Sydänvaivoja

[Poison]

Niin... Tuli tässä viikonloppuna näinkin ikävä aihe ajankohtaiseksi. Itse en tosin mitään infarkteja/sydänkohtauksia ole saanut, mutta vähän liiankin lähellä tapahtuu nyt.

Mitä tästä osaisi kertoa? Lauantai-iltana läheinen ihminen sai kohtauksen. Ambulanssikyydillä sairaalaan ja teho-osastolle. Nitroa suihkeena suuhun ja sydänfilmiä kehiin. Nyt tilanne on vakaa ja tasoittunut, mutta ei suinkaan ohitse. Varjoainekuvaukset ovat tulossa, mutta lääkärit pohtivat nyt sitäkin, tehdäänkö ko. toimenpide Helsingissä vai täällä Lappeenrannassa. Helsinkiä puoltaa se, että siellä voitaisiin kuulemma sitten myös leikata. ...Leikata, eihän tämän näin vakavaa pitänyt olla...

En nyt itse aivan tarkasti tiedä, mikä lauantai-iltana oli kyseessä, mutta sepelvaltimotaudista ja sydäninfarktista ainakin on ollut puhetta. Huomenna ollaan kaikin puolin viisaampia kuin tänään - huomenna pitäisi tulla tietoa moneen asiaan. Sydämen ohitusleikkaus ja sepelvaltimon pallolaajennus ovat mahdollisia jatkotoimenpiteitä.

Turha kai sanoa, että huolestuttaa ja pelottaa aivan hitosti. Äsken etsin tietoa netistä, eikä se nyt välttämättä helpottanut muuta kuin tiedonjanoa. Ajatus siitä, että ohitusleikkauksessa sydän mahdollisesti pysäytetään kokonaan, ei tuo turvallisuuden tunnetta, vaikka lääketiede onkin kehittynyttä ja lääkärit päteviä. Leikkaus voitaisiin tehdä myös ilman pysäytystä, mutta silloin suonien ompeleminen kävisi vaikeaksi. Mielialaa ei kohenna myöskään tietoisuus siitä, että joidenkin tutkimusten mukaan ohitusleikkaus, jossa sydän pysäytetään, voi aiheuttaa esim. muistihäiriöitä ja muita vastaavia ongelmia.

Informaatiota olen tosiaan nyt kaivellut illan aikana jonkin verran ja sitä löytyykin aika kiitettävästi. Ainahan sitä on kuullut, että sepelvaltimotauti on todellinen kansantauti, mutta kyllä silti äsken hätkähdytti, kun luin joka neljännen kuoleman Suomessa aiheutuvan tästä taudista. Yleisyytensä ja vaarallisuutensa tähden ko. sairaus taitaakin olla niin kovasti tutkittu, jolloin siitä on myös paljon tietoa. Hyviä tietolähteitä ovat olleet ainakin nämä: http://www.mtv3.fi/poliklinikka/Syd*n-_ja_verisuonitaudit.shtml/86665?Sepelvaltimotauti ja http://www.sydanliitto.fi

Onkohan jatkoaikalaisilla kokemuksia näistä asioista? Enemmän tai vähemmän omakohtaisia... Lukisin mielelläni muiden tarinoita, ajatuksia ja faktatietoja. Jospa saisin niistä hieman lisää toivoa, rohkeutta ja ennen kaikkea jaksamista raskaiden uutisten ja työviikon keskelle.

 

[Ted Raikas]

Neuvoa ei valitettavasti ole, mutta toivottelen voimia jaksaa ja myös uskoa, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Kuulostaa todella ikävältä...

 

[Hejony]

Tämä nyt tuskin juurikaan helpottaa, mutta oma, erittäin läheinen pappani kuoli muistaakseni juuri tuohon sepelvaltimotautiin. Sydän pysähtyi nukkuessa ja veret valui suusta ulos.

Helvetin raskastahan tuollainen on. Nimim. Tiedän miltä tuntuu.

Jaksamisia.

