Thrash metallin historiakeskustelu

[Pavlovin Koira]

Mutta muistakaa, että ...And Justice for All on parhautta!

En nyt täysin komppaa mutta melkein. Oli ensimmäinen levy joka sai minut innostumaan Metallicasta ja kyllähän siinä monia hienoja juttuja on. Oma suosikkini levyn biiseistä on To live is to die. Muita kovaa iskeviä ovat Blackend, Dyers eve ja tietysti One. Onhan levyn bassottomuus ja erikoisesti kumahtava rumpu jotenkin ihmeellinen valinta mutta nuokin on jotenkin alusta asti sisäistänyt tuohon levyyn kuuluviksi jutuiksi.
Minulle hienoimmat Metallican levyt ovat kuitenkin Lightning ja Puppets, ja tuossa järjestyksessä.

 

[Jupe]

Nimenomaan häviää. Vaikka olin aikanaan ihan tyytyväinen kun kotimaastakin alkoi löytyä rässääjiä, ei se taso ollut kuin korkeintaa B-luokkaa kansainvälisiin verrattuna. Sittemmin asia kyllä korjaantui itsestään mutta Stonen hypetystä en ole koskaan oikein ymmärtänyt.

Kyllä jo pelkästään Roope Latvala ansaitsee hypetystä, toki vokaalit bändillä kuulostaa välillä jopa korneilta niin kuin vielä tänä päivänäkin usealla suomi-bändillä joka yrittää lontoota suoltaa. Heitä muutama kitaralähtöinen suosikki trash-bändisi vastapalloon, mukava kuunnella tähän näiden kahden STONE levyn perään. Korostan "petäjän" äänensävyllä että kitaralähtöistä.

Kyllä STONE saa edelleenkin hyvät bileet aikaan ja aina kun itse kehun/hypetän jotain niin lisäpisteitä saa tietty siitä että on mahdollista nähdä livenä ja hyvässä kuosissa vielä tänä päivänäkin täällä härmässä. Live on aina Live verrattuna levyltä kuunneltuun oli sitten minkä maaalainen tahansa. Stonen kaksi kertaa nähneenä parin vuoden sisään olen erittäin tyytyväinen keikkojen tasoon.

_

 

[Yläpesä]

vokaalit bändillä kuulostaa välillä jopa korneilta niin kuin vielä tänä päivänäkin usealla suomi-bändillä joka yrittää lontoota suoltaa. Heitä muutama kitaralähtöinen suosikki trash-bändisi vastapalloon, mukava kuunnella tähän näiden kahden STONE levyn perään. Korostan "petäjän" äänensävyllä että kitaralähtöistä.

No vaikka suomalainen Mors principium est ja laita lautaselle viimeisin levy. Ei rallienglantia, vaan riffilähtöistä tummaa paahtoa. Siinä A ja B-luokan ero selkeänä.

Kyllä STONE saa edelleenkin hyvät bileet aikaan ja aina kun itse kehun/hypetän jotain niin lisäpisteitä saa tietty siitä että on mahdollista nähdä livenä ja hyvässä kuosissa vielä tänä päivänäkin täällä härmässä. Live on aina Live verrattuna levyltä kuunneltuun oli sitten minkä maaalainen tahansa. Stonen kaksi kertaa nähneenä parin vuoden sisään olen erittäin tyytyväinen keikkojen tasoon.

Pari kertaa olen itsekin katsonut keikan läpi kädet puuskassa. Ei vaan iske yhtään ja tuntuu toimivan lähinnä nostalgianosteen avulla. Materiaali on vaan niin kovin tylsää.

 

[Jupe]

No vaikka suomalainen Mors principium est ja laita lautaselle viimeisin levy. Ei rallienglantia, vaan riffilähtöistä tummaa paahtoa. Siinä A ja B-luokan ero selkeänä.

