"Tausta"
Siirtohuhut ketjussa muistellaan karsintoja ja niiden tunnelmaa, selvästi väärässä ketjussa. Avaan uuden ketjun, jossa tarkoituksena on päästä olemassa olevista ketjuista enemmän kiinni nimenomaan karsintojen tunnelmaan. Ja oikeastaan vielä syvemmälle, tunteisiin, perimmäiseen syyhyn olla mukana urheilussa. Ilman tunnetta urheilu yksinkertaisesti menettää mielekkyytensä.
Kuka nauttii Liigan viime päivien, mahdollisesti, taloudellisesti rationaalisesta toiminnasta?
"Eksistentialismista harhaiseen urheiluun"
Ajattelussaan ihminen voi tietysti mennä kovinkin syvälle eksistentialismiin ja pohtia jopa elämän tarkoitusta. Vähemmän vaikeana kysymyksenä voi miettiä, mitä järkeä tulosurheilussa on? Lähtökohtaisesti tulosurheilussa, vaikkapa Liigan jääkiekossa ei tietysti ole mitään varsinaista järkeä. Joukko viimeiseen asti treenattuja ja valmennettuja huippu-urheilijoita jahtaamassa noin 150 gramman vulkaanisen kumin tai vastaavan materiaalin lätkää, muutaman sadan neliön jäädytetyssä kaukalossa. Selitäpä jääkiekko viidakon alkuasukkaalle rationaalisena toimintana.
Oikeastaan olisi loogisesti helppoa lähteä perustelemaan tulosurheilua hukkana. Tulosurheilu ei edes täytä kuntoilun hyötyjä. Pahimmillaan se jopa rampauttaa tekijänsä, voltin jälkeen pyörätuoliin, pysyviä rampauttavia vammoja, vain parin lisäsuorituksen takia. Taloudellisesti on helppo lähestyä asiaa kulmalla, tulosurheilu on lähinnä niukkojen resurssien tuhlausta. Vaikka ihmiskunta riutuu osin nälän hädästä tai sodista kärsien, jotkut tuhlaavat maailmassa voimavaroja urheiluun. Miksi me sitten niin teemme - yksinkertaista - tunteiden takia. Ilman piristystä ja tunteiden kuohuntaa arjen harmaus voi alkaa hiipiä sisään muuallekin kuin lonkeroon. Mikä ihana tapa nousta hetkeksi ulos arjesta ja uppoutua suureen tunteeseen, tulosurheiluun. Hyvä matsi on aina parempaa kuin tunnekylmä seksi (en toki myönnä mitään :)). Ei toki vain helppo aihe suomalaisille. Etenkään ei ole helppoa myöntää, valtaosin miesoletetuille, että siitä urheilussa on lopulta kysymys - vain tunteista.
Mielenkiintoista nähdä onko tämä ketju vain vanhojen muistelua vai tuleeko vielä uusia tunnelmia ja tuntemuksia. Niitä odottaessa.
"Lähtökohta on erilainen"
Karsinnoissa on valtava ero sillä, onko joukkue nousemassa vai putoamassa. Karsinnoissa tunnelma mahdollisen putoajan leirissä on vaikea. Se on suorastaan karmiva. Kausi on jo lähtökohtaisesti mennyt huonosti. Se on tavallaan kuin auto-onnettomuuteen joutumista. Harva onnettomuuteen joutunut on suunnitellut sitä ennen matkaa. Kukaan ei lähde uuteen kauteen ajatuksena pelata keväällä karsintoja. Asiat ovat menneet pahasti pieleen, joko osin odotetusti tai jopa täysin odottamatta. Rankempaa on, kun karsinnat saapuvat kohdalle kuin se kuuluisa faxi. Jonnet eivät tietystikään muista, edes koko faxin olemassa oloa.
Riippuen karsintajärjestelmästä joukkue on joko sarjan viimeinen tai viimeisten joukossa. Raastavimmillaan ei olla edes viimeisiä vaan pelataan jonkinlaista sarjaa ja paha noidankehä on valmis. Kaikki alkaa mennä huonosta pahempaan, ja yht'äkkiä pelataankin jo selviämisestä. Siitä että hetkessä, häviämällä viimeinen ottelu, ollaankin lipsahdettu ulos, pudotaan kielekkeeltä. Siitä tunnelmasta nauttii harva. Saavutettua etua uhataan. Ja miksi tämä kaikki tuska, jonkun perkeleen urheiluromantikon teoritisoinnin takia? Anna mun kaikki kestää.