 

[Rygge]

Kokemusta löytyy, isällä todettiin sepelvaltimotauti melkein 17 vuotta sitten. Siitä alkoikin sitten isäpapalla elämäntapojen muutos, sillä muuten olisi voinut olla pikainen lähtö edessä. Tupakanpoltto loppui ja ruokavalioon alettiin meillä kotona kiinnittää huomiota ja muuta sen sellaista.

Ohitusleikkaus tehtiin joulun tienoilla 1989, muistaakseni isäukolle tehtiin neljä ohitusta, ellen nyt ihan väärin muista. Meilahden sairaala oli paikka, ja kaikki sujui hyvin, vaikka tietysti siinä oli sellainen perushuoli koko ajan päällä. Itse olin kuitenkin silloin vasta yhdeksän vuoden ikäinen, joten kaikkea asiaan kuuluvaa en tietysti silloin ymmärtänyt. Sen kuitenkin tajusin, että leikkauksen aikana sydän pysäytetään, ja kyllähän se tietysti pelotti. Sairaalassa kaikki sujui kuitenkin hyvin, siitä kiitos aivan mahtaville lääkäreille ja hoitajille Meilahden sairaalaan.

Sepelvaltimotautihan on sellainen sairaus, että siitä ei elinaikanaan sinänsä eroon taida päästä, vaan sen kanssa on sitten vaan opittava elämään. Faijakin vetää kaiken maailman lääkkeitä jatkuvasti ja taitaapa hänellä olla nitrojakin mukana aina, minne tahansa sitten meneekin.

Mitäpä tässä nyt sitten osaisi sanoa, omalla kohdallani (tai siis isäni kohdalla) tauti on toistaiseksi pysynyt hyvin aisoissa. Ensimmäistäkään kohtausta isä ei ole koskaan saanut, ei ennen eikä jälkeen leikkauksen. Mutta jatkuvastihan sitä on sellainen tietynlainen huoli isäukosta päällä, koskaan ei nimittäin voi tietää, että mitä tapahtuu, kun kohtauksen riski kuitenkin koko ajan on olemassa. Mutta sen kanssa on vaan jotenkin oppinut elämään kuluneen miltei kahdenkymmenen vuoden aikana.

 

[scholl]

Onko kellään kokemuksia miten tuollaisista vaivoista voi toipua henkisesti?
Itseäni on alkanut hirvittämään normaalielämän pariin palaaminen. Toisaalta sitä jännittää se, että tulenko 100% kuntoon. Vaikka lääkäri sanoo niin niin entä kun on rintakipuja ja pulssi nousee esim. auringossa aikalailla ja alkaa särkemään niin ihmetyttää vähän, että onko oikeasti toipuminen tapahtunut niinkuin lääkäri meinaa ja sitten toisaalta kun on valtavat paineet niskassa tuon toipumisen suhteen. Se on vittumaista jos ei osaa parantua. Siis kun tulee puheluita, missä saa kuunnella saarnaa siitä, että hoida itses kuntoon, toi on vakava juttu, ihmisiä kuolee tohon niin mitä sitä voi tai on voinut viimeisen 1,5kk kun lepäillä kuten käskettyä ja sitten kun alkaa toi pikkuhiljainen liikkuminen kävelylenkkien etc. merkeissä niin mitä jos joku menee vikaan niin syyllinen ei ole lääkäri, vaan minä, joka en ole osannut hoitaa itseäni kuntoon. Vituttaa jo valmiiksi.

Muutenkin on jotenkin helvetin tyhjä olo. Välillä viime päivinä miettinyt, etten edes tiedä haluanko tulla terveeksi. On jotenkin hävinnyt kiinnostus kaikkiin asioihin. Oikeastaan melkein kaikki asiat maailmassa tuntuvat niin triviaaleilta, ettei niitä jaksa pohtia sen enempää. On jonkinlainen pettymys siitä, että on todella rankasti pyrkinyt johonkin tavoitteeseen ja sitten sairastunut vakavasti ja kaikki tavallaan mennyt hukkaan. Ja toisaalta tunne siitä, että asiat eivät enää tämän jälkeen kiinnosta. Sitä miettii, että pitäisikö aika käyttää siihen, että tekee oikeasti jotakin asioita, joilla on merkitystä. Mitä järkeä tehdä mitään, minkä joku toinenkin ihminen voi tehdä tai mitään sellaista mikä ei muuta tätä maailmaa. Operatiivinen puuhastelu, jossa maailma pysyy samanlaisena tuntuu merkityksettömältä. Rauhan aikana tosin voi tuntua siltä, koska nopeassa aikataulussa suuriin muutoksiin taitaa pystyä vain sodassa.