Okei, meillä on täysin eri maku näiden suhteen, eikä siinä mitään, makuja on monia. Vähän sitä arvelinkin kun tuomitsit Stonen suoralta kädeltä. Tuo on liian nopeata omaan makuun ja rytmistä ei tietoakaan mitä löydän Stonesta tai vaikkappa niistä ekoista Metallican levyistä Burtonin ajoilta. Vokaalitkin on sellaista mörkö-örinää mikä ei meikäläiseen iske.

_

 

[Bobcat]

Stone oli hieno bändi ja No Anaesthesia hieno levy, mutta ei töki pelkästään se rallienglanti. Vokaalit yleensäkin ovat kamalat.

 

[sekolust]

Joudun valitettavasti toteamaan, että olet väärässä. Justice on monella tapaa paras levy joka on koskaan julkaistu.

Vaikka mikään kultakorva en nyt olekaan, niin tuolla albumilla itseäni häiritsee eniten tuo saundimaailma. Levy on helvetin rautainen, mutta toisenlaisella miksauksella tuosta olisi voinut nousta aivan legendaarinen lätty. Nykyisellään tuo antaa niin helvetisti "tasoitusta" muille, että melkein joutuu jättämään tuon ns. välimallin levyksi omilla listauksilla: legendaariseksi en pysty laskemaan, mutta en myöskään täydeksi flopiksi. Toki tuossa hieman "nostalgiapisteitä" nostaa varsinkin jälkikäteen se, kun on kuullut vähän tarinaa syistä ja motiiveista. Makuasioitahan nämä ovat.

Suomalaisista tekisi melkein mieli nostaa esille Am I Blood. Eihän tuo mikään legendaarisin ikinä missään ole, mutta omaan korvaani ehkä se miellyttävin suomalaisista pumpuista.

 

[Yläpesä]

ja rytmistä ei tietoakaan

Hyvin hämmentävä lausunto. Veikkaan alapääsheivauksen verran että jaksoit kelata levyä pistokokein sieltä täältä yhteensä maksimissaan 2 minuuttia. Se että thrash on liian nopeaa on....looginen mahdottomuus.

Näistä kotimaisista uusista nimistä olen jyväshyvän Lost Societyä yrittänyt sulatella niin keikoilla kuin levyltä mutta aina vaan homma jää keskinkertaiseksi positiivisen energisestä lavakohkaamisesta huolimatta. Heidän ohitseen nostaisin slayer-vivahteiden ja teutoniviiksien verran edelle ehtivän Rangerin jonka äsken ilmestynyttä voi sanoa ihan maukkaaksi, joskin paikoin venytetyksi rässiksi. Livenähän pojat osaavat kyllä ottaa lavan haltuun.

 

[Jupe]

alapääsheivauksen .

Tämä herjaus kertoo että otit näköjään pahasti nokkiin kun minulle ei sinun suosikkisi pudonnut, en lähde alapääjuttuihin mukaan, ei ole mun tapa. Sanoin muistaakseni vain että musa ei toimi mulle ja makuja on monia, ilmeisesti liian hyökkäävää.

Sen verran avaan asiaa että perustan kaiken kuuntelemisen rytmimusiikkiin ja löydän sen rytmin niin Stonesta kuin Buena Vista Social Clubista ja monesta eri genrestä siltä väliltä, mutta en tuosta vaikka yritin useampaa biisiä kuunnella ja vokaalit ei tuon tyylisinä toimi ollenkaan. Hyvä että toimii sulle niin uudella suomi-thrashilläkin on kuuntelijansa.

_

 

[SgtMarkov]

Justice on monella tapaa paras levy joka on koskaan julkaistu.

On myöskin monella tapaa yksi epäonnistuneimmista koskaan julkaistuista levyistä. Onhan siinä omat hyvät kohtansa, mutta levy on miksattu niin täydellisesti päin persettä etten ole sitä enää aikoihin jaksanut kuunnella. Ennen kaikkea basson puuttuminen. Tämä oli ehkä vittuilua Newstediä kohtaan, ehkä katkeruutta Burtonin menettämistä kohtaan, mene ja tiedä.

