Olen nöyrä ja samalla sanomattoman ylpeä siitä, että olen vähitellen selättänyt kohta 20 vuotta sitten diagnosoidun masennukseni ja onnistunut rakentamaan elämäni uudelleen, löytänyt sielunkumppanini, palannut työelämään ja onnistunut vaalimaan suhteitani läheisiini läpi vaikeiden vuosien niin, että ne tuntuvat nyt entistäkin syvemmiltä. Silti, edelleen, joka aamu, otan lääkkeeni, mutta se on pieni hinta siitä, että saan/voin elää täysillä elämääni.
Tästä siivoamisesta...
Tyttäreni oli tulossa meille kylään ja vapaapäivänäni vaimon ollessa töissä päätin viedä matot ulos, imuroida kämpän ja muutenkin siivoilla hieman paikkoja, jottei vaimon tarvitsisi huolehtia ensi töikseen sellaisesta, kun olen hakemassa tytärtäni bussilta. Tullessamme tyttäreni kanssa meille, kuulin jo pihalle imurin olevan käynnissä ja sisälle tultuani kommentoin vaimolle asiaa.
- "Ai - no, en kyllä huomannut, mutta ei se mitään..." oli vaimon vastaus toteamukseeni, että olin jo imuroinut. Tyttäreni käänsi vielä veistä haavassa todeten minun tarvitsevan vielä vain enemmän harjoitusta, jotta näkyvää tulosta alkaisi syntyä - prkle...