Minun arkeeni harvemmin enää osuu hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää volttia, taikka kiljahdella silkasta riemusta. Nuo pienemmätkin ilot tahtovat olla enemmän tai vähemmän kortilla, mutta eräs asia kuitenkin jaksaa tuottaa onnistumisen riemua sekä hyvää oloa useamman kerran viikossa, nimittäin ulostaminen.
Minä kuulun niihin ihmisiin jotka eivät hyppää paskalla missä sattuu. Ehei, minulle ulostaminen on pyhä toimitus, joka tulee säästää omalle kotoiselle posliinille vuoden –82 Jallun joulukuun numeroa selaillen – osaan sen ulkoa. En voisi edes kuvitella itseäni väkertämässä vieraissa vessoissa. Toisaalta tämä tottumukseni on siunauksellista myös kanssaihmisiä ajatellen. Sulattamossani jyllää nimittäin niin tymäkät entsyymit, jotta tuotokseni aromi nostattaa tuskan hien ärjyissäkin liemissä keitettyjen karjujen otsaan. Tulitikkujakaan ei passaa raapia katkun hälventämiseksi silkan räjähdysvaaran vuoksi. Raikastinsumutteetkin pystyvät horjuttamaan kokonaisuutta ainoastaan nimellisesti.
Nautinnollisinta ulostaminen on muutaman päivän pidättäytymisen jälkeen. Paluu esim. lomamatkalta nostaa väkisin hymyn huuleen, toisten synkistelyiden sijaan, kun tietää mikä kotona odottaa. Siltikään en ryntää suin päin kotiuduttuani vessaan vaan valmistelen synnytyksen asian mukaisella tavalla. Alkuverryttelynä saatan hypellä hieman narua, taikka keveää haarahyppelyä laajoja kaaria raajoilla tapaillen. Lihasten lämmettyä venyttelen huolellisesti ja käyn oikean hengitystekniikan mielessäni läpi. Saatan laittaa jotakin rauhoittavaa taustamusiikkia soimaan siirtyessäni itse suorituspaikalle.
Pöntölle päästyään ei passaa hötkyillä, vaan maltti on valttia tässäkin asiassa. Itse otan tässä vaiheessa sen Jallun piilosta ja silmäilen sitä levollisena. Pikku hiljaa alkaa suolessa supistella. Vielä ei ole kiirettä. Yleensä supistukset saavuttavat oikean rytminsä vasta sen tonttulakkisen blondin kohdalla. Tällöin on aika siirtää lehti sivuun ja ponnistaa. Keskitän katseeni vessan takaseinän delffiini-boordiin, asetan jalat tukevasti lattialle hakien hienoista etunojaa, ja työnnän. Aluksi saattaa vähän sattua. Katse lasittuu ja suupielet vetäytyy tahattomaan, tiukkahuuliseen virneeseen. Yhteenpuristettujen huulten taakse pakkaantuu tukahtunutta yninää. Kohta helpottaa.
Jöntikän pään putkahdettua ulkomaailmaan alkaa pusaamisen nautinnollisin vaihe. Hyvänolon muurahaiset lähtevät vipeltämään pitkin selkäruotoa kohden niskaa. Kulmakarvat kaareilevat ja silmiin tulee eloa. Suu valahtaa puoliavoimeksi päästäen vapautuneen ja nautinnollisen huokauksen. Jöötti soljuu ulos ponnistelematta tuottaen kihelmöiviä väreitä sormenpäitä myöden. Kuuluu molskahdus ja esikoinen on syntynyt. Huojentunut synnyttäjä lysähtää aavistuksen pöntöllään kasaan. Sama toistuu vielä muutaman kerran panttaamisen kestosta riippuen, mutta se ensimmäinen on makoisin tässäkin asiassa.
Suoritteen jälkeen on aina hieman haikea ja tyhjä olo. Ei oikeen raaskisi vetää sisällään vuorokausia kantamiaan vesseleitä viemäriin. Salskeimmista votsikoista tekisi mieli ottaa valokuvia, mutta luulen ettei se olisi sopivaa. Ei ainakaan kannattaisi sijoitella niitä vieraille esiteltävien perhe-albumeiden potrettien piristyksiksi – saattaisivat pitää outona, vieraat. Eron hetkellä silmänurkkaan pyrkii vääjäämättä kyynel. Saatankin jäyhästi lausua heille saatesanoiksi jotain kaunista, kuten: Rööristä olet tullut, ja rööriin olet joutuva.