Toiseksi, Ulrichin tasoisen rumpalin kanssa ns. progelevyn tekeminen oli virhe. Ei miehellä taidot riitä, ei mitenkään. Suurin osa levyn biiseistä kertoman mukaan jouduttiinkin nauhoittamaan osissa, juuri Lassen teknisen vajavaisuuden takia. Miettikää miltä Justice kuulostaisi jos esim. Gene Hoglan tai Neil Peart olisi rumpupatterin takana paukuttamassa.

 

[ChosenTwo]

Onhan levyn bassottomuus ja erikoisesti kumahtava rumpu jotenkin ihmeellinen valinta mutta nuokin on jotenkin alusta asti sisäistänyt tuohon levyyn kuuluviksi jutuiksi.

Tämä on totta. Jos nyt ilmestyisi tuollaisella soundimaailmalla varustettu levy ja Justicea ei olisi aikanaan ilmestynyt, niin mahtaisihan se hieman ihmetyttää, että mitähän sieniä siellä studiossa on vedetty. Mutta nimenomaan tuohon täydelliseen biisimateriaaliin assosioituna soundit ovat syöpyneet mieleen sen verran, että niissä ei tavallaan havaitse mitään vikaa. Etenkään rumpusoundien kanssa minulla ei ole mitään ongelmia. Bassarisoundi on mahtava, läskisti naamalle lätkähtävä (etenkin vuoden 1988 standardeilla). Basson puuttuminen on sen sijaan toki erittäin valitettavaa, vaikka tietysti osittain tästä johtuen kitarat ja bassarit soundaavat sitten niin hyvältä.

Olen kyllä todella innoissani siitä, että Metallica aloitti nyt uusintajulkaisujen sarjan No Life 'til Leather -demosta. Tämä kun tarkoittaa, että aikanaan siellä päästään Justiceenkin asti ja voi kun kyllä maistuisi remiksattu ja remasteroitu versio... Tosiaan tuo alkuperäinenkin, Lars-vapaa miksaus, olisi kohtalaisen kiinnostava:
Lars Ulrich Is To Blame For Lack Of Bass On Metallica's '…And Justice For All' Album: Mixing Engineer - Blabbermouth.net

Stone oli hieno bändi ja No Anaesthesia hieno levy, mutta ei töki pelkästään se rallienglanti. Vokaalit yleensäkin ovat kamalat.

Stonen kanssa on kyllä saanut nähdä vaivaa, että on päässyt hiljalleen kunnolla diggailemaan bändin musiikista. No Anaesthesian soundit ovat itseasiassa järkyttävän kovat julkaisuajankohtaansa nähden. En voi ymmärtää, että miten on Suomessa saatu aikaan tuollaista jälkeä, kun äkkiseltään ei kyllä tule mieleen tuohon mennessä ilmestyneistä isojen bändien levyistäkään mitään paremmalta soundaavaa. Todella murhaavia riffejä on myös saatu mukaan... Mutta sitten se laulu. Minua ei rallienglanti ole siinä pahemmin haitannut, eipä ole tullut sitä oikein edes noteerattua, kun se laulu on itsessään niin ankeaa. Todella monotonista ja puuduttavan kuuloista ulosantia. Sinällään huutamisen kanssa minulla ei ole mitään ongelmaa (huutotulkinnalla minäkin bändissäni vokaaleja hoidan), mutta valitettavasti Joutsenniemen huutaminen ei vaan toimi sitten yhtään. Sitä pitää lähinnä vain sietää siinä mukana.

 

[Musta Nuoli]

Tässä ketjussa keskustellaan kyseisen genren historiasta. Vertailukohdaksi voisi ottaa genren suurimman bändin eli Metallican ja historian vuotena nolla voisi pitää Kill 'Em Allia.

Eiköhän se nollavuosi ole tuosta taaksepäin muutaman vuoden verran 1970-luvun loppuun, jolloin esim. Venom perustettiin. Vuosi 1981 sopii myös rajapyykiksi Welcome To Hell -albumin myötä. Kill 'Em All on toki tärkeä albumi, mutta samassa ryppäässähän tuli noina vuosina useita alan bändien esikoislevyjä eikä Metallica ollut alallaan ensimmäinen. Suurin thrash-bändi siitä toki myöhemmin tuli, kunnes se vaihtoi mustan albumin myötä perinteisempään hevimetalliin.