Osa osaa saada virtaa siitäkin, valtaosa ei saa. Tunne on usein raastava. Tunnelma tappioiden sävyttämällä kaudella on jo lähtökohtaisesti vaikea. Tämäkin vielä, kaikuu monen kannattajan mielessä. Tunnelma mahdollisen putoajan otteluissa on harvoin liikunnan riemua. Kassa ei laula ja pelaajien kyky pelata on koetuksella, jo muutenkin häviöiden sälyttämällä kaudella. Lähdetään ehkä vielä alaspäin, matkalle, joka voi viedä seuran aina konkurssiin, kadotukseen, saakka.
Mahdollisen nousijan leirissä tunnelma on toinen. Kärppien nousuhuuma vuosituhannen taitteessa oli mieletön. Koko urheileva Suomi oli siinä jotenkin mukana, siksi kova pöhinä siinä käytiin, kun vanhat mestarit etsivät tietä kotiin konkurssin häpeästä ja vuosien harharetkiltä. Kaikilla jääkiekossa ja melkeimpä koko Suomessa oli näkemys ja tunne aiheesta. Oulussa paikanpäällä kokemani buumi oli valtava ja paikalla sen tunsi kihinänä. Tämä vastaa yleisestikin nousijan tunnelmaa. Lupaus paremmasta. Nousu.
Otetaan lainaus huhutketjusta:
Ilves todellakin oli mukana muistikuvissani juuri näissä kekkereissä. Muistan hyvin tunnelmien eron ja esimerkki on mitä mainioin. Tuo lainattu tunnelma kuvastaa Tampereen Hakametsän tunnelmia hyvin. Muistikuvia on monenlaisia ja eroja on juurikin siinä, onko joukkue nousemassa vai putoamassa.
Olin toisaalta töissä toteamassa Ilveksen osallistumista "kekkereihin" Kisapuistossa 90-luvulla. Tunnelma oli aivan katossa ja väkeä seisoi jopa hallin kaarien betonikorokkeilla jotain nähdäkseen, kun halli notkui liitoksissaan asti väkeä. Lappeenrannassa en muista vastaavaa tunnetta olleen ikinä missään muussa ottelussa, vaikka olen muutaman jopa merkityksellisen pelin sielläkin nähnyt.
Muistan kyllä myös tunnelmia 80-luvulta Raumalta, matkalla alaspäin. Viimeinen sammuttaa valot. Oli pimeää ja kylmää, kun kauden viimeinen peli päättyi. Tunnelma oli kuin vanhan sellutehtaan varjossa matalapaineella. Silloin todellakin koko kylä Raumalla katsoi yhdessä kuiluun, jonka synkkä mustuus katsoi takaisin. Aivan kun linnutkaan eivät olisi laulaneet siellä sinä keväänä.
Toisaalta aistin edelleen uskon Jokereihin olevan olemassa. Seuraan joka ei edes pelaa tällä hetkellä. Etenkin ne, jotka olivat nostamassa seuraa takaisin Liigaan, ovat edelleen uskollisia. Vaistoan sen useassa ihmisessä. Se tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Sitä ei vienyt edes karkoitus ja menehtyminen Siperiaan. Edellytykset tunteen paluulle ja uudestaansyntymiselle ovat olemassa. En myöskään tunne yhtään HIFKin kannattajaa, joka ei kaipaisi Jokerien voittamista, sen makuun päästyään. Voimalla on aina vastavoima.
"Synteesi"
Olen synnitön, ainakin tässä aiheessa. Siksi voin heittää ketjun ensimmäisen kiven. Tunnistaudun rationalistista romantikoksi. Ehkä nyt pari askelta takaisin, kuitenkin siis vain kummaksikin :)
Karsinnat on aika tuoda takaisin. Vaikka taloudellisia realiteetteja Liigaseurojen suojelemiseksi on olemassa. On teoriassa aina helpompi kehittää liiketoimintaa ennustettavissa liiketoimintaympäristössä. Viime päivien tapahtumat Liigassa eivät ole kunniaksi kenellekään. Ennen kaikkea ne eivät todellakaan millään tavalla hyväksi kenenkään liiketoiminnalle. Tampereella pelattiin maanantaina todella väsynyt ottelu.
