Ahtaan parkkipaikan kammo
Minulla on ollut muutamana kesänä tilaisuus tehdä lähempää tuttavuutta näiden karavaanareiden kanssa pohjoisessa Suomessamme. Suurimmaksi osaksi varmasti aivan mukavaa väkeä, mutta ne vaunuilijat joita olen lähemmin tarkastellut olivat hiukan…outoja.
Kaikkia, sanotaanko vaikka kuutta vaunukuntaa yhdisti se, että rouvat eivät tulleet vaunustaan päivisin ulos, ainakaan minun nähteni. En toki istunut vahtimassa heitä kokopäivää, enkä ainakaan joka päivä, mutta silloin kun liikuin, niin rouvat olivat vaunussa.
Hyvin monet kutoivat jotain, mitä en pidä mitenkään kummallisena, itsekin kudon usein aikani kuluksi.
Fyysinen ympäristö oli tietysti omanlaisensa, mökkikylä jossa miehet kulkivat elvistellen kymppikiloisilla Lohikaloillaan. Ei siellä välttämättä naiselle paljoa tekemistä ollut, jos ei itse sitä keksinyt.
No kuitenkin, naiset olivat vaunuissaan ja kutoivat päivät pääksytystään. Miehet, kun kalaltaan joutivat, istuivat nuotiolla keskenään tai baarissa, (minun seuranani).
Heidän lapsensa olivat toki virkeitä ja iloisia, leikkivät ”mökkiläisten” lasten kanssa jne…
Sitten kun piti lähteä kauppaan 10:n km:n matkan päähän niin miehet muuttuivat vihaisiksi. Rouvat joutuivat perusteellisesti selvittämään miksi kaupasta tarvitaan jotakin.
Ne varsinaiset mökkikylästä lähdöt vasta kamalia olivatkin. Äkkiseltään voisi kuvitella, että jos koko huusholli on koukun päässä autosta, niin matkaan pääsee joutuisasti, nuo eivät päässeet. Ongelmaksi muodostui kalavehkeet.
Äijät kiersivät kehää vaunun ympärillä ja yrittivät tunkea Visionejansa itikkahapsujen läpi sisätiloihin. Perkele kun muijakin oli laittanut jonkun sadevaatenyssäkän juuri sille sohvalle mihin kelat piti asettaa.
Yksinkertainen muija kun ei ymmärtänyt, että pitäähän sitä keloilla ja vavoilla olla pehmeä peti matkata.
Yhden perheen kohdalla jouduin osalliseksi niin dramaattista näytelmää, että minullekin hiljaiselle ihmiselle, teki tiukkaa pitää suuni kiinni. Pariskunta oli vihdoin saanut kamansa järjestykseen ja mies kävi toivottamassa ”kireitä siimoja” tai jotain yhtä älykästä naapurustoonsa. Minua hän pyysi siirtämään mein autoa jotta hän pääsisi sujuvammin lähtemään. Siirsin auton parkkiksen reunaan koska oletin ukon peruuttavan karavaaninsa saunan eteen. No kohtahan tuo huusi, että ”ei sinne vaan tuonne….”. Kiltisti menin taas autoa siirtämään, tosin mainitsin hänelle, että jos tuonne siirrän niin mahtuukohan se vaunusi kääntymään osumatta mökin seinään. Ehdotin josko hän kuitenkin peruuttaisi saunan eteen niin pääsisi mukavammin. (Olisin tietysti voinut ajaa autoni vaikka Utsjoelle asti jos olisin älynnyt kuinka vaikeaa hänen lähtönsä oli). Hän ei halunnut peruuttaa joten siirsin auton hänen määräämäänsä paikkaan. Odottelin autossa koska olin varma, että ukko ei saa kärryjään mahtumaan osumatta mökin portaisiin jos olen siinä paikassa. Ei saanut.
Aikansa yritettyään hän tuli pyytämään, joskos ajaisin kuitenkin parkkiksen reunaan niin hän voisi peruuttaa saunan eteen. Mikäpä siinä minä ajoin. Rouvansa hän komensi katsomaan peruutusta ja vinkkaamaan minne suuntaan tulee kääntää ja miten paljon.
Rouva vinkkasi ja vilkutti, huusi neuvoja ja opasteita ja ihan sujuvasti kärry kääntyi ja kohta auton nokka oli kohti maantietä. Luonnollisesti tätä näytelmää oli kerääntynyt katsomaan koko joukko mökkikylän väkeä.
Ukkoparka huomasi yleisönsä ja huusi vaimolleen ”tuu ny saatana sieltä viälä ku pääset mukaan”.
Jep, leppoisa savolainen mies, ja hyvähermoinen.
Terveisin koo