Thrash metallin historiakeskustelu

[Stolk-2]

Tässä ketjussa keskustellaan kyseisen genren historiasta. Vertailukohdaksi voisi ottaa genren suurimman bändin eli Metallican ja historian vuotena nolla voisi pitää Kill 'Em Allia. Thrashin pohjana oli metallimuusikoiden soittotaito, punkin energia ja paljon vaikutteita progesta kuten monet tempovaihdokset biisin aikana. KEA oli ensimmäinen levy jossa yhdistyivät edellä mainitut vaikutteet. Thrashmetalli kehittyi monessa paikoissa kuten esimerkiksi Bay Area, itärannikko ja Saksassa. Thrashgenre oli aikansa maailmanlaajuinen ilmiö. Ennen internettiä vaihtoivat bändit keskenään demojaan maailmanlaajuisesti ja ottivat toisiltaan vaikutteita. Hyvin nopeasti nousivat Big Fourin neljä bändiä eli Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Miksi nuo neljä bändiä muodostavat Big Fourin? Siksi että he olivat ensimmäisiä bändejä genressään joilla oli levytyssopimukset ja kiersivät maailmaa kiertueilla. Muitakin aikalaisia oli kuten Exodus mutta heillä kesti pitempään saada levytyssopimus ja se lykkäsi heidän esiintuloaan vuodella ja sitten heille tuli laulajan vaihdos melkein heti. Thrash nousi valtavirtaan voi suhteellisen hyvin.
Muutenkin thrashgenre levisi kaikkialle Ruotsiin, Suomeen, Britteihin, Japaniin ja Brasiliaan.

Sitten tuli muutama levy jotka innoittivat uutta alalajia deathmetallia. Possessed julkaisi Seven Churches, Slayer Reign in Bloodin ja Saksan maalta esim Kreator julkaisi Pleasure to Kill. Bändit kuten Venom, Celtic Frost ja Bathory taas olivat luomassa blakcmetallia.

Kaikki meni hyvin kunnes Grunge ja Alternative tulivat valtavirtamusiikkiin ja vaikeudet alkoivat suurimmalle osalle genren bändeistä.

Tässä tätä historiaa lyhyesti.

 

[Pavlovin Koira]

Hieno ketjunaloitus! Mitäs mieltä muuten arvon Thrash metallin ystävät olette thrash-maailmaan aikanaan kohdahduttaneesta Metallican Black-albumista: pettikö Metallica faninsa ja myi itsensä kaupallisuudelle? Slayerin suunnaltahan Metallicalle on aika ajoin tästä suunnanmuutoksesta vinoiltu samalla kun on haluttu julistaa Slayerin omaa "puhdasoppisuutta".

 

[HalfMoonRider#0]

Kovia bändejä mainittu mutta pari mainitsemisen arvoista loistavat vielä poissaolollaan :)

Ensinnäkin Annihilator! Jeff Waters keulakuvanaan tämä bändi on tehnyt todella kovia Thrash ralleja. Jos ei (jostain kumman syystä) bändi ole tuttu, niin ensimmäisenä tutustuisin yhteen kovimmista kuulemistani biiseistä, eli King Of The Kill.

Sitten se itselleni kaikkien aikojen kovin bändi, menee tosiaan omalla listallani Metallican, Slayerin ym. legendojen edelle. Kyseessähän on Testament! Tässä bändissä kolahtaa kyl kaikki mitä omaan musiikkimakuun vain voi kolahtaa. Muistan vieläkin, kuinka ensimmäisen kerran kuulin biisin First Strike Is Deadly, ja istuin penkillä suu ammollaan ihmetellen et mitä tuli nyt kuunneltua... nimenomaan positiivisessa mielessä. Ikää alkaa kavereilla jo olemaan, mutta kiitettävästi jaksavat vielä rundia heittää :) Päivästä ja mielentilasta riippuu tietysti, et mikä se kovin biisi on, mutta kyllä New World Order ja Electric Crown sieltä top3:sta aina löytyy, oli päivä ja fiilis mikä tahansa :)

