, mitä olin vuosien varrella kokenut.
-------
Koko nuoren elämäni ja lyhyen faniuteni ajan, Kai Suikkasen kaudesta 2012-13 lähtien olin nähnyt Pelicansin häviävän, häviävän ja häviävän. Pelicans oli SM-liigan outolintu, säälittävä pikkuseura joka ei koskaan menestynyt ainakaan pitkäjänteisesti, ilman identiteettiä ja itseluottamusta sinne tänne poukkoileva sekalainen lauma - niin media ja kiekkoyhteisö naureskeli.
Kaudella 13-14 joukkueen pelastajaksi tuli minunkin ala-asteikäisiin korviini legendaarisen kuuloinen Hannu Aravirta pelastamaan takaisin häntäpään asemapaikoilleen ajautuneen seuran, mutta valopilkahduksien jälkeen oli vuorossa taas häviö, nyt toki vasta puolivälierissä. Tuli Tomi Lämsä jonka piti kehittää Pelicansille ensimmäistä kertaa historiansa aikana oma identiteetti ja uskottavuus, esiin astui Janne Juvonen josta piti tulla Lahden seuraava NHL-maalivahti, mutta ainoa mitä Lämsä ja Juvonen toivat oli massiivinen mahalasku ja katkerat kyyneleet.
Pian puhalsivat kuitenkin puhalsivat uudet tuulet, kun Petri Matikainen ja Pasi Nurminen ottivat seuran ohjaksiinsa. Töitä alettiin tehdä tyystin erilaisella otteella, vanhat häviämisen perinteet romutettiin - niin ainakin valmentajat lupasivat - ja yhtäkkiä Pelicans oli kaikkien huulilla. Kausi olikin hyvä ja ensimmäistä kertaa kannattajaurani aikana olin ylpeä joukkueestani. Pudotuspeleissä tuli kuitenkin vastaan iso paha IFK ja edessä oli taas pettymys. Suunta oli kuitenkin ylöspäin ja ilmapiiri positiivinen. Mutta kuinka ollakaan, seuraavalla kaudella ei päästy säälipleijareita pidemmälle kun KalPa hyydytti voittamiseen tottumattomat turkoosit ja kausi päättyi ennen aikojaan. Matikaisen rymistelykiekon viimeinen kausi olikin tuttua valumista takaisin alakastiin, kun piskuinen SaiPa pudotti meidät jo säälipleijareissa. Samaa tahtia Pelicansin huonontuessa oli huonontunut myös innolla seuraamani Juvonen, ja Lahden seuraava NHL-vahti siirtyi seuransa kaltaisena keskinkertaisuutena muille maille. Toinen suosikkini, uskollinen puolustaja Juha Leimu lopetti niinikään Pelicans-uransa näkemättä koskaan seuran nousua todelliseksi kärkiseuraksi.
Siirryttiin Ville Niemisen aikaan ja tuloksena oli taas kerran tappioita toisensa jälkeen. Alku oli kyllä lupaava, mutta matto vedettiin taas kerran alta, kun IFK pudotti meidät taas jo puolivälierävaiheessa. Meininki vain paheni, kun seuraavalla kaudella oltiin vuoroin Niemisen, vuoroin Nurmisen ja vuoroin Wellingin valmennuksessa. Seura poukkoili sinne tänne vailla suuntaa ja otteet kentällä olivat surullisimpia sitten Lämsän ajan. 2000-luvun alun pimeät ajat olivat toden teolla palanneet Lahteen, ja kausi päätettiin täysin tyhjissä tunnelmissa. Minun rakas Pelicansini oli taas pohjalla, paikassa johon se mitä ilmeisimmin kuului.
Sitten saapui Tommi Niemelä, ja yhtäkkiä Pelicans oli taas uskottava joukkue, ensimmäistä kertaa sitten Matikaisen ja Nurmisen ensimmäisen kauden ja vasta toista kertaa minun kannattajaurani aikana. Jo ensimmäinen kausi oli lupaava, ja 22-23 näin uskomattoman, ihanan hurmoksen kun rakas joukkueeni lensi aina finaaleihin asti - paitsi että en nähnyt. Olin kasvanut seurani mukana aikuiseksi ja olin Sodankylässä armeijavuottani viettämässä. Kevät oli täynnä pitkiä harjoituksia Rovajärven metsissä, enkä pystynyt seuraamaan pelejä kuin satunnaisesti silloin tällöin. Ratkaisevan finaaliottelun sentään ehdin nähdä, ja se päättyi katkeriin kyyneliin tuvan pöydän ääressä, kun Tappara vei mestaruuden viimeisen sekunnin maalillaan ja jatkoaikapelillään - mutta Pelicans oli silti voittanut mitalin, ensimmäisen minun aikanani. Kymmenen pitkän vuoden tuskat unohtuivat tappionkin hetkellä siitä ilosta että olimme vastoin kaikkia odotuksia saavuttaneet jotain, ja Ilin murtuessa radioaalloilla kyyneliin minä olin kaikesta huolimatta ylpeä.
