Pavel Bure istuu piippuhyllyllä ja varmasti herralla on vielä muistin syövereissä tallentuneena huima ottelu Suomea vastaan Naganossa.
Onko Suomen joukkue kypsempi kuin Naganossa? Vain seitsemän pelaajaa on enää siis jäljellä siitä ryhmästä, kuten aiemmin joku totesi. En ole tilastoa katsonut, että onko suomella ottelumäärällisesti tai iän puolesta kokeneempi joukkue kuin silloin, mutta pari tai ainakin yksi suuri ero sen aikaiseen on ja vielä hyvinkin selvä sellainen. Se on Suomen joukkueen pelaava maalivahti.
Jarmo Myllys, vaikka on kuinka legendaarinen veskari ja 95-mömmömkisojen voittomokke, ei millään vedä vertoja Antero Niittymäelle, mitataan sitä sitten millä mittarilla tahansa. Suomen suureksi onneksi on Naganon jälkeen päässyt NHL:ään monen monituista maalivahtia aina ykkösmolariksi saakka ja nyt sen tuottama tulos nähdään myös maajoukkueen peleissä konkreettisesti.
Turnauksesta toiseen Suomella on asettaa haaste parhaasta maalivahdista, oli sitten Kiprut, Lehtoset etc. nivusten takia poissa. Yhtään esim. Nikkeä väheksymättä uskon vakaasti, että jos kärppävahti olisi pelannut Niittymäen tilalla USA-matsissa, olisi voitto todennäköisesti lipunut rapakon taa. Voihan olla, että Oulun pojat rupeavat tästä nyt vetämään herneitä, mutta mielestäni fakta on se, että olympiaturnauksessa menestyvä joukkue vaatii NHL-tasollakin mitattuna todella hyvän molarin voittaakseen koko höskän.
Myllys oli ruotsin tasolla megahuippu mokke ja Nikke on myös Suomessa, mutta sillä tasolla huipulla olo ei riitä.
Onneksi asiat ovat nyt näin kuin ovat. En tietysti väitä, että Naganon Venäjä-matsin kaltaisia lukuisia läpiajoja niinkin legendaarista mailavirtuoosia kuin Pavel Burea vastaan kukaan maalivahti maailmassa pärjäisi, mutta tästä pääsen siihen toiseen pointiini, eli Suomen joukkueen perusrungon pelaaminen on kypsempää kuin ikinä aiemmin. Maallamme on ensimmäistä kertaa historian aikana useita pelaajia, jotka pystyvät haastamaan kenet tahansa, niin kiekon hallinnassa viivalla yv:llä kuin myös hyvien keskialueelle tehtyjen purkujen kanssa av:llä.
Suomen jääkiekkomaajoukkue maailman kaikkien huippupelaajien mukanaollessa (miinus loukkaantumiset) on ensimmäistä kertaa sillä tasolla, että se vakavasti pystyy haastamaan jopa Venäjän finaalipaikasta pelattaessa. Osasyy tähän tietysti on varmasti myös se, että herrat Koivu, Lehtinen, Selänne ovat pelanneet monessa arvoturnauksessa yhdessä ja näin ollen ovat saaneet oman pelinsä kulkemaan vähän kuin vanhastaan.
Tässä tietysti piilee se vaara, että kyseisten herrojen lopettaessa, voi Suomen maajoukkuemenestykseen Olympiatasolla tulle ehkä pieni suvantovaihe, kuten todennäköisesti tulee myös Ruotsin ns. "kultaisen sukupolven" lopettaessa. Kaksi Sediniä kun vaan ei ikinä tule olemaan Sundin + Forsberg.
Jussi Jokinen lyö itseään parhaillaan NHL:ssä tällä kaudella ja niin se uusi sukupolvi sieltä kasvaa Koivun ja Selänteen tilalle, mutta itse kyllä väitän olevani realisti, kun totean, että se suvantovaihe saattaa hyvinkin todennäköisesti tulla, ehkä jo sitten Vancouverissa.
Summa summarum. Tänään on Suomen maajoukkueen "kultaisen sukupolven" Selänteen, Lehtisen, Koivun, Nummisen etc. viimeinen mahdollisuus yhdessä tehdä jotain todella suurta, ja niin maan perkeleesti sitä toivon. Olympialaisissa tuskin tulaan tämän hetken ykkösketjua enää yhdessä näkemään, tai ainakaan todennäköisesti.
Itselleni suurimman toivonkipinän sytytti Selänteen lausahdus, että kolme hammasta on pieni hinta Olympiakullasta. Teukalla on nyt polvi kunnossa, toisin kuin WC:ssa, paina Teukka paina!!!!
Suomi-Venäjä 24.2.2006 5-3 ja Suomi Olympiafinaaliin ja kultaan. Kun venäjä kaatuu, niin silloin kaatuu mikä tahansa muukin jäljellä oleva.