 

[SgtMarkov]

Täällä ilmoittautuu toinen Testament-fanaatikko. Musiikillisesta annista on sanottava, että bändi on tehnyt kaiken oikein ja pysynyt tyylilleen ja faneilleen uskollisena. Onhan se vähän sääli, ettei Testamentia ole nostettu samalle jalustalle Big Four-bändien kanssa, varsinkin kun vertaa diskografiaa Metallican, Megadethin, Slayerin ja Anthraxin kanssa.

No Megadeth näistä isosta neljästä on lähimpänä sydäntä, vaikkakin 1990-2000-lukujen taitteessa tapahtui jotain, joka vieraannutti fanit ja varmaan Daven itsensäkin bändin alkuperästä. Mutta onhan se Mustaine valittamisestaan huolimatta järjettömän kova kitaristi ja biisintekijä.

Metallica taas ei ole reiluun 20 vuoteen saanut mitään aikaiseksi, Slayerilta ja Anthraxilta kuuntelussa ovat yleensä ne biisit mitkä koko maailma tuntee, mutta muuten tuotanto on jäänyt itselle aika vieraaksi. Mut mites tää Overkill..?

 

[heavy]

Muutamia haja-ajatuksia nousi mieleen. Yksi tärkeimmistä vaikuttajista tämän genren historiasta oli brittiläinen Raven joka kävi vasta ensikeikallaan Suomessa, . Käsittääkseni ainakin Metallica on tunnustusta bändille antanutkin. Toinen saman ajan bändi joka jo mainittiin oli Venom, eli kovin brittijuuret tälläkin alalajilla on. Euroopassa yksi suuri tekijä oli Music for Nations levy-yhtiö, joka näitten jdnkkibändien levyjä täällä julkaisi.

Metallica oli henkilökohtaisesti tärkein, ja yksi parhaista keikkamuistoista on yhtyeen näkeminen Nivalassa joulukuussa 84.

 

[Juicey]

Höh, trashista puhutaan ja Sodom mainitaan ketjuun vasta viestissä #6. On maailma sekaisin.

Tämähän on siis niinkuin Tom Angelripperin ympärille kasautunut saksalaisorkka jossa muu väki on vaihtunut enemmän tai vähemmän mutta Onkel Tom on ja pysyy. Sodom omien sanojensa mukaan olisi voinnut taannoin julkaista vaikka joka vuosi kovan levyn mutta ilmeisesti levy-yhtiön tahto ei ollut sama, tai jotain. Jokatapauksessa Onkel Tom -nimelläkin on julkaistu siis soolomatskuakin, tosin ei ihan samalla tavalla napannut kuin Sodomin alla julkaistu tuotanto. Uuttakin ihan tiukkaa tavaraa on, juuri 5 min sitten soi Spotifystä "My Final Bullet" vipoiselta levyltä ja onhan tämä viisikymppisen papparan meno ihan reippaana säilynyt edelleen.

Sodomhan muodosti "big fourin" vastineeksi sakemannien oman pyhän kolminaisuuden johon kuuluvat Sodomin kavereiksi Kreator ja Destruction. Näistä Kreator kuului teini-iän suosikkeihin itselläkin mutta Destruction jäi vähän vähemmälle huomiolle, oli siis paskaa. Koska Sodom kyykytti kaikkia vaan niin kovaa.

Kai me myös lasketaan ennen maailman paras bändi Sepultura myös thrashiksi? Onhan tuo Arise -levy ehkä kovin ikinä, aikakaudelta jolloin hevareilla oli tiukat ilmeet, pitkät tukat ja nahkatakit. Nykyäänhän niillä on finnejä ja silmälasit. Diggailen myös Cavalera Conspiracystä, mutta ei ihan Arisen tasolle kyllä pääse.