Kai se vie sitten vain aikaa, että mielenkiinto ja intohimo asioihin palautuu tai sitten pitää löytää uusia kohteita niille. Nyt on pää jokatapauksessa totaalisen tyhjä sen suhteen. Mikään ei tunnu todellakaan miltään ja suurin osa asioista vituttaa. Sunnuntainakin kun oli mimmejä, jotka heiluivat hameet korvissa jalat pöydillä ja vilauttelivat niin se tuntui vastenmieliseltä. Ihmisiä kiinnostavat jotenkin niin kummalliset asiat, joten tuntuu, että mitä vähemmän on ihmisten kanssa tekemisissä niin sitä parempi.

Hemmetti kun löytäisi sellaisen viisasten kiven, mikä saisi pään kuntoon. Voi olla, että ne vauriot ovat nimittäin suuremmat päässä kuin sydämessä konsanaan ja vähän tuntuu, ettei jaksaisi tai huvittaisi enää. Neljän seinän sisällä oleminen tekee kuulemma hulluksi ja niin tässä on saattanut käydä. Ja jos teemat, mistä ihmiset keskustelevat kiinnostaa vähemmän kuin esim. yksikseen himassa lukeminen niin ei oikein tiedä että jaksaako siitä suuremmassa mittakaavassa nähdä ihmisiä jatkossakaan. Ja sitten jos näkee esim. rappukäytävässä niin sitten tulee mussutusta siitä, etten esim. tervehdi. Vittu mä sanon.

Paperisota kuten kaiken maailman ilmoitukset vakuutusyhtiöihin tms. ovat sellaisia, mitkä kaikista vähiten kiinnostavat. Ihan kuin ne olisivat jotain elämää suurempia kysymyksiä. Ei jotenkin jaksa napata yhtään. Ainakin itselleni ihan totaalisen sama. Ihan kuin muutama euro korvaisi sen, että joku aika sitten oli tunne, että henki menee.

 

[hannes_ko]

Isä oli noin 50-vuotias, kun lyyhistyi pellolle. Sepelvaltimotauti. Leikkauksesta puhuttiin. Leikkausta ei tehty. Nyt isä on 70, ja lenkkeilee. Nostaa pellolla isompia kiviä kuin minä.

 

[El Lude]

Sydänvaivoista ei minulla ole hlökohtaisia kokemuksia - suvusta kylläkin löytyy, mutta se mitä edellä kirjoitit on jotenkin tuttua allekirjoittaneelle. Tuo kaikki edellä oleva viittaa - ainakin minusta joko burn-outtiin tai masennukseen (ellei jopa depressioon).

Joten en kehota, että ota itseäsi niskasta kiinni, ajattele positiivisesti ja kyllä se siitä jargonismia...

 

[tant gredulin]

Tuo kaikki edellä oleva viittaa - ainakin minusta joko burn-outtiin tai masennukseen (ellei jopa depressioon).

Joka on hyvin tyypillistä hengenvaaran kaltaisen tilan tai tapahtuman jälkeen. Mm. noin kolmannes sydänkohtauspotilaista sairastuu masennukseen. Samanlaisia lukemia näyttää tilasto myös 2004 tsunamin jälkeen (jonka kohdalla jo tehtiin poikkeuksellisen paljon kriisiaputyötä).

 

[JV]

Onko kellään kokemuksia miten tuollaisista vaivoista voi toipua henkisesti?
...
Ei jotenkin jaksa napata yhtään. Ainakin itselleni ihan totaalisen sama. Ihan kuin muutama euro korvaisi sen, että joku aika sitten oli tunne, että henki menee.

