Tuli vietyä otsikossa mainittu peli viimein päätökseensä tuossa viime viikonloppuna. Kaksi ja puoli vuotta sitä tulikin tahkottua ja olipahan melkoinen kokemus. Valtava urakka toki, mutta enimmäkseen kuitenkin miellyttävä sellainen. Nyt olen ehtinyt jo palautua sen verran, että voisin pari kommenttia heittää.
The Witcher 3 – Wild Hunt on ennen kaikkea valtavan monipuolinen: taistelua, hirviöiden jäljitystä, loottailua, kaupankäyntiä, craftaamista, alkemiaa, hahmon kehittämistä, ylipäätään valikkojen selaamista, sign-taikojen käyttöä, ratsastusta, ympäristön tutkimista, valintojen tekemistä, cutscenejä, dialogia, ihmissuhteita, nyrkkitappeluja, hevoskilpailuja, kahakoita esimerkiksi lainsuojattomien kanssa ja ties mitä kaikkea. Elikkä kaikenmoista tekemistä todellakin riittää niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. Itse en siitä pelinsisäisestä korttipelistä päässyt oikein jyvälle pakollisten harjoitusmatsien aikana, eikä motivaatio tahi kärsivällisyys riittänyt alkaa paneutua sen turhankin mutkikkailta vaikuttaneisiin sääntöihin sen kummemmin, mutta pitkälti kaikki muut aktiviteetit maistuivat kyllä. Aluksi oli tietty kujalla pelin moninaisista aspekteista, mutta kun niistä vähitellen pääsi jyvälle, niin ei tuo mitenkään liian monimutkaiselta tuntunut (sitä Gwent-korttipeliä lukuun ottamatta siis). Pidin erityisesti siitä, ettei The Witcher ollut kokonaisuudessaan mitenkään liian hektinen, vaikka jännitystäkin toki piisasi, vaan rauhallisempaakin puhdetta löytyi sopivasti. Välillä sille päälle sattuessani kulutin kokonaisia pelisessioitakin siten, että vain hieroin kauppaa, craftailin parempia varustuksia tai nysväsin potioneiden kanssa, eikä miekkaan tullut välttämättä koskettua lainkaan.
Taisteluhan tuossa Witcherissä kuitenkin kaikkein hauskinta on, ei siitä pääse mihinkään. Sekin on varsin monipuolista: hyödynnetään kahta eri väistöä, kahta eri iskua, kahta eri blokkausta ja signejä oman maun mukaan. Aluksi mäiskin vain umpimähkään menemään ja silloin tietysti tuli turpaan niin että tukka lähti – erityisesti ensimmäinen ns. pomovastus ja ensimmäinen ihmissusi olivat yhtä tuskaa. Vähitellen tuon systeemin oppi kuitenkin hallitsemaan. Kun tietyt kikat sisäistää ja rytmistä saa kiinni, niin taistelu sujuu sulavasti kuin tanssi. Blokkauksia ja vastaiskuja en juurikaan käyttänyt, kun niiden ajoittaminen meni aina munilleen, mutta itselläni toimi mainiosti "väistö/kierähdys + pari tuikkausta fast tai strong attackilla" -kombo ja sitten sama uudestaan niin kauan, että vihulta oli henki pois. Terveyden regeroiminen kesken taiston joko swallow-taikajuomaa tai elintarvikkeita napsimalla oli aivan kullanarvoista ja minulla oli myös se quen-taikakilpi päällä käytännössä koko ajan taistelun tuoksinassa. Sitten kun vielä kehitin quenin sille tasolle, että se räjähti hajotessaan hyökkääjän silmille, niin avot. Eipä niillä örkeillä paljon jakoa useinkaan ollut ja ihmisvastuksilla sitäkin vähemmän. Pidin taisteluissa myös siitä, että vihollistyyppejä oli paljon erilaisia ja niihin toimi eri jipot. Valmistautuminen oli siis myös hyödyllistä, vaikka ilmankin kyllä yleensä pärjäsi. Erästä tulta syöksevää örkkiä en tosin olisi mitenkään saanut niitattua, ellen olisi lopulta katsonut eri olentojen erikoispiirteet kuvailevasta bestiarysta oikeaa taktiikkaa sitä vastaan. Jouskarilla ampumista puolestaan inhosin, kun tähtääminen oli niin huteran tuntuista – vika saattoi toki löytyä kuvaruudun tältä puolenkin – ja sen yhteen vihun lukituksen ideaa en ikinä ymmärtänyt.