Cavalera Conspiracy - Inflikted - YouTube (Linkki vie Youtubeen, Cavalera Conspiracyn Inflikted-biisiin, joka on "ihan ok")

No, ehkä nämä Sodomin ja Sepulturan mainitseminen näin myöhäisessä vaiheessa mennee vielä sillä nojalla että puhutaan thrashin historiakeskustelusta. Nyt oli jo kuitenkin korkea aika nostaa esille.

 

[Ollakseni]

Sepultura oli Chaos A.D. -levyyn saakka helvetin tiukkaa joka levyllä (varauksella tuo eka joka oli hieman huvittava sysipaskoinesoundeineen). Celtic Frost ja sen edeltäjä Hellhammerhän sisälsivät paljon näitä elementtejä mitä rässissäkin on mutta Fischer meni avant-gardeen ja synkistelyyn.

Tankard on muuten myös ihan hauska lisäys Saksan epäpyhään kolmikkoon, vaikka meno onkin rempseämpää. Samalla linjallahan kulkee myös Municipal Waste.

Oma kuuntelu on alkanut menemään enemmän hc ja grind linjalle, mutta kyllähän kunnon rässiä on aina kiva kuunnella. Eli Bonded by Blood vai Ultra-Violence?

 

[V-G-]

Mitä Metallican thrashmäisyyteen tulee, olen aina pohtinut Burtonin merkitystä. Mun kirjoissa MoP:n jälkeen on ilmestynyt vain yksi thrash-kipale, eli Dyers Eve. Toisaalta vain Reload on mahdollista johtaa edellisen levyn soundimaailmasta, kaikki muut ovat poikenneet täysin edeltäjänsä tyylistä. Joka tapauksessa Metallica ei ole tehnyt thrash-levyä ilman Burtonia.

Paneutumatta tämän tarkemmin siihen, kuinka suuri thrash-tekijä Burton Metallicassa oli, laskisin hänen suurimmaksi ansiokseen musikaalisuuden opettamisen Hetfieldille. Yhtenä esimerkkinä voisi pitää vaikkapa progeilua, toisena jääräpäistä keskittymistä yksityiskohtiin. Epäilemättä nämä perityt taipumukset ja ambitiot yhdessä menestyksen ja viinan kanssa lotraamisen kera ajoivat Jamesin ja Larsin törmäyskurssille.

Väkisin tulee mieleen, että Metallica teki hyvää musiikkia niin kauan, kun asiat eivät olleet hyvin. Kun vihaisista nuorista miehistä kasvoi tapoihinsa tottuneita maailmaa katsovia lempeitä perhemiehiä, musiikistakin katosi tietty terä. Viimeistään Hetfieldin rehabin jälkeen Metallica on hymyillyt liikaa ja kiroillut aivan liian vähän.

Totta kai on silti hyvä asia että pääsi eroon viinasta.

 

[Juicey]

Väkisin tulee mieleen, että Metallica teki hyvää musiikkia niin kauan, kun asiat eivät olleet hyvin. Kun vihaisista nuorista miehistä kasvoi tapoihinsa tottuneita maailmaa katsovia lempeitä perhemiehiä, musiikistakin katosi tietty terä.

Kas, aivan samaa mieltä! Eikä vain Metallica, vaan moni muukin orkka, kuten vaikkapa Megadeth. Niin pitkään kun Mustaine oli katkera ja sekaisin niin musakin oli hyvää, mutta Cryptic Writingsin jälkeen en ole enää edes viitsinyt tarkistaa sisältöä. Oli sen verran kryptisiä kirjoituksia. Samoin tuossa kuten Ollakseni asian ilmaisi, myös Sepultura lähti menemään menestyksen myötä kyseenalaisille urille. Hassua tietysti tässä sinällään, että nimenomaan Chaosilla ja Rootsilla taas haluttiin tuoda noita epäkohtia esille ja olla vihaisia maailmalle. Isot muutokset menevät usein pieleen. Siinä mielessä Sodom on kyllä hyvin pitänyt pintansa ettei ole paljoa taso heilahdellut vuosikymmenten saatossa, kun ei turhaa puututa maailmanparannukseen tai lähdetä häröilemään omalta ydinosaamisalueelta pois.

