Matka jatkuu...
IFKin pelityyliä kuvaavin sana on tällä kaudella peräänantamattomuus. IFK-TPS-ottelu olisi joitakin vuosia sitten ollut jo ohi TPS:n mennessä kahden maalin johtoon ja lähtiessä viimeiselle erätauolle niissä lukemissa (4-2). Nousua ei olisi enää uskaltanut toivoa, vaan tepsin jäädytystaktiikka olisi purrut, eikä IFK olisi kyennyt nousemaan hyökkäyssiniviivan yli. Hermot olisivat palaneet ja viimeinen niitti 5-2:een tai 6-2:een olisi tullut alivoimalla ja/tai tyhjään verkkoon. Nykyiset kotikylän pojat haluavat pelata oman joukkueen puolesta, eivätkä masennu kiekkomiljonäärien tavoin penkin päähän ranteita pitelemään ja keskittymään jo seuraavaan matsiin, vaikka 10-30 minuuttia olisi aikaa nousta suosta (vrt. lähes jokainen IFK:n peli tällä kaudella).
Nämä helsinkiläiset, espoolaiset ja vantaalaiset IFK-kasvatit ovat valmiita taistelemaan brändin puolesta hamaan loppuun asti. Muualtakin toki löytyy pelimiehiä IFK-paitaan ja niin pitääkin olla. Myös tulevista junioreista jokunen omaa syntymäpaikkakuntansa kohdalla jonkun muun kuin Pääkaupunkiseudun kunnan. Tärkeintä kuitenkin on, että pelityyli ja ilmapiiri sisäistetään IFK:ssa. Tällöin omasta juniorista puhuminen on ihan asiaa, tulee mies sitten Mikkelistä, Kuusankoskelta tai Lapualta. Tätä filosofiaahan TPS on kylvänyt pitkälti koko 90-luvun. Omia kasvatteja siis, varsinkin aina tuntui löytyvän joku uusi tps-tulokas, joka avasi maalitilinsä juuri ifk:ta vastaan. IFK:lla asiat oli samalla lailla joskus aikaisemmin... Harvalta pelaajalta nykyään löytyy koko ura samasta organisaatiosta, poikkeuksiakin toki on, Jere Karalahti parhaana esimerkkinä (jos unohdetaan ne rapakon takaiset matkat...). Toni Häppöläkin on pitkän linjan IFK:lainen.
Maalit ovat pelin suola, ja tällä hetkellä hanat ovat auki kuin KOFFilla konsanaan. Turkuun IFK lähti hakemaan hyvää puolustuspeliä, joka toteutui kohtuullisella tavalla tasaviisikoin. Alivoimapeli oli liian seisovaa, joka kostautui kolmena maalina. Eräs mielenkiintoinen seikka on on, että tällä kaudella IFK:ta vastaan ollaan tehty 10 ylivoimamaalia, joista 4:n aikana Zidlicky on istunut jäähyllä. Muistaakseni sama trendi päti viimekin kaudella. En tosin jaksa lähteä hakemaan viimeistä valaistumista asialle, mutta uskoisin näin olleen. Zidlicky on IFK:lle tällä hetkellä elintärkeä alivoimapelaaja. Kuvaavaa olikin, että viimeisessä erässä hänen lähtiessä jäähylle, huolestuminen näkyi selkeästi ilmeessä. "Ei kai vaan taas..." kävi myös itselläni mielessä.
Draper osoitti tänään, että ihan mitkä tahansa vedot eivät uppoa. Välillä tällä kaudella on tuntunut, että sinne päin heitetty kiekko on löytänyt tiensä maalin perukoille. Tänään ei ihan näin surkeasti ollut. Henkilökohtaisia ongelmia tai ei, mutta pelien ailahtevaisuutta on lähinnä totuttu näkemään tsekeiltä. Draper ei voita otteluita, se on ongelma. Maalivahti vastaa puolta joukkuetta ja ilman kassareita lätkäleijonat olisivat saaneet niskaansa monta rökäletappiota 80-luvulla.