Geraltini oli käytökseltään aluksi sovinnollinen konfliktien välttelijä juuri siksi, että olin huolissani pärjäämisestäni, mikäli tilanteet eskaloituisivat turpajuhliksi. Sitä myötä kun sain lisää varmuutta taistelutaitojen suhteen, hahmosta sukeutui melkoinen nyrkkisankari. Joskus esimerkiksi reagoin vähän turhankin ärhäkästi joidenkin juoppojen riidanhaastamiseen kapakassa ja sen seurauksena eräs kaverini päätyi hautaansa ja minä taas löysin itseni putkasta virumasta. Se kieltämättä hiukan kirpaisi. Pyrin kuitenkin olemaan reilu niitä kohtaan, jotka sen mielestäni ansaitsivat, ja saatoinpa välillä antaa armon käydä oikeudesta esimerkiksi witcherin palkkioiden osalta, jos asiakas vaikutti muutenkin olevan elämän kolhima.
Buildini oli varsin taistelupainotteinen ja molemmat iskutyypit oli taitopuussani tappiinsa asti hiottu. Pelin loppuvaiheessa aktivoin myös kyvyn, jonka avulla pystyi hyökkäysnappulaa pohjassa pitämällä käynnistämään usean iskun sarjan. Aluksi vähän ounastelin sen helpottavan pelaamista liikaakin, jos kaikki vastaantulevat viholliset pystyisi silpomaan silpuksi vain yhtä nappia pohjassa pitelemällä, mutta eipä oikeastaan. Etenkin isompia örkkejä jahdatessa täytyi jatkaa vanhalla tutulla "isku & väistö" -linjalla, koska sellaista hienoa kikkailusarjaa yrittäessä ja väistöt unohtaessa sai hyvin pian itsekin nyrkistä pataan ja isoimmat ötökät pystyivät pahimmillaan pudottamaan Geraltin kanveesiin yhdellä iskulla.
Varusteiden suhteen suosin mahdollisimman keveitä vaihtoehtoja, koska vahvat ja keskivahvatkin armorit tekivät Geraltista aivan jumalattoman köntyksen, vaikka varmaan olisivat tarjonneet suojaakin sitten paremmin kyllä. Miekkani olivat tietysti aina parasta, mitä kyseisellä levelillä pystyi käyttämään. Yleensä ostelin sepiltä valmiita tuotoksia, kun en jaksanut alkaa värkätä niiden graftausmateriaalien kanssa. Ainakin semmoisen Feline Witcher Gear -setin kyllä rakennutin ihan itse kokonaisuudessaan ja olihan siihen sonnustautuminen sitten erityisen palkitsevaa, kun ohjeet ja osaset niin miekkojen kuin haarniskojenkin takomista varten oli omin pikku kätösin hankittu. Tärkeintä oli toki kuitenkin varusteiden laatu, ei se millä tavalla ne oli hommattu. Taistelut alkoivat luistaa ihan eri tavalla, kun sai paremmat vehkeet käyttöön.
Signien ja alkemian hyödyntäminen taas oli itselläni aika marginaalista niitä muutamia luottoruoskiani (quen ja swallow) lukuun ottamatta. Telekineettisen iskun jysäyttävää aard-taikaa oli välillä käytettävä haperoiden seinien rikkomiseen ja yrden-taikakehä oli oivallinen wraith-noitia vastaan, mutta muuten luotin vain taikakilven voimaan ja muut signit saivat pölyttyä valikossa. Hypnoositaika axii olisi kehitettynä ollut kyllä kätevä ihmisten manipulointiin dialogien aikana, mutta en päätynyt jalostamaan Geraltiani siihen suuntaan. Miekkaani voitelin erinäisillä öljyillä aina kunkin vihollistyypin mukaan ja hyökkäysvoimaa buustaavaa thunderbolt-juomaa naukkailin kaikkein kiperimmissä taistoissa, mutta ilman niitäkin olisi varmaan pärjännyt, kunhan tuo tehokkaasti terveyttä kohentava swallow-pottu olisi vain ollut käytettävissä. Kyllä minä kaikenlaisia muitakin keitoksia keittelin aina kun ainekset jonkin reseptin toteuttamiseksi olivat kasassa, mutta ne jäivät valitettavasti lähinnä inventoryn täytteiksi.
Pelin maailma on monellakin eri tasolla vertaansa vailla: todella laaja, realistinen ja karu, huumoriakaan kuitenkaan unohtamatta. Tämä on fantasiaa aikuiseen makuun – vertailukohtana tulee mieleen lähinnä A Song of Ice and Fire -kirjat. Niiden tavoin Noiturin todellisuudessakaan moraali ei ole mustavalkoista, vaan harmaan eri sävyt ovat kattavasti edustettuina sekä hahmoissa että valinnoissa ja niiden seurauksissa. Itse pääpaha tosin on varsin yksioikoisesti kuvattu, eli siinä mielessä sivutaan perinteistä fantasiaa nimenomaan negatiivisessa mielessä. Ympäristö itsessään taas on varsin kaunis, mutta ennen kaikkea dynaaminen, eloisa ja yksityiskohtaisesti rakennettu: maisemat vaihtelevat, säät vaihtelevat, vuorokaudenajat vaihtelevat, puut heiluvat tuulessa, kaupungit ovat täynnä vilinää ja luonto kuhisee villieläimiä, eikä tyhjää täynnä ole mikään alue.
Matkustaminen paikasta toiseen sujui joutuisasti ihan apostolinkyydilläkin, mutta luottoheppa Roachilla laukkaillessa sai vieläkin suuremman turbovaihteen silmään. Muuten tuo ratsastus toimi ongelmitta, mutta hevosen kyvyttömyys uida tai hypätä matalienkaan esteiden ylitse hiukan kummastuttivat. Eksymään ei kovin helpolla päässyt, sillä ruudun yläkulman minimap neuvoi nuolten kera oikean suunnan. Se oli ehdottomasti positiivista, sillä reitin löytämiseen liittyvät haasteet eivät viihdytä minua, mutta välillä tuota oivallista pikkukarttaa tuli kyllä tuijoteltua vähän liiankin intensiivisesti ja itse ympäristön seuraaminen tuppasi unohtumaan. Etenkin aluksi samoilin alueilla mielelläni kysymysmerkillä varustettuja ”point of interest” -paikkoja tutkimassa, mutta sellaiseen alkoi kieltämättä ajan oloon kyllästyä. Nuo kyssäripaikat olivat niin tylsiä ja toistivat itseään sen verran – aina niistä löytyi jonkin sortin hirviö tai lauma moisia jotakin yleensä suht kuppaista aarretta vartioimassa – ettei niiden koluaminen tuntunut enää pelin edetessä mielekkäältä. Silloin varsin kätevä ”fast travel” -toiminto alkoi nousta arvoon arvaamattomaan, mutta kaikissa paikoissa oli kyllä ensin vierailtava jalkapatikalla tai hevoskyydillä, ennen kuin niihin pystyi pikamatkustamaan.
Pelin kolmesta suurimmasta alueesta laakea Velen oli eniten mieleeni, koska siellä oli helpointa kulkea ja olihan se myös kaunista katseltavaa kaikin puolin. Novigradin kaupunki oli turhan sokkeloinen eikä edes erityisen nätti. Skelligen saaristo puolestaan oli kyllä eittämättä näyttävä ja taustamusiikeiltaankin hieno, mutta siellä kulkeminen oli yhtä tuskaa. Saarelta toiselle uiminen oli toivottoman hidasta ja veneet hajosivat helposti karikoihin, mutta kuivalla maallakin tie tyssäsi jatkuvasti jyrkkiin kallioihin. Tuntuikin siltä, että vähintään puolet ajasta liu’uin vain avuttoman näköisenä vuorenrinteitä pitkin alas. Skelligessä luovuinkin kokonaan niiden kysymysmerkkipaikkojen tutkailusta, kun ei siinä maailmankolkassa mitenkään ilokseen hortoillut yhtään sen enempää kuin oli pakko.