 

[Stolk-2]

Lisätään vielä ns. crossover bändit keskusteluun. Nämä bändit olivat lähempänä hardcore punkkia tai olivat hardcore punkkareita jotka ottivat metallielementtejä soittoonsa. Bändit kuten Dirty Rotten Imbeciles, Suicidal Tendencies, Gang Green, Prong ja Corrosion Of Corrosity kuuluivat tähän sarjaan.

 

[Pavlikovsky]

Mut mites tää Overkill..?

Overkill on hieno yhtye ja jos ovat muutamat harvat thrash-kollegat pitäneet joten kuten linjansa koko uran ajan, niin sitä on tehnyt myös tämä yhdysvaltalais-kentällinen. Overkillin laskisin tämän lajin ensimmäisiksi pioneereiksi, mutta siinä missä Big Four ja Bay Arean jengit nousivat parrasvaloihin alkupään levyjensä voimin, niin Overkillin lento on ollut huomattavasti matalempaa aina ja on sitä edelleen. Overkillille jotenkin toisaalta myös sopii tällainen matalan profiilin metelöinti, sillä yhtye on pitänyt lippunsa korkealla tosidiggarien keskuudessa ja pitänyt keikat melko tiukasti klubeissa ja se on ammentanut voimaa, äkäisyyttä ja asennetta hienosti viimeisimpiin levyihin asti, ihan sitä samaa mitä oli bändin alkuaikoina Feel The Firessa, Taking Overissa tai Under The Influencessa. Onhan Overkillilla kehnompiakin levykokonaisuuksia mahtunut mukaan mistä kuulee toiston ja onhan se selvääkin sillä näin kapealla musiikillisella sektorilla liikkuva bändi törmää useasti vanhoihin koukkuihinsa näin pitkällä uralla. Laatu on ollut kokonaisuudessaan erittäinkin hyvää ja 5 vuoden sisään julkaistut Ironbound, The Electric Age ja White Devil Armory ovat parasta Overkill paahtoa mitä bändi on pystynyt luomaan sitten From The Undergroung and the belowin ysärin lopusta.

Overkillin oma palosireeni Bobby "Blitz" Ellsworth on tunnistettavuudessaan thrash-kulttuurin kärkipäätä mitä tulee vokalisteihin, siitä pitää viskillä ja röökillä katkuistettu vittumaisen pihisevä ääni. On yhtyeessä muutakin osaamista, sillä mm. Dave Linsk on turhan aliarvostettu kepittäjä hevipiireissä ja Ron Lipnicki on mahdoton metronomi rumpujen takana. Overkillia pitää kyllä ehdottomasti suositella palstaveljille. Jos nyt vasta tutustut yhtyeeseen, niin kannattaa aloittaa alku- ja loppupäästä diskografiaa ja jättää keskimmäiset osat vikaksi, vaikka sitä yhtä ja samaahan se periaatteessa on.

Testamentista pitää kirjoitella myöhemmin, kuuluu meikäläisen suosikkeihin. Olen avannut yhtyeelle omankin ketjun jatkoaikaan taannoin eli jos Testament-puinti uhkaa ryöstäytyä käsistä, niin keskustelunhan voisi siirtää myös sinne: Testament | Jatkoajan keskustelupalsta

 

[Kommentaattori]

Mihin unohtui Suomi-genre? Ainakin itselleni Stone on ihan ehdoton ja No Anaestesia on yksi parhaista trash-levyistä. Lisäksi Airdashin Thank god it's monday toimii ihme nasaalilaulusta riippumattakin.
Itselle isoja kohtaamisia on ollut Slayer Roskildessa ja Anthrax Tuskassa. Stone on nähty montakin kertaa ja homma toimii. Ehkäpä voi antaa pieniä trash-pisteitä myös Children of bodomille, tosin COB on kyllä jo ihan muuta kuin trashin syvin olemus.