-------
Palaamme Isku Areenalle ja tämän kevään puolivälierien seitsemänteen otteluun. Jäälle luistelee varovainen ja hivenen mailaa puristava Pelicans. Kauden päättyminen häämöttää uhkaavasti Niko Hovisen ja Jori Lehterän suuntaan katsoessa. Kunnes yllättäen, kuin puolivahingossa kauden 2011-12 hopeapelikaani, lapsuuteni tarunhohtoinen turkoosipaita Ryan Lasch tuikkaa kiekon maaliin ohi haparoivan Pappi Hovisen. Isku Areena räjähtää, hyppään ilmaan ja huudan, ja jatkan suoraa huutoa aina siihen asti kun IFK yhtäkkiä tasoittaa alivoimalla yhteen - yhteen. Alivoimalla. Siirrymme sentään vielä johtoon, mutta päätöserä alkaa murskaavasti kun helsinkiläiset iskevät kaksi maalia peräjälkeen. Pelicans on häviöllä 2-3. Tyhjenen kuin ilmapallo, tuijotan eteeni tyhjin katsein aivan kuten edellisen ottelun jälkeen. Vain kerran aiemmin Liigahistoriassa on 3-0 -sarjajohto sulanut 3-4 -tappioon, mutta tottakai sille tilastolle tulee tänään antamaan jatkoa juuri minun Pelicansini. Minun rakas, ikuinen häviäjäni. Edellinen kausi hopeamitaleineen tuntuu loputtoman kaukaiselta muistolta ja menestys pelkältä äkilliseltä suonenvedolta. Eihän Pelicansilta pitäisi mitään pitkäjänteistä menestystä odottaakaan, ikuiselta, säälittävältä pikkuseuralta. Valmistaudun sulkemaan lähetyksen ja lähtemään surun hukuttajaisiin, kun yllättäen turkoosien ylivoima puree ja peli isketään tasoihin. Liimaudun epäuskoisena, onnellisena, varovaisen toiveikkaanakin takaisin tuoliini. Jännitän ja jännitän ja yhtäkkiä huomaan peliä olevan enää pari minuuttia jäljellä. Alan jo pelätä jatkoaikaa ja IFK:n rankaisua, kun yhtäkkiä Bryggman saa jumalaiset kädet ja lennättää Isku Areenan katon ilmaan. Lähestulkoon viimeisellä minuutilla, viimeisellä minuutilla Stora-Lasse vie meidät voittoon sillä eihän IFK enää kestä, eihän, ja sekunnit kuluvat, puren rystysiäni viimeisessä aloituksessa eikä se kestä, summeri soittaa ja Helsingin peikko on lyöty, ja Pelicans, minun Pelicansini, minun oma ikuinen häviäjäni on sittenkin toista kautta putkeen mitalipeleissä.
Ajatukseni juoksevat lapsentasoista rataa häkellyttävässä onnessaan, ja ymmärrän kuin sumun keskeltä että tällaista ei ole koskaan ennen lahtelaisen kiekkoilun aikana tapahtunut. Me pelaamme taas mitaleista! Aina historiassa on menestyskautta seurannut ulospuhallus ja romahtaminen, eikä mitään pitkäjänteistä ole koskaan saavutettu, ei Lämsän pikkunäppärillä tempuilla eikä Matikaisen moottorisahoilla, ei koskaan. Mutta nyt minun Pelicansini on katkaissut kirouksensa. Kiedon turkoosin huivin tiukasti kaulani ympärille ja lähden tuulisen Oulun hämärtyville kaduille juhlimaan voittoa, ja minun kävellessäni pimeää Oulujoen rantaa on ilta silti valoa täynnä, sillä minun joukkueeni tulevaisuus on ensimmäistä kertaa koskaan kirkas.