Moni ei pidä Alpo Suhosen provokatiivisista kommenteista pelityylin suhteen. "Ei tapella, ei mennä jäähylle" kuulostaa lähinnä pyhäinhäväistykseltä, eikä ole lähellekään IFK-henkeä... Mielestäni sekä Suhosen "jääpussit housuun ja keskustellaan"-linja ja Frank Mobergin " Joukkueen pitäisi ottaa kaksinkertainen jäähymäärä nykyiseen verrattuna"-linja molemmat ajavat asiansa. Jäähylle toki voidaan mennä ja nostaa pelin intensiteettiä, mutta sitten on turha ihmetellä jos omat verkot heiluvat kuin tärisevät puliukot... Suhonen on jo niin pitkään valmentanut, että osaa lukea oman joukkueensa vahvat ja heikot osa-alueet. IFK:n heikkous on tällä hetkellä puolustus-pelaaminen, eritoten alivoimapeli. Jos kerran näillä mennään, niin jostain ne pisteetkin on revittävä. Jos siis halutaan menestyä. Tällöin on karsittava jäähyissä. Tai sitten otettava ihan helvetin paljon jäähyjä, että jossain vaiheessa alivoimaosasto löytää forminsa. Silloin saattaa olla jo joulukuu, eikä kuuden joukkoon nouseminen ole välttämättä enää realistinen tavoite. Tietyn signaalin sillä tavalla saa vastustajalle, mutta myös tuomarille. Silloin lähdetään boksiin, vaikka itse rikettä ei olisikaan tehty.
Suhonen nojaa yksilöiden varaan joukkueurheilussa, nimenomaan yksilön vastuuseen joukkuetta kohtaan. Siksi kaukalossa saa tehdä lähes mitä tahansa, mutta sitoutuminen joukkueen puolesta pelaamiseen on tehtävä. Sen takia lähes kaikki fyysisen osaston miehet saivat kenkää. He olivat Suhosen silmissä liian arvaamattomia. Silmissä sumeneminen oli väistämätöntä ainakin jossakin välissä, tai useampaan kertaan, kautta. Vopat sai jatkaa, koska kykenee myös johtavaan pelaamiseen ainakin välillä, kun sille päälle sattuu tuttuun tshekkiläiseen tyyliin. Voimaa saa olla pelissä, mutta se energialataus pitää olla myös mailassa ja jaloissa. Yhden asian miehet näyttävät olevan tällä hetkellä pannassa IFK:ssa. Ei ole alivoimaexperttejä, aloitusympyrän valtiaita tai ylivertaisia mailavirtuooseja. Joukkueessa lähes kuka tahansa on kykenevä korvaamaan kenet tahansa missä tehtävässä tahansa. Ei toki Hedberg Vopatia nyrkkipolkassa, mutta sekin on poikkeus säännössä. Kaipa se pakollinen...
Minä kannatan tappeluita, kovia sääntöjenkin rajamailla olevia taklauksia sekä fyysisyyttä. Mielestäni Pasi Nielikäisen olisi kuulunut jatkaa IFK:ssa, samoin Toni Mäkiahon. Minä pidin Mikko Kuparisen tyylistä ojentaa vastustajia heti paitaan tullessaan. Ihan sama vaikka lentää samantien suihkuun. Minä taputin Kautoselle tämän otteista noutaja-episodissa hallilla. Olisin ottanut Hannes Hyvösen ilomielin takaisin, kukapa ei olisi? Hyvösen HPK-valintaan vaikutti varmasti myös se seikka, että IFK:ssa on penkin päässä Alpo Suhonen. Parhaina päivinään "Jagr" kieputti vastujat solmuun ja vei koko kenttää kuin pässiä, mutta huonona päivänä maailma musteni lähes kokonaan... Ei siis nykylinjan kiekkoilija. Ero yöllä ja päivällä brändimäinen...