Me tarvitsemme vahvemman tunteen. Myös liiketoimintamme kaipaa vahvemman tunteen. Katse Ruotsiin kertoo, että tämä on myös liiketoimintamahdollisuus. Lisäksi liiketoimintaympäristö on muuttunut, meillä voi olla seuroja enemmän Liigan lähellä ja seuroille voisi olla elämää myös Liigan ulkopuolella. Yksin laajemmalle pääkaupunkiseudulle voisi mahtua jopa viisi ammattiseuraa, nimetkin ovat jo olemassa. Liigan seurojen määrän kasvattaminen on kuitenkin nykymallilla vaikeaa.
Tunne lopulta pitää meidät kaikki elossa ja osan myös leivässä. Tekee mielekkyyden sinne, missä sitä ei ehkä rationaalisesti ajatellen ole ollenkaan. Me tarvitsemme karsinnat Liigaan.
Jotta on todellisia voiton tunteita, meidän täytyy uskaltaa asettaa itsemme alttiiksi myös tappiolle. Tappioita tulee, tulee myös uusia tarinoita ja onnistumisia. Ei kannata mennä syvemmälle virkamiesmäisyyteen. Tämä tie on väärä.
"Matkalla"
Millaisia muistikuvia, tunteita ja tunnelmia, sinulla on Liigan karsinnoista?
Kummatkin kiinnostavat, niin putomis- kuin nousemisoletetun muistikuvat. Taivas ja helvetti.
Siirtohuhut ketjussa muistellaan karsintoja ja niiden tunnelmaa, selvästi väärässä ketjussa. Avaan uuden ketjun, jossa tarkoituksena on päästä olemassa olevista ketjuista enemmän kiinni nimenomaan karsintojen tunnelmaan. Ja oikeastaan vielä syvemmälle, tunteisiin, perimmäiseen syyhyn olla mukana urheilussa. Ilman tunnetta urheilu yksinkertaisesti menettää mielekkyytensä.
Kuka nauttii Liigan viime päivien, mahdollisesti, taloudellisesti rationaalisesta toiminnasta?
"Eksistentialismista harhaiseen urheiluun"
Ajattelussaan ihminen voi tietysti mennä kovinkin syvälle eksistentialismiin ja pohtia jopa elämän tarkoitusta. Vähemmän vaikeana kysymyksenä voi miettiä, mitä järkeä tulosurheilussa on? Lähtökohtaisesti tulosurheilussa, vaikkapa Liigan jääkiekossa ei tietysti ole mitään varsinaista järkeä. Joukko viimeiseen asti treenattuja ja valmennettuja huippu-urheilijoita jahtaamassa noin 150 gramman vulkaanisen kumin tai vastaavan materiaalin lätkää, muutaman sadan neliön jäädytetyssä kaukalossa. Selitäpä jääkiekko viidakon alkuasukkaalle rationaalisena toimintana.
Oikeastaan olisi loogisesti helppoa lähteä perustelemaan tulosurheilua hukkana. Tulosurheilu ei edes täytä kuntoilun hyötyjä. Pahimmillaan se jopa rampauttaa tekijänsä, voltin jälkeen pyörätuoliin, pysyviä rampauttavia vammoja, vain parin lisäsuorituksen takia. Taloudellisesti on helppo lähestyä asiaa kulmalla, tulosurheilu on lähinnä niukkojen resurssien tuhlausta. Vaikka ihmiskunta riutuu osin nälän hädästä tai sodista kärsien, jotkut tuhlaavat maailmassa voimavaroja urheiluun. Miksi me sitten niin teemme - yksinkertaista - tunteiden takia. Ilman piristystä ja tunteiden kuohuntaa arjen harmaus voi alkaa hiipiä sisään muuallekin kuin lonkeroon. Mikä ihana tapa nousta hetkeksi ulos arjesta ja uppoutua suureen tunteeseen, tulosurheiluun. Hyvä matsi on aina parempaa kuin tunnekylmä seksi (en toki myönnä mitään :)). Ei toki vain helppo aihe suomalaisille. Etenkään ei ole helppoa myöntää, valtaosin miesoletetuille, että siitä urheilussa on lopulta kysymys - vain tunteista.