Itse omaan kokemuksia vakavasta sairastumisesta, jonka seurauksena hommat (työ, kotiasiat jne.) menivät uusiksi, nyt olen taas töissä yms.

Olet nyt törmännyt siihen tosiasiaan että et ole kuolematon tahi korvaamaton. Kirjoituksistasi päätellen olet tottunut pitämään langat omissakäsissä joten tuon täytyy tilanteen olla sitäkin vaikeampi kohdata.

Nyt voit vain todetan että näin kävi ja sitten miettiä miten näillä korteilla pelataan. Itselläni oli ennen aina tavoitteet jossain 2-10 vuoden päässä ja elämä soljui eteenpäin vauhdilla. Nyttemmin olen huomannut että tämä eläminen tässä hetkessä on ihan mukavaa. Toki pitemmän ajan suunnitelmia voi & pitää tehdä, mutta focus kannattaa pitää lähiajan puuhissaan.

Eli lyhyesti voi toipua, sen tarkempaa neuvoa en osaa
antaa.

edit: Itselläni kestovitutus kesti puolisen vuotta, pikku hiljaa lieventyen.


PS. Kuolemisen suhteen jaan nykyään ihmiset niihin jotka tietävät kuolevansa ja niihin jotka eivät sitä tiedosta. Jälkimmäinen ryhmä järkyttyy paljon enemmän esim. jostain läheltä piti tilanteensta tahi iäkkään sukulaisensa pois nukkumisesta, joka on sinänsä luonnollinen asia.

Tuota ensimmäinen ryhmä kiukuttelee turhista pikku asioista keskimäärin vähemmän kuin jälkimmäinen.

 

[scholl]

Tuota ensimmäinen ryhmä kiukuttelee turhista pikku asioista keskimäärin vähemmän kuin jälkimmäinen.

Niin no itselläni tuntuu, että kiukuttelen nyt joka asiasta. Se johtuu kai siitä, kun on vaikea löytää mitään positiivista mistään niin jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu menevän kestävyysrajan yli.

Elämisen mukavuuskin on joskus vähän hukassa. Jos väsyttää, eikä nukuta esim. niin miettii välillä, että nukkuispa vaikka 10 vuotta. Heräisi totaalisen pirteenä ja ennenkaikkea ei tarvitsisi olla vähään aikaan valveilla miettimässä näitä asioita.

 

[nufc]

Kokemuksia on sydänvaivoista. 2003 heinäkuussa tehtiin kolmen suonen ohitusleikkaus,yks suonista oli jo 90 % tukossa enkä ennen leikkausta pystynyt sataa metriä kävelemään hengästymättä.Melko nopeesti pääsin leikkaukseen,pari viikkoa verisuonitutkimusten jälkeen.

Itse leikkaus meni hyvin ja olin aloittamassa toipumisen kun tuli pientä ongelmaa.Operaation yhteydessä laitetaan tahdistin rintaan josta menee kaks johtoa ihon läpi sydänlihakseen,tahdistin laitetaan siks että jos tulee rytmihäiriöitä niin saadaan rytmi kohdalleen.Kolme päivää leikkauksen jälkeen tahdistin vedettiin pois ja tunsin heti että jotain tapahtui,rintakipu alkoi heti ja tuska yltyi koko ajan.Sen vielä muistan kun verenpainettani mitattiin ja sitten meni taju,minut oli äkkiä viety takaisin leikkaussaliin ja rinta avattu uudestaan,tahdistin oli poisotettaessa repinyt sydänlihasta ja verta oli valunut sydänpussiin jo 1 1/2 litraa(kuinkahan paljon sydänpussi oikein kestää?).
Seuraava muistikuva itselläni on teho-osastolta(ei aavistustakaan kuinka kauan oli taju poissa) jossa vastapäätä seinällä oli kello jota seurasin,nukahtelin välillä ja näin kaikenlaisia sekavia unia ja tuntui että olin nukkunut pari vuorokautta mutta kellon viisarit oli aina herätessäni liikkunut vain 15-20 min.
Takaisin huoneeseeni päästyäni huomasin että vasen käteni oli kyynärpäästä ranteeseen aivan tummansininen,oli kuulema kiire tippaa laitettaessa ja neula oli mennyt suonen läpi.Kirurgien mukaan koko homma oli muutamasta minuutista kiinni.Anestesialääkäri kävi kysymässä jossain vaiheessa vointiani ja kertoi että hän oli sattumalta käymässä naapurisairaalassa vaikka oli lauantai ja naureskeli että hän joutuu tekemään kirjallisen ilmoituksen koska on tehnyt töitä vapaapäivänään ja vielä vieraassa sairaalassa mutta kotoa asti ei kuulema olis ehtinytkään.
Jossain vaiheessa pääsin kotihoitoon ja ehdin olla 5 päivää kotona kun nousi kuume ja oikealle puolelle päätä ja niskaan alkoi nousta patteja,suurimmat pingispallon kokoisia.Ei kun takas sairaalaan ja antibiootteja suoneen,diagnoosi oli että sydänpussiin oli jäänyt verta ja se olisi aiheuttanut tulehduksen.