Kaikesta huolimatta pidän Apesta IFK-purren taiteellisena johtana. Toivotin hänet välittömästi tervetulleeksi IFK:hon. Kuten myös Pentti Matikaisen ja olen samalla linjalla edelleenkin.90-luvun IFK-linja luottaa amatööri- tai aloitteleviin valmentajiin, oli ja on mielestäni väärä. Jos joukkue tienaa SM-liigassa vuodesta toiseen suurimpia palkkioita, niin valmentajankin pitää olla samalla tasolla. Chicago-pesti ei ollut Suhosen ainoa Pohjois-Amerikan komennus, kuten kaikkien pitäisikin se tietää. Chicago Blackhawks nojaa samanlaisiin perinteisiin kuin IFK:kin. Puheet mikkihiirijoukkueesta ovat osittain paikkaansa pitäviä Suhosen ajoilta, mutta toisaalta kaikki puusilmät ja -kädet katosivat ryhmästä. Eräät voimapelaajat antoivat Suhoselle tunnustusta, että kerrankin saivat kokeilla kiekon pelaamista, eikä sitä, että nelosvitjassa käyvät mittaamassa vastustajan pulssin ja sakan nenästä kerran ottelun kuluessa. Tänä vuonna Suhosen valmennusfilosofia olisi ollut arvossaan merten takana, sillä sääntömuutokset todennäköisesti ajavat peliä neljän pelaavan kentän peluutuksen suuntaan, eikä tietty roolitus ole enää kannattavaa. Aika näyttää, mihin suuntaan NHL tulee jatkamaan.
Pidän miehistä, jotka seisovat sanojensa takana. Sellaisina mielestäni ovat Pentti Matikainen ja Alpo Suhonen. Matikaisen ottaessa pari vuotta valmennusvastuun, tietty rauhallisuus sillä rintamalla oli mielestäni laskeutunut. Valitettavasti se tarkoitti silloin Jan Calounin IFK-uran loppua. Siitä ei toki pääse yli eikä ympäri. Mutta pitkästä aikaa IFK:lla oli koutsi, Westerlundin jälkeen siis. Rutinoitunut ammattilaisvalmentaja, joka tietää mitä kentällä on tapahduttava jotta joukkue voittaisi. Matikainenhan hankki varsinaiset kannuksensa maajoukkueessa, ei niinkään seurajoukkueissa.
Jos joukkue kerää voittoja/pisteitä illasta toiseen, niin tehköön sen sillä tyylillä millä siihen kykenee. IFK on aina IFK, huolimatta kuka siellä paidan sisällä viilettää. Raumalle toki voidaan viedä pojat kokeilemaan pitsinnypläystä ja Ypäjälle ratsastamaan, mutta jos valmennusfilosofia ei toimi niin aina sitä voidaan muuttaa. Tällä hetkellä se toimii tällä ryhmällä. Joka ei ole kylläkään ideaali... Se puolustus, se puolustus... Itse uskon siihen, että yksistään Karalahden peluutus toisi varmuutta niin peruspeliin, kuin myös erikoistilannepelaamiseen. Tämä on harvinaisen simppeli yhtälö. Jos pelaaja A pelaa 1/2 ottelusta, niin saman puolen pelaajat B ja C pelaavat lopun ajan. Jos hyvä pelaaja D pelaamaan tullessaan vähentää sekä A:n, B:n että C:n peliaikoja, niin käytännössä tämä on joukkueen etu. Vastuu siirtyy usemmille hartioille. On aivan eri asia, jos Zidlicky pelaa 30 minuuttia ja Lehtonen&Saarinen yhteensä 30 minuuttia, kuin jos Zidlicky&Karalahti pelaavat mieheen 20-25 minuuttia sekä Saarinen 10-20 minuuttia. Tällöin vasemman pakin tontille jäisi roolit Kantorille, Söderholmille ja Lehtoselle. Pikkarainen, Hedberg, Lamberg hoitaisivat lisämiehen roolia vaihtelevin peliajoin. Turhaa utopiaa? Tällä hetkellä kylläkin.
Seuraavaksi HPK tulee kokeilemaan IFK-muurin kestävyyttä. Toivottavasti moukarit on jätetty sinne Hämeenlinnaan...