Taistelujen ja maailman ohella juoni on varmastikin tärkeimpiä elementtejä Witcherissä. Tarinaan ja hahmoihin on todellakin panostettu. Perusidea on toki aika simppeli – Geraltin ottotytär Ciri on kateissa ja hänet pitäisi löytää – mutta hienoja ja tunteita herättäviä käänteitä riittää. Erityisesti Bloody Baron -tarina oli mieleeni, vaikka päättyikin osaltani epäsuotuisasti. Juoni on täynnä moraalisia dilemmoja ja pelaajan tekemillä valinnoilla on siinä määrin merkitystä, että jopa uudelleenpelaamisarvoakin voisi olla, vaikka näin järkälemäisen pelin kohdalla kakkoskierrokselle lähtemiseen onkin melkoinen kynnys, sillä olisihan se nyt aikamoinen savotta. Kaikenlaisiin sivujuoniin ja noiturin ammattiin liittyviin witcher contracteihinkin oli toisinaan panostettu, vaikka viimeksi mainitut toistivat kyllä aika tavalla itseään – ensin todistajien puhuttamista, sitten paikkojen tutkimista yliluonnollisten aistien avulla ja lopulta mittelö jonkin hirvityksen kanssa. Jos jostain muustakin pitäisi pelin tarinaa kritisoida, niin sekä pää- että sivutehtävissä oli turhankin paljon etsiskelyä. Varsinkin Novigradissa alkoi tympäistä todenteolla, kun piti jatkuvasti olla jotakin hyyppää etsimässä. Loppua kohden päätarinassa alkoi myös olla hiukan venyttämisen makua. Moneen kertaan luulin jo olevani loppusuoralla, mutta kerta toisensa jälkeen main guest vain jatkui ja haarautui. Pääsääntöisesti kuitenkin pidin tarinasta, mutta sen vahvimmat osuudet sijoittuivat selvästi pelin alkupuolelle.
Muutenkin peli on hyvin toteutettu – grafiikasta, äänimaailmasta, musiikeista tai näyttelijöistä ei juuri moitteen sijaa löydy. Itse Geraltin monotoninen puhetapa tosin alkaa tympäistä, kun sitä on joutunut aikansa kuuntelemaan, mutta kovan koulutuksen avulla tunteettomaksi piiskatulle noiturille ei varmasti muunlainen ulosanti sopisikaan. Kontrollit olivat omaan käteeni sopivat ja liikkuminen tuntui ihan sulavalta muutoinkin kuin taisteluissa, vaikka joitain ongelmiakin siihen liittyi. Geralt oli niin vikkeläliikkeinen, että vaikutti tottelevan ajatustakin, mutta välillä ehtivän ajatusten edellekin. Kun hieman hipaisi tattia johonkin suuntaan, hahmo sinkoili aika äkäisesti ja sitten huomasikin jo törmäävänsä päin seinää tai jotakin muuta estettä. Eli vähän turhankin ärhäkkää oli tuo liikkuminen kyllä, mutta enimmäkseen kuitenkin pidin siitä. Parempi liika herkkyys kuin se että hahmo matelisi kuin täi tervassa. Se häiritsi enemmän, ettei Geralt pystynyt juoksemaan tai hyppäämään taistelumoodiin siirryttyään. Tuo hankaloitti aika paljon karkuun pinkomista esimerkiksi ylilevelisten vastusten tieltä. Uiminen oli myös aikas kömpelön tuntuista, erityisesti sukellellessa.
Siitä päästäänkin pelin muihin miinuksiin. Laajuus tehtävien ja maailman osalta oli toisaalta myös haittapuoli, kun pelaaminen tuntui loputtomalta suolta. Kun tekemistä oli niin valtavan paljon, itse päätarina uhkasi välillä hukkua kaiken muun sälän alle. Vähän kaksiteräinen miekka siis tuo tekemisen määrä, mutta enimmäkseen toki positiivista. Puzzleja taas olisi voinut olla enemmänkin. Bugejakin tuli ajoittain vastaan – Geralt saattoi vaikkapa yhtäkkiä menettää kykynsä juosta tai kutsua heppaansa, eikä silloin auttanut muu kuin suisidin tekeminen. Toisinaan saatoin jostakin järjenvastaisesta jäädä jumiin johonkin lammikkoon tai vastaavaan eikä Geralt yksinkertaisesti osannut kiivetä sieltä ylös. Hevonen saattoi myös välillä vääntyä outoihin asentoihin, mutta sehän nyt oli vain hauskaa. Öljyjen ja potioineiden uusiutuminen alkoholin avulla meditoidessa helpotti mielestäni pelaamista liikaakin ja vähensi loottailun merkitystä, vaikka uudenlaisia keitoksia pyöräyttääkseen yrttejä toki tarvitsi ja toisaalta sitä alkoa piti haalia varastojen uusiutumista varten. Inventorin rajallisuus tuntui ahdistavalta, mutta toki lisäsi realistisuuden tuntua ja uusien satulalaukkujen avulla tilaa saattoi saada lisää sen verran, että pelin loppua kohden pystyi jo kuljettamaan melkeinpä mielin määrin tavaraa mukanaan. Lataustauot olivat pitkähköjä (vaikkei niitä usein ollut) ja autosave tapahtui suht harvoin. Lisäksi tekstit haipuivat pois nopeasti ja fontti oli niin pientä tuhrua, ettei sitä minunkaan haukankatseellani ollut kovin helppo erottaa. Vieraita sanoja esiintyi myös jonkin verran, mikä hankaloitti kärryillä pysymistä, mutta se toki on itse kunkin sanavarastosta kiinni. Suomenkieliset tekstit olisivat kyllä tehneet ihan poikaa, vaikka yleisesti ottaen ymmärsin ihan hyvin. Omalta osaltani haittapuolena oli myös se, että pelaaminen oli vähän turhan hidasta ja kausiluontoista. Taukojen aikana juonen aiemmat koukerot tuppasivat unohtumaan ja näppituntuma kontrolleihin katoamaan. Se toki ei ollut mitenkään pelin vika, vaan ihan oma mokani.