Venom on tietysti myös black metalin uranuurtajia, vaikka yhtyeen tyyli onkin aina ollut enemmän thrash/speed metalia koulupoikasatanistisilla sanoituksilla, jotka ovat sinällään paljon tuoreempia ja vetovoimaisempia kuin ns. vakavasti vihtahousun pauloissa olevilla.

Black is the night, metal we fight
Power amps set to explode.
Energy screams, magic and dreams
Satan records the first note.
We chime the bell, chaos and hell
Metal for maniacs pure.
Faster than steel, fortune on wheels
Brain haemorrhage is the cure!

Venom: Black Metal (1982)

Siinä sitä metallin oikeaa ja energisintä ilosanomaa ilman mitään ironista hipsteröintiä, muka-syvällistä pseudofilosofointia tai yritystä olla post-sitä ja post-tätä. Perkeleen voimalla, thrash metalin tahdissa!

 

[Tumpe]

AJFA:sta löytyy Youtubesta noita moar bass -versioita, enkä kyllä diggaa niistä. Kyllä se albumi kuuluu olla sellainen kun se on jo melkein 30 vuotta ollut. Se soundimaailma tekee siitä niin erityisen hyvän ja erottuvan.

Ja tottakai biisit nauhotettiin osissa. Sehän on järkyttävän iso kokoelma erilaisia riffejä nidottuna yhteen, osiensa summa.

 

[Yläpesä]

Tämä herjaus kertoo että otit näköjään pahasti nokkiin kun minulle ei sinun suosikkisi pudonnut, en lähde alapääjuttuihin mukaan, ei ole mun tapa. Sanoin muistaakseni vain että musa ei toimi mulle ja makuja on monia, ilmeisesti liian hyökkäävää.

Eipä tuo ole minulta pois jos teikäläistä ei kiinnosta. Tuo logiikka (liian nopeaa rässiä) ei vain aukea. Se on kuin sanoisi progen kohdalla, että en tykkää, kun on liian polveilevaa musaa. Kun jo määritelmällisesti rässiin sisältyy vaatimus nopeudesta. Mitä on hidas rässi? Old school hevirokkia? Doomia? Kannattaa varmaan siirtyä niiden puolelle jos nopeus närsyttää.

Vanhan polven thrashporukoiden käsistä on Metallicaa lukuunottamatta syntynyt todella upeita levyjä vielä aivan viime vuosien aikana. Yleisöäkin on riittänyt keikoilla kiitettävästi joten muuten näkynyt metallin alamäki ei ole ihan rässiin asti yltänyt. Onneksi. Hemmetin intensiivisiä keikkoja olen nähnyt lähiaikoina Kreatorilta, Carcassilta, Overkillilta, Testamentilta, Dark Angelilta, Death Angelilta, Ravenilta, MPire of Evililta ja Annihilatorilta.

 

[Jupe]

Kun jo määritelmällisesti rässiin sisältyy vaatimus nopeudesta. Mitä on hidas rässi? Old school hevirokkia? Doomia? Kannattaa varmaan siirtyä niiden puolelle jos nopeus närsyttää.

Jännäksi menee keskustelu kun ehdotetaan siirtymään genrestä pois jos tuo Mors ei iske nopeudellaan tai muullakaan ulosannilla. En jaksaisi vääntää tästä mutta kun kovasti kyselet niin omasta mielestäni ei äärimmäinen nopeus ole thrashissä olennaista, vaan se rytmi minkä löydän sieltä ja omaa korvaan mielyttävät vokaalit. En usko että meillä on paljoa ikäeroa mutta mulle on ilmeisesti tärkeämpi tuo mistä kaikki juurtaa, itse vannon ennen kaikkea neljän suuren 80-luvun levyihin, omistin toistakymmentä näitä vinyyleinä ja ne tuli soitettua liki puhki ja sitten vielä tuo kotimainen ykkönen joka komppasi kovaa isoja. Toki annan uusille aina mahdollisuuden mutta mulle ei ole mikään toiminut vastaavalla tavalla, eikä voi sanoa että aika kultaisi muistoja koska helvetin kovia ne levyt on edelleenkin kun lyö soittimeen.