Mielenkiintoista nähdä onko tämä ketju vain vanhojen muistelua vai tuleeko vielä uusia tunnelmia ja tuntemuksia. Niitä odottaessa.
"Lähtökohta on erilainen"
Karsinnoissa on valtava ero sillä, onko joukkue nousemassa vai putoamassa. Karsinnoissa tunnelma mahdollisen putoajan leirissä on vaikea. Se on suorastaan karmiva. Kausi on jo lähtökohtaisesti mennyt huonosti. Se on tavallaan kuin auto-onnettomuuteen joutumista. Harva onnettomuuteen joutunut on suunnitellut sitä ennen matkaa. Kukaan ei lähde uuteen kauteen ajatuksena pelata keväällä karsintoja. Asiat ovat menneet pahasti pieleen, joko osin odotetusti tai jopa täysin odottamatta. Rankempaa on, kun karsinnat saapuvat kohdalle kuin se kuuluisa faxi. Jonnet eivät tietystikään muista, edes koko faxin olemassa oloa.
Riippuen karsintajärjestelmästä joukkue on joko sarjan viimeinen tai viimeisten joukossa. Raastavimmillaan ei olla edes viimeisiä vaan pelataan jonkinlaista sarjaa ja paha noidankehä on valmis. Kaikki alkaa mennä huonosta pahempaan, ja yht'äkkiä pelataankin jo selviämisestä. Siitä että hetkessä, häviämällä viimeinen ottelu, ollaankin lipsahdettu ulos, pudotaan kielekkeeltä. Siitä tunnelmasta nauttii harva. Saavutettua etua uhataan. Ja miksi tämä kaikki tuska, jonkun perkeleen urheiluromantikon teoritisoinnin takia? Anna mun kaikki kestää.
Osa osaa saada virtaa siitäkin, valtaosa ei saa. Tunne on usein raastava. Tunnelma tappioiden sävyttämällä kaudella on jo lähtökohtaisesti vaikea. Tämäkin vielä, kaikuu monen kannattajan mielessä. Tunnelma mahdollisen putoajan otteluissa on harvoin liikunnan riemua. Kassa ei laula ja pelaajien kyky pelata on koetuksella, jo muutenkin häviöiden sälyttämällä kaudella. Lähdetään ehkä vielä alaspäin, matkalle, joka voi viedä seuran aina konkurssiin, kadotukseen, saakka.
Mahdollisen nousijan leirissä tunnelma on toinen. Kärppien nousuhuuma vuosituhannen taitteessa oli mieletön. Koko urheileva Suomi oli siinä jotenkin mukana, siksi kova pöhinä siinä käytiin, kun vanhat mestarit etsivät tietä kotiin konkurssin häpeästä ja vuosien harharetkiltä. Kaikilla jääkiekossa ja melkeimpä koko Suomessa oli näkemys ja tunne aiheesta. Oulussa paikanpäällä kokemani buumi oli valtava ja paikalla sen tunsi kihinänä. Tämä vastaa yleisestikin nousijan tunnelmaa. Lupaus paremmasta. Nousu.
Otetaan lainaus huhutketjusta:
Ei niillä peleillä lipputuloja kerätty, mutta kyllä niitä seurattiin tulospalveluista ja radioista. Ilves ei niissä kekkereissä ollut, mutta muistan noita tuloksia kyttäilleeni. Ja sehän on noihin peleihin just hyvä lisämauste, että ne pelataan tappiollisina tapahtumina. Tuska on maksimaalista. Katkeeko pelit ja alkaa kesäloma. Vai tehdäänkö turskaa vielä yksi ottelusarja. Pelaajille on pakko lupailla bonareita homman lopettamisesta.
