Toisaalta, aika harva valmentaja lähtee maajoukkueesta huipulla. Grönborgikin tuplakullan jälkeen nöyrtyi Suomelle puolivälierässä ennen poistumistaan.
Jalosen osalta molemmissa A-maajoukkuestintissä samana elementtinä oli mestaruus, joka tavallaan tyhjensi pajatsoa seuraaviin pariin kisoihin. 2011 oli koko Suomikiekolle todella iso asia, jonka perään kotikisoihin renkaat (ja lippujen hinnat) oli pumpattu ylitäyteen, media kävi ylikierroksilla ja oletettiin Suomen olevan jonkinlainen tuhokone. Oikeasti maha tuntui olevan täynnä ja jonkinlainen mestaruuskrapula edelleen päällä. Ei itsellä ole jäänyt 2012 ja 2013 kotikisoista mieleen kuin Kontiolan backhand-forehand boom boom boom.
2019-mestaruus oli omanlainen tuhkimotarina, josta tajuttiin olla nostamatta Suomikiekkoa vielä mitenkään erityiseen asemaan. Sitten kun 2021 käytiin jo haistamassa toista peräkkäistä mestaruutta ja 2022 räjäytettiin potti tuplakullalla, oli 2023 extrakotikisoissa asetelma taas hieman sama kuin 2012, jolloin odotettiin Suomen tekevän mitä vain ja muiden rimpuilevan mukana. Lopputulemana meininki oli niin kentällä kuin katsomossa lässähtänyt.
Loppujen lopuksi turnausvalmentaminen on vaikeaa. Joukkue täytyy saada sitoutettua melko lyhyessä ajassa reilu parin viikon pyrähdykseen, josta vähintään viimeinen viikko täytyisi suorittaa kutakuinkin maksimitasolla. Maajoukkuerunko ei kuitenkaan uusiudu vuodessa kovin paljoa, etenkin jos edellisenä vuonna on tullut mestaruus, joten pelaajillakin voi olla hankalampi henkisesti lähteä pelaamaan seuraavana keväänä, kun tietää että edellisissä kisoissa pelasi omien taitojen ylärajoilla ja nyt pitäisi taas päästä samaan. Valmentajan tehtävä on pelaajat saada ruoskittua aina parhaimpaansa, mutta Jukka ei siihen 2022 jälkeen onnistunut kuin hetkittäin.