Edit: Pavlikovskin sanoin, pitänee vähän avata tätä Suomi-genre ihailua myöhemmin.

 

[haunted shores]

Celtic Frost, Forbidden, Destruction, Onslaught…

Ketjussa on viestejä vaikka kuinka ja kukaan ei ollut maininnut edes Forbiddeniä? Häpeällistä.

Omat Thrash-suosikkini löytyvät nimenomaan osastolta Sepulturan ensimmäiset, Kreatorin ensimmäiset (ja viimeisimmät toki myös), Slayerin 3 ekaa, Celtic Frostin koko tuotanto ja sitten ehkä Metallican Kill' Em All ja Ride the Lightning, sekä joitakin Destructionin, Sodomin, Overkillin ja Megadethin täsmäjulkaisuja.

Oma lukunsa on sitten esim Voivod, mutta en nyt ainakaan henkilökohtaisesti ole koskaan mieltänyt bändiä Thrash-poppooksi. Jostain Panterasta puhumattakaan.

Nämä Black Thrash bändit (Aura Noir, Venom, Bathory, Ketzer, Deströyer 666, Skeletonwitch jne ovat sitten aivan kaikkein kovinta kamaa totta kai, mutta sijoittaisin ne ehkä kuitenkin itsekin genrekartassa tuonne black metalin puolelle.

 

[Yläpesä]

Suuri merkitys genren kehitykselle oli eurooppalaisella vaikutuksella (Venom, saksalaiset, Hellhammer, Mercyful Fate) joiden musaa Ulrich vei muassaan LA:iin. Toinen yhtä merkittävä panos oli Brian Slagelilla joka pisti pystyyn sen levy-yhtiön kun kerran muut eivät tätä musaa ottaneet vastaan. Metal Massacre-lätyt toimivat hyvänä historiikkina, vaikka on sinne täytepaloina eksynyt paljon muutakin kamaa. Listalle siis voi huoletta lisätä vaikka Virgin Steelen, Znowhiten, Savage Gracen, Armored Saintin ja mikäettei Anvilinkin. Skene oli oikeasti melkoinen muurahaispesä 80-luvun alussa ja hyviä bändejä nousi siellä täällä valtavaa vauhtia. Toiminta pyöri innokkaiden ja asiaan panostavien fanien varassa underground-henkisesti (lehtiä tehtiin, demo- ja livekasetteja läheteltiin ympäri maailmaa).

 

[sekolust]

Mitäs mieltä muuten arvon Thrash metallin ystävät olette thrash-maailmaan aikanaan kohdahduttaneesta Metallican Black-albumista: pettikö Metallica faninsa ja myi itsensä kaupallisuudelle?

Aikanaan kun teiniangstia tuli koettua, niin tuo tosiaan tuntui sielun myymiseltä markkinoiden jumalille. Siitä vanhasta kapinallisesta rässipumpusta oli tullut salonkikelpoinen poppiporukka.

Nyt vanhemmiten mulle vieläkin nuo Metallican kolme ekaa ovat kovimpia, neljäs tyydyttävä ja sen jälkeen albumitasolla mitattuna on tuotettu vähemmän mieluisaa matskua. Hyviä kappaleita toki on tullut sieltä ja täältä, mutta noin kokonaisuudessaan Black tai sen seuraajat eivät vain ole uponneet. Enkä mä tässä nyt mitään puristin tai skenehuoran rässiliivejä halua vetää päälleni, vaan syyt ovat jo ihan musiikillisia. Musiikillisesti erot ovat niin suuria, että jo pelkästään tuon perusteella lienee ymmärrettävää, että toinen arvostaa toista ajanjaksoa ja toinen toista.

Jälkikäteen olen miettinyt Burtonin vaikutusta tuohon kaikkeen. Burton taisi olla kuitenki Metallican ns. sydän mitä tulee sovituksiin, sävellyksiin sun muuhun vastaavaan. Samoin miehen kuolema taidettiin ottaa loppujen lopuksi niin raskaasti vastaan, että esimerkiksi AJFAlla bassot mixattiin melkein piiloon ja seuraaja oli pitkään pihdeissä. Jotenkin tuntuisi luontevalta, että Burtonin kuollessa myös Metallican oli pakko ottaa yksi askel sivuun: vanha homma ei toiminut ilman Burtonia ja jos oikeasti kaipaus oli tarpeeksi/liian kovaa, saattoi jo pelkästään alitajuisesti siirtymä olla luontainen.

 

[Jarvis]

Hyvä 1,5h dokumentti aiheesta.

Youtube: Get Thrashed: The Story of Thrash Metal

 

[haunted shores]

Jotenkin tuntuisi luontevalta, että Burtonin kuollessa myös Metallican oli pakko ottaa yksi askel sivuun: vanha homma ei toiminut ilman Burtonia ja jos oikeasti kaipaus oli tarpeeksi/liian kovaa, saattoi jo pelkästään alitajuisesti siirtymä olla luontainen.

Pidän tuota hyvinkin mahdollisena. No, "Black" oli ja on edelleen omasta mielestäni kehno levy, tosin ilmestyessään sen päällä oli vielä lisäksi musertavan pettymyksen paino. Omassa päässäni olin jotenkin arvellut täysin väärin sen suunnan mihin Metallica lähtee kulkemaan, kun toisaalta takana oli …and Justice For All ja toisaalta Newstedilla oli taustaa Flotsam and Jetsamista.

Aika parantaa sikäli haavat, että nykyäänhän koko homma on itselleni "ihan sama", mutta en kyllä edelleenkään pysty yhteen soittoon kuuntelemaan yhtäkään …and Justicen jälkeen tullutta levyä. Ne ovat tosiaankin ihan puhtaasti musiikillisesti joko heikkoja tai kuolettavan keskinkertaisia. Ihan "eka demo oli paras" mentaliteetista tuo ei johdu, koska Overkill, Testament, Kreator esim. ovat mielestäni tehneet armottoman kovia julkaisuja ihan äskettäin.

 

[Pavlikovsky]

Tuolta sakemannien thrash-aallosta on poikinut monia pienempiä yhtyeitä, jotka tekevät kyllä kunniaa Destructionien, Sodomien, Kreatorien ynnä muiden tanakkaa heviä soittavien yhtyeiden viitoittamalle tielle. Yksi näistä on Rage, joka yhdistelee vähän power-vaikutteitakin heviinsä, mutta kyllä sieltä thrashin erottaa. Kolmen koplahan tuo yhtye on aina ollut, eritoten basistilaulaja Peter "Peavy" Wagnerin. Ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon vuonna 1985 ja sen jälkeen on 21. kiekkoa sylkenyt Rage ulos, viimeisin toissavuonna. Mukaan mahtuu hyviä täsmäteoksia, mutta aikamoista paskaakin. Välillä yhtye on vetänyt kiippareitakin mukaan, mutta viimeisimmät levyt ovat olleet kitaravetoisia. Progeilua on myös mahtunut joillekin levyille, mutta kyllä Ragen vahvuudet ovat suoraviivaisessa thrash-takomisessa, johon yhtye on onneksi palannut. Youtube on täynnä Ragea niin studiona kuin livenäkin, joten kannattaa tsekata.

Tuosta maistiainen youtubesta: Feel My Pain - Rage-Feel My Pain - YouTube

 

[floikkari]

Hieno ketjunaloitus! Mitäs mieltä muuten arvon Thrash metallin ystävät olette thrash-maailmaan aikanaan kohdahduttaneesta Metallican Black-albumista: pettikö Metallica faninsa ja myi itsensä kaupallisuudelle? Slayerin suunnaltahan Metallicalle on aika ajoin tästä suunnanmuutoksesta vinoiltu samalla kun on haluttu julistaa Slayerin omaa "puhdasoppisuutta".

Thrashäys-kikkailuriffailu vietiin äärimmilleen monella tapaa umpisurkealla ...Justice -levyllä. Se oli luonnollinen päätepysäkki ja oli melkein väistämätöntä, että suunta tulisi väkisinkin muuttumaan. Ja kun tuloksena oli ihan saatanan kova levy, niin mitäs sitä valittamaan.

 

[V-G-]

Kysymys teille hyvät asiantuntevat palstalaiset: Onko My Apocalypse (Metallica - My Apocalypse - YouTube thrashia? En siis kysy onko se hyvää thrashia, vaan ylipäätään, että mahtuuko genreen. Mä melkein voisin mahduttaa...

Mietin tätä siitä näkökulmasta, että kuinka paljon Metallica on lopulta tehnyt thrash-metal -biisejä suhteessa kaikkeen ihan muuhun. Eihän MoP ja RtL:kään olleen alusta loppuun silkkaa thrashia...

 

[Pavlovin Koira]

Thrashäys-kikkailuriffailu vietiin äärimmilleen monella tapaa umpisurkealla ...Justice -levyllä. Se oli luonnollinen päätepysäkki ja oli melkein väistämätöntä, että suunta tulisi väkisinkin muuttumaan. Ja kun tuloksena oli ihan saatanan kova levy, niin mitäs sitä valittamaan.

Minä tykkään musiikista laidasta laitaan ja myös tuosta levystä. Mutta näin ketjun otsikkoon liittyen: eihän sillä levyllä oikein mitään tekemistä thrash -metallin kanssa ole. Tietynlainen paluu juurille oli siinä suhteessa ehkä albumi Death Magnetic, joka kaameiden Loadien ja Re-Loadien jälkeen olikin pitkästä aikaa varsin kelvollinen Metallican teos.

 

[Morgoth]

Aikanaan kun teiniangstia tuli koettua, niin tuo tosiaan tuntui sielun myymiseltä markkinoiden jumalille. Siitä vanhasta kapinallisesta rässipumpusta oli tullut salonkikelpoinen poppiporukka

Silloin joskus teininä tuota oli tosiaan vaikea hyväksyä, kun maailma oli tavallaan niin selkeän mustavalkoinen. Olkootkin, että Black ei ollut ihan sitä mitä olisi halunnut kuulla niin sen kanssa pystyi vielä silloin elämään jotenkin, mutta Load oli itselleni aivan liikaa. Se oli jonkinlainen todellinen vedenjakaja itselleni Metallican suhteen. Nyt sitä on jo liian vanha, että jaksaisi olla enää mikään puristi ja kohta ei enää kuulekaan mitään.

 

[Jupe]

Miksi mennä merta edemmäksi kalaan kun meillä on STONE. Musiikillisesti ei juurikaan häviä genren parhaimmistolle, olen helvetin ylpeä keravalaisista, kerrankin, vaikka osa jätkistä muualtakin, yksi jopa dokaillut samoilla kalliolla junnuna kuin allekirjoittanut.
Stone - Back to the Stone Age - YouTube

Ja sitten vähän Liveä vm89
Stone - Meat Mincing Machine - YouTube

Stone on hyvässä vedossa edelleen joten thrash-diggarit menkää ehdottomasti tsekkaa live, Roope Latvala on kova luu edelleen. Roope Latvala – Wikipedia

Tässä työ- tai vapaapäivään taustamusiikkia, hienoja levyjä on STONE tehnyt, näitä täytyy kuunnella vähintään kerran vuodessa, Latvalan panosta ei voi ohittaa, on bändin sielu.
No Anaesthesia! - Stone (Full Album) - YouTube

Stone [Fin] [1988] Stone FULL ALBUM - YouTube


_

 

[ChosenTwo]

Thrashäys-kikkailuriffailu vietiin äärimmilleen monella tapaa umpisurkealla ...Justice -levyllä.

