Mutta jos/kun ollaan realistisia, tunnustetaan intohimobisneksen lainalaisuudet, TPS brändinä, niin paras tapa edistää työrauhaa on harkittu ja laadukas viestintästrategia. Ilman ylimielisyyttä tai laittamatta päätä pensaaseen. Ottamalla ohjat omiin käsiin.
Koska jonkinlainen narratiivi aina syntyy. Ja jos ei itse osaa/kykene/ymmärrä olla siihen vaikuttamassa, Suomesta löytyy kyllä kirjoittajia ja medioita, intohimoisia lajin seuraajia, tai vaan ihan puhtaita ilkeilijöitä, jotka tekee sen puolestasi.
Se on juurikin näin. Yhtäältä kysellään faneilta mitä TPS kenellekin merkitsee ja kannustetaan käytöksellä osoittamaan kenen riveissä seisoo, ja toisaalta oman tekemisen tuottamaa ala-arvoista lopputuotetta ja sen kehitystä ei koeta tarpeelliseksi omakohtaisesti selittää.
Narratiivia ei TPSssä ole olemassa, ei ole mitään mitä istuva johto voisi itse markkinoida. Joukkueen rakentamisessa ei ole jatkumoa, tuloksellisessa tekemisessä ei ole jatkumoa, pelitavan kehityksessä ei ole jatkumoa. Epäonnistumisesta on vielä kurja ottaa vastuuta, kun selvää käännettä ei ole näköpiirissä. Siinähän joutuu kohta täysin naurunalaiseksi. Vaihdetaan vaikka sitten pelaajia vähin äänin. TPS on sieluttoman ad hoc -johtamisen ruumiillistuma. Ajatus pitkäntähtäimen menestyksestä on varmasti paperilla, mutta se ei realisoidu millään tasolla todellisuuteen. Hyvä alku olisi sanoa se vaihteeksi ääneen, siten, että kaikki kuulee.
Hjallikselle on moni nauranut ja pitänyt pellenä, mutta tuskin kenellekään ikinä jäi kuva etteikö mies olisi sydämellään Jokereissa mukana. Syteen tai saveen. Samanlaista itsensälikoonlaittamista meidän TPSkin kaipaisi, mikäli se oikeasti haluaa nousta keskinkertaisuudesta. Tätä laivaa ei meinaan tällä hetkellä ohjaa kukaan.