Leikkauksen jälkeiseen masennukseen sain reseptin mutta enhän minä uskonut että meikään mikään masennus iskee jos tällasesta olen selvinnyt mutta pari kuukautta sinniteltyäni ja itkeskeltyäni aloitin mielialalääkkeet ja niistä oli uskomaton apu eikä niihin jäänyt koukkuun.

En missään nimessä halua pelotella,mieluummin hoitoon kuin yrittää yksin väkisin eteenpäin mutta näinkin voi sattua vaikkakin on erittäin harvinaista,minut leikanneen kirurgin mukaan hän on tehnyt 3000 ohitusleikkausta ja tämä oli hänen kohdallaan toinen kerta.

Ei suoranaisesti liity sydänvaivoihin mutta 2005 maaliskuussa avovaimoni meni rutiininomaiseen sappikivileikkaukseen,parin viikon päästä leikkauksen jälkeen tuli ilmoitus että pitäs mennä lääkärin pakeille.Menimme molemmat ja meille ilmoitettiin että sappirakko oli jouduttu poistamaan ja sappirakosta oli löytynyt syöpäsoluja.Arvio oli maksimissaan vuosi elinaikaa ja kaikki mahdollinen hoito annetaan.Viime vuoden tammikuussa avovaimoni voimat loppuivat ja voin sanoa että on tuskallista seurata kuinka kaverin voimat pikkuhiljaa ehtyvät,22 vuotta yhteistä aikaa loppuivat siihen.

En ole koskaan ollut mikään "kova jätkä" mutta kyllä tällaset asiat opettaa nöyräksi,maailmassa on paljon pikkujuttuja mistä ei tarvii välittää pätkääkään.

Huh huh,tulipas pitkä tarina mutta sainpahan vähän purettua itteeni.

 

[Ostrich]

En tiedä liittyykö sydänvaivoihin tai näihin, mutta itselläni on sellainen juttu että silloin tällöin kun ajattelen hengitystä (normaalisti hengitys tapahtuu itsestään), niin joudun ikäänkuin vatsalihaksia jännittämällä tai vatsaan sisään ottamalla hengittämään, kun tuntuu siltä että ei muuten saa kunnolla hengitettyä. Erittäin vaikea selittää, mutta tätä ei tapahdu esimerkiksi pelatessa tai jotain mielenkiintoista tehdessä sillä tällöin en huomaa ajatella hengitystä.

No niin, huonosti selitetty, mutta ei taida kellään muulla olla tietoa tälläisesta?

 

[Artsi]

Itse olen aika nuorella iällä kokenut lievän infarktin. Ei muuta kuin lanssilla sairaalaan ja liuotushoidot päälle. Kun tämäkään ei auttanut, niin seuraavana oli varjoainekuvaus ja yhde suonen pallolaajennus. Yhdessä suonessa oli 90% tukos. Varjoainekuvaus ja pallolaajennus kesti yhteensä tunnin verran ja sen jälkeen olen ollut terve mies ja voin tehdä kaikkea sitä, mitä ennenkin. Ainoa ero on, että heitän päivittäin yhden veren hyytymisarvoja heikentävän pillerin.