Ilves todellakin oli mukana muistikuvissani juuri näissä kekkereissä. Muistan hyvin tunnelmien eron ja esimerkki on mitä mainioin. Tuo lainattu tunnelma kuvastaa Tampereen Hakametsän tunnelmia hyvin. Muistikuvia on monenlaisia ja eroja on juurikin siinä, onko joukkue nousemassa vai putoamassa.
Olin toisaalta töissä toteamassa Ilveksen osallistumista "kekkereihin" Kisapuistossa 90-luvulla. Tunnelma oli aivan katossa ja väkeä seisoi jopa hallin kaarien betonikorokkeilla jotain nähdäkseen, kun halli notkui liitoksissaan asti väkeä. Lappeenrannassa en muista vastaavaa tunnetta olleen ikinä missään muussa ottelussa, vaikka olen muutaman jopa merkityksellisen pelin sielläkin nähnyt.
Muistan kyllä myös tunnelmia 80-luvulta Raumalta, matkalla alaspäin. Viimeinen sammuttaa valot. Oli pimeää ja kylmää, kun kauden viimeinen peli päättyi. Tunnelma oli kuin vanhan sellutehtaan varjossa matalapaineella. Silloin todellakin koko kylä Raumalla katsoi yhdessä kuiluun, jonka synkkä mustuus katsoi takaisin. Aivan kun linnutkaan eivät olisi laulaneet siellä sinä keväänä.
Toisaalta aistin edelleen uskon Jokereihin olevan olemassa. Seuraan joka ei edes pelaa tällä hetkellä. Etenkin ne, jotka olivat nostamassa seuraa takaisin Liigaan, ovat edelleen uskollisia. Vaistoan sen useassa ihmisessä. Se tunne ei ole hävinnyt mihinkään. Sitä ei vienyt edes karkoitus ja menehtyminen Siperiaan. Edellytykset tunteen paluulle ja uudestaansyntymiselle ovat olemassa. En myöskään tunne yhtään HIFKin kannattajaa, joka ei kaipaisi Jokerien voittamista, sen makuun päästyään. Voimalla on aina vastavoima.
"Synteesi"
Olen synnitön, ainakin tässä aiheessa. Siksi voin heittää ketjun ensimmäisen kiven. Tunnistaudun rationalistista romantikoksi. Ehkä nyt pari askelta takaisin, kuitenkin siis vain kummaksikin :)
Karsinnat on aika tuoda takaisin. Vaikka taloudellisia realiteetteja Liigaseurojen suojelemiseksi on olemassa. On teoriassa aina helpompi kehittää liiketoimintaa ennustettavissa liiketoimintaympäristössä. Viime päivien tapahtumat Liigassa eivät ole kunniaksi kenellekään. Ennen kaikkea ne eivät todellakaan millään tavalla hyväksi kenenkään liiketoiminnalle. Tampereella pelattiin maanantaina todella väsynyt ottelu.
Me tarvitsemme vahvemman tunteen. Myös liiketoimintamme kaipaa vahvemman tunteen. Katse Ruotsiin kertoo, että tämä on myös liiketoimintamahdollisuus. Lisäksi liiketoimintaympäristö on muuttunut, meillä voi olla seuroja enemmän Liigan lähellä ja seuroille voisi olla elämää myös Liigan ulkopuolella. Yksin laajemmalle pääkaupunkiseudulle voisi mahtua jopa viisi ammattiseuraa, nimetkin ovat jo olemassa. Liigan seurojen määrän kasvattaminen on kuitenkin nykymallilla vaikeaa.
Tunne lopulta pitää meidät kaikki elossa ja osan myös leivässä. Tekee mielekkyyden sinne, missä sitä ei ehkä rationaalisesti ajatellen ole ollenkaan. Me tarvitsemme karsinnat Liigaan.
Jotta on todellisia voiton tunteita, meidän täytyy uskaltaa asettaa itsemme alttiiksi myös tappiolle. Tappioita tulee, tulee myös uusia tarinoita ja onnistumisia. Ei kannata mennä syvemmälle virkamiesmäisyyteen. Tämä tie on väärä.
"Matkalla"
Millaisia muistikuvia, tunteita ja tunnelmia, sinulla on Liigan karsinnoista?
Kummatkin kiinnostavat, niin putomis- kuin nousemisoletetun muistikuvat. Taivas ja helvetti.
Viimeksi muokattu: