Chip Whitley ja Eager laittoivatkin jo hyviä ajatuksia tänne, mutta jatketaan tästä huolimatta vielä lyhyesti "kinaamista" tappeluista:
Ehkäpä se on sitten ongelma vain minulle, sillä mielestäni nyky liigassakin tulisi joka joukkueessa olla kokoonpanossa myös se todellinen raskassarjalainenkin. Mitä siis Nuckseissa ei ole. Joukkuekovuutta (joka siis on se huomattavasti tärkeämpi asia) löytyy kyllä, ei siinä mitään.
Olemme siis aivan samaa mieltä siitä, että joukkuekovuus on huomattavasti tärkeämpää kuin yhden kunnon tappelijan mukanaolo - hyvä näin. Tästä ei sen enempää. Sinä olet sitä mieltä, että joukkueessa pitää olla mukana yksi kunnon tappelija. Minä olen sitä mieltä, että välttämättä ei tarvitse, mikäli joukkuekovuutta riittää tarpeeksi. Viihdearvon kannalta minä kannatan tappelijaa, mutta pelilliseltä kannalta katsottuna en pidä sitä niin tärkeänä.
Vancouver ei ole hävinnyt tällä kaudella vielä ainuttakaan peliä fyysisen pelin puutteeseen. Hienoa toki olisi, jos mukana olisi yksi raskassarjalainen avaamassa vaihtoaition luukkua, antamassa lausuntoja medialle ja ottamassa silloin tällöin yhden kunnon tappelun. Toisaalta tämä veisi paikan joltakin sellaiselta pelaajalta, jonka kokonaispanos (liike, puolustuspeli, kiekollinen peli, alivoimapeli jne.) olisi tätä yhtä spesiaaliavua tärkeämpi.
Olen samaa mieltä siitä Chip Whitleyn kanssa, että kunnon tappelija minimoisi yhden ketjun peluuttamista ehjänä kokonaisuutena. Tällä hetkellä tällä ei olisi tosin edes väliä, kun joukkue häviää kuitenkin, mutta mikäli peli kulkisi...
Eager kirjoitti:
Viime kauden Anaheimin menestys olikin mielestäni todella hienoa. Kovuus teki paluun. (näin kärjistäen sanottuna) Parrosin johdolla tappelijoita oli vino pino, joka oli yksi merkittävä osa menestyksen tiellä. Kova tappelija olisikin tärkeää juuri fyysisesti pelaavalle joukkueella (jota mielestäni Vancouver on, voit toki korjata jos olen väärässä) Loisi juuri sitä lisä uskoa ja mentaliteettia suorittaa omaa pelitapaa.
Vancouver on fyysisesti pelaava joukkue, sillä kuten itsekin totesit, joukkuekovuutta löytyy.
Anaheimin mestaruus oli tavallaan hieno juttu, sillä mukana oli myös fyysisiä pelaajia. Tärkeimmät tekijät mestaruuden tiellä olivat mielestäni kuitenkin (vertauskuvallisesti...) kaksi Norris-pakkia, yksi Conn Smythe -maalivahti, yksi moraalinen Selke-voittaja (minulle näin) ja hänen ympärilleen rakennettu puolustava ketju sekä muutamat hyökkäyspään onnistujat (Selänne, McDonald, Getzlaf ja Perry).
Tappelijat toivat oman lisämausteensa soppaan ja tavallaan näiden miesten kanssa muut uskalsivat pelata vahvuuksillaan. Mutta yhtä lailla omilla vahvuuksillaan uskaltavat pelata hyvän joukkuekovuuden omaavien joukkueiden pelaajat. Useimmissa tapauksissa playoffeissa monet tappelijat vielä putoavat kelkasta ja samaan aikaan monet kovat taklaajat ja hyvät puolustavat hyökkääjät (joita Vancouverissa on todella paljon - monien mielestä jopa liikaa) nousevat vielä paremmin esiin.
Näin kävi viime kaudellakin Anaheimin kanssa, kun Parrosin rooli putosi lähes minimiin ja samaan aikaan Påhlssonin loistava ketju pimensi vastustajan tähden toisensa perään. Påhlssonin peliajat nousivat runkosarjasta yli kahdella minuutilla ottelua kohden ja Parros puolestaan kurvaili mielestäni lähes hyödyttömänä ne noin viisi vaihtoa niissä viidessä pelissä, missä pääsi edes pelaamaan. Myös muilla Ducksin "puhtaimmilla" fyysisillä pelaajilla playoffien peliajat laskivat runkosarjaan nähden merkittävästi.
Minä en näe siis kauden tärkeimmillä hetkillä tappelijan mukanaoloa välttämättömäksi asiaksi ja nämä hetket ovat niitä, joita varten kokoaisin oman joukkueeni. Yksi hyvä tappelija toisi tietenkin oman mausteensa mukanaan (joissakin tapauksissa tällä voi olla myös merkittävä asema - useimmiten kuitenkaan ei), mutta paljon ennemmin minä haluan nykykiekossa joukkueen, jossa riittää hyviä taklaajia ja hyviä puolustavia hyökkääjiä vaikka vähän enemmän kuin olisi edes tarpeen.
Eager kirjoitti:
Tambakin korjasi voiton kotiin (siis viime pelissä) mielestäni paljolti juuri tappeluvoittojen ansiosta. Siinä tuli sitä ikuisesti hoettua momenttumia.
Kerro minulle NHL:stä yksi joukkue, joka ei olisi vaikeuksissa menetettyään loukkaantumisten vuoksi kolme top4 pakkia, yhden vitos/kutospakin ja kakkossentterin. Kerro NHL:stä yksi joukkue, joka ei olisi vaikeuksissa, kun joukkueen tähtimaalivahti pelaisi noiden edellä mainittujen loukkaantumisten lisäksi vain keskinkertaisen pelin? Ei tällaista joukkuetta ole olemassakaan.
Eager kirjoitti:
Kova tappelija omassa joukkuessa antaa juuri sitä rauhaa ja luottoa, jota mielestäni yhä tarvitaan NHL:ssä. Rotatkin saisivat tehdä työtänsä hivenen turvallisemmin.
Tästä olen osittain samaa mieltä - yksi tappelija olisi hyvä lisä. Toisaalta voisin kyllä lyödä vaikka vetoa kanssasi siitä, että esimerkiksi Matt Cooken tai Alexandre Burrowsin peliotteet eivät liikahda mihinkään tulevaisuudessa, vaikka joku Gratton löisi kuinka "järkeä päähän" näille miehille.
Eager kirjoitti:
Olen toki melko sokea tappeluiden kannattaja (joka varmasti näkyy) ja ymmärrän että keinoja on monia, mutta silti...
Ei siinä mitään. Minäkin kannatan periaatteessa tappeluja, sillä entisaikojen kiekko oli tavallaan parempaa (mielestäni enemmän tunnetta). Tappelut eivät kuitenkaan mene koskaan pelillisen menestyksen edelle. Toisin sanoen, otan nykykiekossa paljon ennemmin omille vaikka vähän tasapaksun pelaajan (esimerkkinä vaikka Byron Ritchie), josta on joukkueelle useammassa hommassa hyötyä, kuin yhden kunnon tappelijan.