Tapauksesta on aikaa jo monia vuosia ja olen erittäin iloinen, että tällainen hoitomuoto on keksitty. Pallolaajennushan keksittiin vasta 80-luvulla. Hoitomenetelmänä erittäin potilasystävällinen ja paluu työelämään tapahtuu yleensä nopeasti.

Itse en kokenut tapausta mitenkää henkisesti raskaana, mutta toki sen jälkeen usein mietti elämän rajallisuutta. Olen oppinut, ettei kannata koko ajan ottaa ressiä asioista (ei edes jääkekosta), sillä iloinen mieli on parasta sydänlääkettä.

 

[Ted Raikas]

Allekirjoittaneella on tuossa alta parikymppisenä ollut jonkinasteisia rytmihäiriöitä. Syytä en tiedä, mutta arvelen, että stressillä ja liian vähäisellä nukkumisella saattoi olla vaikutusta. Tiedä vakavuudesta, mutta pelottava kokemus silti herätä unenrajalla siihen, että sydän jyskyttää, kasvoilta pakenee veri ja tärisee ja on kylmä. Olin melkein kuin aaveennähnyt ja sydämen pamppailun pystyi peilin kautta näkemään rintakehässä. Tuota jatkui jonkun verran noin vuoden ajan, kunnes se laantui ja nykyään ei ole juuri ollut mitään sentapaistakaan.

Vaikka tuo nyt tuskin siis vakavaa oli, niin sitä kuitenkin sellaisella hetkellä alkaa ajatella, miten haurasta elämä on ja pieni asia voi sen viedä. Sellaisen nöyryyden kun muistaisi useammin, niin ehkä tämä suhtautuminen maailmanmenoon olisi vielä vähän terveempää.

Ihminen kun monesti tajuaa tosiseikat vasta kun on vakava juttu kohdalle osunut. Asiassa kuin asiassa.

 

[scholl]

Tapauksesta on aikaa jo monia vuosia ja olen erittäin iloinen, että tällainen hoitomuoto on keksitty. Pallolaajennushan keksittiin vasta 80-luvulla. Hoitomenetelmänä erittäin potilasystävällinen ja paluu työelämään tapahtuu yleensä nopeasti.

Pallolaajennuspotilaita oli aikalailla Meilahdessa samalla osastolla - itse asiassa kaikki muut samassa huoneessakin. Erona meillä tosin se, että heillä oli sykkeet kunnossa ja istuskelivat mm. tv-huoneessa kun minä taas vessassa käydessäni pyörin jossain 160 lukemissa.

Aika nopeasti pallolaajennuspotilaatkin tänä päivänä pääsääntöisesti sairaalasta kotiutetaan.

 

[Ramchester]

Schollilta on ihan pakko kysyä, että mikä sinun ikäsi olikaan. Ihan siinä mielessä kiinnostaa, että olen todellakin pitänyt sinua samanikäisenä kuin itseäni, mutta eihän minun ikäisilläni mitään sydänvaivoja voi olla, närästystä ja kofeiinin aiheuttamia rytmihäiriöitä korkeintaan.

Tässähän alkaa pelottaa, jos parhaassa iässä olevat kaverit alkaa kaatumaan viereltä sydänvaivojen takia...

 

[Kaiser Soze]

Schollilta on ihan pakko kysyä, että mikä sinun ikäsi olikaan.

Siellähän tuo lukee miehen profiilissa.

 

[Ramchester]

Siellähän tuo lukee miehen profiilissa.

No voihan perkele. Seiskakolmosia tässä sitten ollaan molemmat ihan niin kuin muistelinkin. Ei sydänvaivat nyt tämän ikäisille voi iskeä. Etkös sinä ollut vielä oikein himojuoksija ja painoakin taisi olla alle 70 kiloa? Eli ei voi puhua mistään läskistä sohvaperunasta. Voihan helvetti. Oliko muuten syytä selvinnyt sydänvaivoishin? Korkea kolestrooli, perinnöllisyys? Synnynynäinen vika? Liikarasitus?