Ei tartte kyllä mitään!
Minä kuulun niihin ihmisiin jotka eivät hyppää paskalla missä sattuu. Ehei, minulle ulostaminen on pyhä toimitus, joka tulee säästää omalle kotoiselle posliinille vuoden –82 Jallun joulukuun numeroa selaillen – osaan sen ulkoa. En voisi edes kuvitella itseäni väkertämässä vieraissa vessoissa. Toisaalta tämä tottumukseni on siunauksellista myös kanssaihmisiä ajatellen. Sulattamossani jyllää nimittäin niin tymäkät entsyymit, jotta tuotokseni aromi nostattaa tuskan hien ärjyissäkin liemissä keitettyjen karjujen otsaan. Tulitikkujakaan ei passaa raapia katkun hälventämiseksi silkan räjähdysvaaran vuoksi. Raikastinsumutteetkin pystyvät horjuttamaan kokonaisuutta ainoastaan nimellisesti.
Nautinnollisinta ulostaminen on muutaman päivän pidättäytymisen jälkeen. Paluu esim. lomamatkalta nostaa väkisin hymyn huuleen, toisten synkistelyiden sijaan, kun tietää mikä kotona odottaa. Siltikään en ryntää suin päin kotiuduttuani vessaan vaan valmistelen synnytyksen asian mukaisella tavalla. Alkuverryttelynä saatan hypellä hieman narua, taikka keveää haarahyppelyä laajoja kaaria raajoilla tapaillen. Lihasten lämmettyä venyttelen huolellisesti ja käyn oikean hengitystekniikan mielessäni läpi. Saatan laittaa jotakin rauhoittavaa taustamusiikkia soimaan siirtyessäni itse suorituspaikalle.
Pöntölle päästyään ei passaa hötkyillä, vaan maltti on valttia tässäkin asiassa. Itse otan tässä vaiheessa sen Jallun piilosta ja silmäilen sitä levollisena. Pikku hiljaa alkaa suolessa supistella. Vielä ei ole kiirettä. Yleensä supistukset saavuttavat oikean rytminsä vasta sen tonttulakkisen blondin kohdalla. Tällöin on aika siirtää lehti sivuun ja ponnistaa. Keskitän katseeni vessan takaseinän delffiini-boordiin, asetan jalat tukevasti lattialle hakien hienoista etunojaa, ja työnnän. Aluksi saattaa vähän sattua. Katse lasittuu ja suupielet vetäytyy tahattomaan, tiukkahuuliseen virneeseen. Yhteenpuristettujen huulten taakse pakkaantuu tukahtunutta yninää. Kohta helpottaa.
Jöntikän pään putkahdettua ulkomaailmaan alkaa pusaamisen nautinnollisin vaihe. Hyvänolon muurahaiset lähtevät vipeltämään pitkin selkäruotoa kohden niskaa. Kulmakarvat kaareilevat ja silmiin tulee eloa. Suu valahtaa puoliavoimeksi päästäen vapautuneen ja nautinnollisen huokauksen. Jöötti soljuu ulos ponnistelematta tuottaen kihelmöiviä väreitä sormenpäitä myöden. Kuuluu molskahdus ja esikoinen on syntynyt. Huojentunut synnyttäjä lysähtää aavistuksen pöntöllään kasaan. Sama toistuu vielä muutaman kerran panttaamisen kestosta riippuen, mutta se ensimmäinen on makoisin tässäkin asiassa.
Suoritteen jälkeen on aina hieman haikea ja tyhjä olo. Ei oikeen raaskisi vetää sisällään vuorokausia kantamiaan vesseleitä viemäriin. Salskeimmista votsikoista tekisi mieli ottaa valokuvia, mutta luulen ettei se olisi sopivaa. Ei ainakaan kannattaisi sijoitella niitä vieraille esiteltävien perhe-albumeiden potrettien piristyksiksi – saattaisivat pitää outona, vieraat. Eron hetkellä silmänurkkaan pyrkii vääjäämättä kyynel. Saatankin jäyhästi lausua heille saatesanoiksi jotain kaunista, kuten: Rööristä olet tullut, ja rööriin olet joutuva.
Ei tartte kyllä mitään!