Tampere. Toinen niistä kaupungeista, joissa olen Suomessa asunut. Se, jossa olen päivästä numero yksi lähtien aidosti viihtynyt.
Hieman yli 12 vuotta sitten isän ikivanhalla MB-pakettiautolla tuotiin pieni muuttokuorma ja innosta puhkuva nuorimies maalta tähän kaupunkiin. Asunto löytyi opiskelija-asuntolan solukaksiosta, kämppikseksi osui mukava ja rento porilainen(!) insinööriopiskelija. Ensimmäinen vuosi meni opiskelemaan opetellessa, uusiin ihmisiin tutustuessa ja uuteen kotiin eli Tampereeseen tutustuessa. Samoin toinen, tosin nyt oli jo paljon tuttuja ihmisiä ja tuttu koti. Sitten väliaikainen asuminen ja työskentely etelärannikolla, josta paluu kotiin hyvillä mielin. Vertailukohta tuli kokeiltua ja selvästi epäsopivammaksi havaittua.
Vuodet vierivät, opintoviikkoja ja kokemuksia kertyi, löytyi se kaikkein rakkain ihminen rinnalle. Siirtyminen työelämään, omistusasumiseen, avioliittoon. Ja sitten se elämäni toistaiseksi hienoin ja hämmentävin hetki, isäksi tuleminen. Aivan mahtavia asioita, aivan mahtavassa kaupungissa. Mutta nyt on tulossa muutos.
Työelämä jatkuu edelleen, samoin avioliitto, samoin isäksi kasvaminen. Mutta Tampereelta muutan perheineni pois, asuttuani siellä kaikkiaan seitsemässä eri asunnossa (eri aikaan tietty). En tosin Kangasalaa kauemmaksi, mutta maalle kuitenkin.
Kiitos, Tampere ja tamperelaiset. Paras mahdollinen kaupunki ja sen asukkaat antoivat mahdollisuuden kasvaa siksi aikuiseksi kuin kasvoin. Ette te minusta eroon pääse, kaupungin rajalle kun on kotipihalta matkaa noin 50 metriä, mutta asumiseni ja keski-ikäistymiseni hoidan jatkossa muualla. Kippis!
