En ole mikään varsinainen Uuno Turhapuro -elokuvien fani, mutta jotain kiehtovaa niissä on. Olen usein miettinyt, että Uunojen täytyy kertoa meistä suomalaisista jotain olennaista. Ja olen varma, että myöhempien aikojen historioitsijat tulevat aiheeseen useaan kertaan palaamaan.
Sattumalta käsiini osui kirja Tutkimusretkiä Uunolandiaan (1991), jossa hyvin pitkälti avataan, miksi näin on.
Uunolandian yhdessä artikkelissa Veijo Hietala lähtee liikkeelle perustellusta oletuksesta, että jos elokuva menestyy, sen on täytynyt koskettaa kulttuurissa jotain olennaista. Oli menestynyt elokuva kriitikkonäkökulmasta hyvä tai huono, se joka tapauksessa kertoo jotain tärkeää vallitsevasta todellisuudesta.
Hietalan mukaan Turhapuro ammentaa asetelmansa miehen roolin muutoksesta 1960-70-luvuilla. Mies ei välttämättä enää ollut itseoikeutettu perheenpää ja sen elättäjä. Perinteinen suomalaismies esitettiin usein negatiivisessa valossa: hän oli paitsi sovinisti, myös kömpelö seurustelukumppani ja rakastaja, huono ymmärtämään naisten tarpeita. Naisten voimistuvan tietoisuuden seurauksena alettiin hahmotella miehen uusia ideaalimalleja pehmoisistä helliin ja naisen tarpeet huomioiviin rakastajiin.
Uunojen kautta suomalainen mies vastasi häneen suunnattuihin syytöksiin ja vähättelyyn. Uuno-elokuvat voidaankin nähdä vastareaktiona tämän kriisin hallitsemiseksi ja suomalaisen miehen maskuliinisuuden palauttamiseksi. Ei tämä tekijöiden taholta välttämättä tietoista ollut, mutta se osaltaan selittää, miksi elokuvista tuli niin suosittuja.
Miten Uuno sitten toteuttaa tätä vastaiskustrategiaa? Mieheen kohdistuva perussyytös kuului: mies saattaa olla seurusteluaikana huoliteltu ja hyväkäytöksinen, mutta muuttuu avioiduttuaan sohvalla löhöjäksi, epäsiistiksi kaljankittaajaksi.
Elokuvat ovat pohjimmiltaan fantasiaa. Niissä pyritään saavuttamaan päämääriä, joita tosielämässä ei voida saavuttaa. Erityisen kiinnostavia fantasioita ja elokuvallisia strategioita ovat ns. ruma ankanpoikanen -syndroomat. Päähenkilö ei näytä täyttävän kulttuurin ihanteen normeja: hän on ruma, heikko tai saamaton - mutta tarinan kuluessa hän paljastaa todellisen olemuksensa. Vaatimattoman ulkokuoren sisältä paljastuu häikäisevä kaunotar tai vahva supersankari.
Hietalan mukaan jokainen Uuno-tarina on uusi todistus siitä, millainen Uuno ja suomalainen mies todella on, ts. katsoja odottaa elokuva elokuvalta lisäpaljastuksia Uunon positiivisista piirteistä. Uunostahan onkin moneksi: huippuviulistiksi, romantikoksi, you name it. Aivan erityistä Uunossa on kuitenkin supliikki - puhumattomuudestahan suomalaista miestä on erityisesti syytetty. Juuri puhelahjoillaan ja nokkeluudellaan hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta.
Lisäksi olennaista Uunossa on lapsenomaisuus. Lapsen piirteisiin viittaa mm. Uunon valtava ruokahalu, fyysiset ilonpurkaukset, äidinomainen suhde omaan vaimoon. Freudin mukaan komiikka perustuu pitkälti regressioon, komiikan mielihyvä on taantuman mielihyvää. Uunon hahmoon samastuminen laukaisee katsojassa regressiivistä mielihyvää. Uunoon samastuva katsoja voi fantasioida lapsen omnipotenssiin, narsismin ja välittömän tyydytyksen logiikalla. Mielenkiintoinen piirre Uunossa on se, että lopulta Uuno aina hakeutuu menestyksen jälkeen takaisin sohvalle. Hietalan mukaan tätä voidaan pitää esimerkkinä Nirvana-periaatteesta, kuolemanvietin toiminnasta, joka tähtää elimistön lepoon, liikkeen ja halun lakkaamiseen. Kysymys on paluusta kohtuun tai ainakin äidin yhteyteen, regressionomaiseen tilanteeseen, jossa levon ja ravinnon saannin syklien vuorottelu luo ainoan toiminallisen vaihtelun.
Piilevien kykyjen ja regression ohella Uunossa viehettää myös kapinallisuus: hahmo kieltäytyy asettumasta kulttuurin miehelle asettamaan kehikkoon. Rajoja rikkova Uuno helpottaa muuttuvien sukupuoliroolien miehelle (ja naisellekin) asettamia paineita.
***
Väistämättä tulee mieleen, että uudelle Uunolle voisi olla kysyntää. Nythän mies on uudella tavalla kriisissä Setämies-diskurssin kautta. Toki Setämiestyyppi on kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen kuin hahmo kuin 70-luvun miesressukka. Miesressukka oli "alhaalla", setämies on "ylhäällä".
Itse asiassa Hietalan 90-luvun alun huomiot ovat kuitenkin varsin ajankohtaisia ja tarjoavat tähän dilemmaan ratkaisusmahdollisuuden. Hietala kirjoittaa: "Mikäli Uuno nähdään esioidipaalisena hahmona, hänen sosiaalista sukupuoltaan ei tule nähdä tiukasti määriteltynä ja samastumisesta syntyvän mielihyvän ei siten tarvitse noudattaa biologisen tai sosiaalisen sukupuolen rajoja. Näin ollen saattaisi hyvin olettaa, että myös naiskatsoja voisi fantasioida vapautumisella symbolisesta järjestyksestä ja paluulla imaginaariseen, mielihyväperiaatteen valtakuntaan."
Hietalan mukaan vallitsevaa logiikkaa horjuttavia näkemyksiä voidaan pitää antipatriarkaalisina ellei jopa suorastaan feministisinä. Jos uusi Uuno-elokuva, Setämies Uuno, paljastaisi leikittelyllään vallitsevan setämiestodellisuuden keinotekoiseksi rakennelmaksi, se voisi koskettaa laajempaa yleisöä sukupuolirajat rikkoen.