Tuossa yllä joku summasi hyvin Stoneakin ja edistyksellisyyttä 80-luvulla, varsinkin kun kotimaisuus oli kova juttu ei sitä voinut silloin sivuuttaa, kyllä se Roope Latvala oli 80-luvulla täysin maailmanluokan "trash-kitaristi", nopeakin, olet sitten mitä mieltä tahansa. Eipä tuo ole minulta pois jos teikäläistä ei kiinnosta.

_

 

[mailman-]

Tännekin Metallica potkii, ja kovaa vielä Black albumiin asti. Sen jälkeen tosiaan satunnaisia oikeasti kovia biisejä heiltä irronnut.
Kovimmin potkii MoP.

Tullut kerättyäkin heidän matskuaan pieni kokoelma, jonne pääsee tästä, jos jotain kiinnostaa. Sivut ei ihan ajantasalla ole.

Metallica oli henkilökohtaisesti tärkein, ja yksi parhaista keikkamuistoista on yhtyeen näkeminen Nivalassa joulukuussa 84.

Oh! Kovaa settiä... :)
Itsellä nyt 11. Metallican keikkaa takana.

 

[BigRedBob]

Toiseksi, Ulrichin tasoisen rumpalin kanssa ns. progelevyn tekeminen oli virhe. Ei miehellä taidot riitä, ei mitenkään. Suurin osa levyn biiseistä kertoman mukaan jouduttiinkin nauhoittamaan osissa, juuri Lassen teknisen vajavaisuuden takia. Miettikää miltä Justice kuulostaisi jos esim. Gene Hoglan tai Neil Peart olisi rumpupatterin takana paukuttamassa.

Tämä nyt on ihan höpönlöpön paskaa. Ihan hyvin vetää Lars Justicella, taitojen alamäki alkoi vasta myöhemmin. Rumpaleiden munanmittailu muutenkin pilaa biisin. Toki tyylikkäästikin voi soittaa "paljon", kuten esim. Brann Dailor. Mene katsomaan miten noita biisejä ylipäätään studiossa äänitellään, kyllä se aika lailla "osissa" menee. Toista se oli 70-luvulla.

 

[Yläpesä]

Jos historiaan oli kiinnostusta niin tässä yksi muistelemisen ja nuoremmille tutustumisen arvoinen alkupään porukka:

Griffin -Flight of the griffin ilmestyi Shrapnelille 1984 mutta levyäkin tuhdimpi ja energisempi demo oli kiertänyt maailman jo vuotta aiemmin. Bändille luontainen erinomainen soittotaito ja vokalisti William McKayn (originaalin Metal Churchin laulaja) persoonallinen ulottuva ääni jakanevat kuulijat kahteen jyrkkärajaiseen porukkaan. Ekan levyn tuotanto on siinä perinteisen HM:n ja speedin/thrashin raja-alueella (josta oli myöhemmin kehittyvä power metal-suunta). Tykkään debyytistä edelleen kuin nakkijonossa riitaa haastava väsynyt juhlija nyrkistä, vaikkakin demon jälkeen levy tuntui odotuksiin nähden harmillisen sisäsiistiltä. Levyn päättävä Travelling in time on itse asiassa edelleen huikea.

Griffinille ei käynyt hyvin ja bändi katosi täysin ansaitsemattomasti historian hämärään. Kakkoslevy Protectors of the Lair ei pystynyt pitämään yllä ykkösen tasoa ja kärsi kitaristi Jastremskin karkaamisesta muihin puuhiin. LA:n raaempi rässibuumi talloi jalkoihinsa tämän "liian perinteisen" bändin.

Griffin - Flight of the griffin
GRIFFIN - FLIGHT OF THE GRIFFIN (1985) - YouTube