Ei ole viitsinyt vielä tähän ketjuun mitään kirjoittaa, kun kaiken sanottavansa sanoakseen tulisi vähän pidempi viesti. Mutta tähän on pakko puuttua! ...And Justice for All monella tapaa umpisurkea? Joudun valitettavasti toteamaan, että olet väärässä. Justice on monella tapaa paras levy joka on koskaan julkaistu. Kuuluu kolmen ehdottomasti parhaan thrash levyn joukkoon: ...And Justice for All, Master of Puppets ja Rust in Peace (ei paremmuusjärjestyksessä, mahdotonta laittaa sellaiseen). Toki tiedän, että jonkun mielestä näissäkin on speed metallia ja ties mitä muuta mukana ja ainoaa oikeaa thrashia on Slayerin levyt, joissa vedetään jokaisessa alusta loppuun sahausriffiä kitaralla ja humppakomppia rummuilla.

Metallica on minulle ehdottomasti tärkein bändi ja tuotannosta etenkin RTL, MOP & AJFA -kolmikko on täyttä timanttia. The Black Album on kyllä hyvä, mutta se on jotenkin niin puhkisoitettu, että ei sitä jaksa kuunnella kuin erittäin harvoin. Ja sillä tosiaan ei ole thrashin kanssa enää mitään tekemistä. Tuohan on se Metallican ongelma, että vaikka minä löydän kyllä hyviä biisejä heidän jokaiselta levyltään (Lulu ei ole Metallica-albumi), niin thrash on lähinnä sydäntä ja siinä he olivat parhaimmillaan. Näin ollen kun keikalla vedetään sitten vaikka ensin Battery, sitten Ride The Lightning ja sen jälkeen Fuel, niin vaikka viimeksi mainittu on kova hard rock -biisi, niin ei se nyt vaan ole mitenkään oikeassa seurassa noiden muiden kappaleiden kanssa. Käytännössä paras 80-luvun jälkeen nauhoitettu biisi, joka menisi sellaisenaan vanhojen kanssa settilistaan, on Mercyful Fate -cover.

Megadeth on sitten toinen äärimmäisen tärkeä orkesteri ja Metallicaan verrattuna tämän bändin valttikortti on kovien ja vanhaan materiaaliin vertailua kestävien kappaleiden julkaiseminen vielä 2000-luvullakin. Toki Rust in Peace on ylitsepääsemätön teknisen taituruuden huipentuma, jolla bändi oli elämänsä iskussa. Aiemmista Peace Sells... But Who's Buying? on myös todella hyvä. Sen sijaan välissä tullut So Far, So Good... So What! on kyllä heikko kokonaisuus, vaikka yksittäisiä helmiä sieltäkin löytyy.

Noh joo, nyt alkaa tulla vähän liikaa tekstiä. Jotain töitäkin tässä pitäisi varmaan tehdä. Eli jätän jatkoavautumiset myöhemmälle.

Mutta muistakaa, että ...And Justice for All on parhautta!

 

[Yläpesä]

Miksi mennä merta edemmäksi kalaan kun meillä on STONE. Musiikillisesti ei juurikaan häviä genren parhaimmistolle,

Nimenomaan häviää. Vaikka olin aikanaan ihan tyytyväinen kun kotimaastakin alkoi löytyä rässääjiä, ei se taso ollut kuin korkeintaa B-luokkaa kansainvälisiin verrattuna. Sittemmin asia kyllä korjaantui itsestään mutta Stonen hypetystä en ole koskaan oikein ymmärtänyt.