Vaikeustaso oli aika lailla sopiva. Itse aloitin toiseksi helpoimmalla vaihtoehdolla ja siitä sitten hilasin ylöspäin. Suurin osa matkasta tuli tahkottua vaikeimmalla eli death marchilla, eikä sekään mitenkään erityisen hankalalta tuntunut, kun jutun juonesta oli saanut kiinni. Välillä olisin toivonut ehkä enemmänkin haastetta, mutta toisaalta oli positiivista, ettei tarvinnut hakata päätä seinään vaan pystyi keskittymään tunnelmasta nauttimiseen. Kyllä sitä haastettakin oli mahdollista halutessaan löytää, kunhan etsi sellaisia pääkallolla varustettuja monta leveliä omaa hahmoa korkeampia vastuksia. Yleensä kuolemani tapahtuivat kuitenkin siten, että jolkotin ajatuksissani joltakin vuorenrinteeltä alas – taisteluissa osapuillen omaa leveliä olevia vihollisia vastaan ei kovin usein sitten pelin edetessä enää heittänyt veiviään, ellei syöksynyt taistoon ihan aivot narikassa. Ihan viimeisissä tehtävissä haastetta alkoi kuitenkin taas piisata ja vihut hönkiä päälle apinanraivolla. Etenkin viimeinen pomotaisto oli vaikeimmalla tasolla aika infernaalinen, mutta kyllä siitäkin selvittiin.
Eli kaiken kaikkiaan pidin pelistä kovasti, mutta nyt kun taival on kokonaisuudessaan takanapäin, niin karvas maku siitä jäi suuhun. Witcher 3:ssahan on useita eri loppuratkaisuja ja enempiä spoilaamatta voin sanoa, että omani oli harvinaisen perseestä. Olin etukäteen lukenutkin, että yksi lopetuksista on aivan järkyttävä ja yritin sitä sitten kaikin keinoin välttää, vaan kuinka ollakaan. Satoja tunteja oli pelin parissa tullut vietettyä ja lopetus edusti niin ultimaattista kurjuutta, että koko sinänsä nautinnollisen pelikokemuksen ylle lankesi synkkä varjo. Itseähän siitä tavallaan saa syyttää, kun ei onnistunut tekemään oikeita valintoja kriittisissä kohdissa, mutta mielestäni ne loppuratkaisun määräävät valintatilanteet olivat aika irrelevantteja ja huonoimpaan tulokseen johtavat vaihtoehdot aika hölmösti valittu. Ymmärtäisin, että jos olisin oikeasti törttöillyt jotenkin pahanpäiväisesti, niin siitä sopisikin sakottaa ikävän lopetuksen muodossa, mutta olen näin jälkikäteen ajateltunakin niihin tekemiini valintoihin ihan tyytyväinen enkä olisi kyllä mielestäni ansainnut paskaa niskaani siinä määrin kuin sitä sitten tuli. Toki tässä pelissä olikin ideana, että jokaista tekemäänsä valintaa kannattaa puntaroida tarkkaan, koska hyvältäkin vaikuttava repliikki- tai tekovaihtoehto saattaa myöhemmin räjähtää silmille, mutta rajansa kaikella. Tuo oli sentään jo vähän liikaa.
Mutta joo, peliähän se vain oli, eli turha menettää kuitenkaan yöuniaan (vaikka menetinkin jo). Tuohonhan olisi ne pari lisäriäkin olemassa, mutta ainakaan tällä hetkellä ei ole motivaatiota niiden pariin siirtyä. Mutta ehkä tulee joskus vetäistyä tuo pääpeli uudestaan paremman lopetuksen toivossa ja sen jälkeen ne lisäosatkin alkaisivat varmaan maistua. Katsellaan.
Pelailevatkos täällä muut enää tätä?