 

[Alamummo]

No voihan perkele. Seiskakolmosia tässä sitten ollaan molemmat ihan niin kuin muistelinkin. Ei sydänvaivat nyt tämän ikäisille voi iskeä. Etkös sinä ollut vielä oikein himojuoksija ja painoakin taisi olla alle 70 kiloa? Eli ei voi puhua mistään läskistä sohvaperunasta. Voihan helvetti. Oliko muuten syytä selvinnyt sydänvaivoishin? Korkea kolestrooli, perinnöllisyys? Synnynynäinen vika? Liikarasitus?

Eihän urheilija tarvitse muuta sydänongelmiin kuin urheilemisen sairaana. Ainahan kaikkia himoliikkujia varoitetaan asiasta juuri sydänpussin tulehduksen riskistä. Eikö viime vuosina ole joitain nuoria suunnistajia ja futaajia kaatunut kuolleena kesken treenin juuri tämän ongelman vuoksi? Schollille sanoisin, että nuo muut oireet "mikään ei huvita" kuullostavat niin selvästi masennukselta, että mene alan lekurille, kerro ongelmasi ja saat hoitoa.

 

[Sistis]

Voihan helvetti. Oliko muuten syytä selvinnyt sydänvaivoishin? Korkea kolestrooli, perinnöllisyys? Synnynynäinen vika? Liikarasitus?

Muistanko väärin, vai puhuiko Scholl toisessa ketjussa sydänlihaksen tulehduksesta? Tuohan on erittäin kelju tauti, eikä katso kyllä fyysistä kuntoa mitenkään. Muistissa on vielä Rob Tallasin tapaus.

Itsellä ei ole sydänvaivoista kokemusta, mutta eräs monta vuotta tuntemani minua pari vuotta nuorempi kaverini oli pari vuotta sitten sydänleikkauksessa rytmihäiriöiden takia. Kyseessä oli joku ns. "valmistusvirhe", eli joku hermo aiheutti ylimääräistä lyöntiä. Leikkaus meni hyvin ja kaveri on Schollin tapainen himokuntoilija.

Rytmihäiriöitä ja infarkteja on kuitenkin esiintynyt suvussa, joten on hyvinkin mahdollista, että sellaisiin törmään vanhemmalla iälläni. Molemmilla vanhemmillani on ollut rytmihäiriöitä. Äidin äiti ja isän isä ovat käyneet joskus läpi pienet infarktit, mutta ne eivät vaikuttaneet heidän terveyteensä sen enempiä. Äidin äiti on nyt 86-vuotias ja infarktista on ainakin 25 vuotta aikaa. Isän isä kuoli 79-vuotiaanana ihan muihin syihin myös yli 20 vuotta infarktin jälkeen.

 

[Hemingway]

Ei sydänvaivat nyt tämän ikäisille voi iskeä.

Tuttu patologi joskus sanoi, että kyllä 3-kymppisiäkin kuolee infarkteihin. En tiedä, miten yleistä se on, mutta ei kai mitenkään tavatonta.

Olen samaa mieltä siitä, että Schollin kannattaisi puhua lääkärille myös alakuloisuudestaan. Tuossa tilanteessa reaktio lienee hyvin yleinen ja siihen pystytään kaiketi vaikuttamaan. Kun elämän rajat tulevat vastaan nuorena, niin se pistää ajattelemaan.

 

[Andrej]

Tuttu patologi joskus sanoi, että kyllä 3-kymppisiäkin kuolee infarkteihin. En tiedä, miten yleistä se on, mutta ei kai mitenkään tavatonta.

Semmoista infoa tuossa jokunen vuosi sitten sitten lääkäriltä sain, että sydänvaivat ovat työikäisten miesten yleisin kuolinsyy onnettomuuksien jälkeen. Itselläni aikoinaan oli onneksi kyse ihan vaan lihankrampeista, mutta kun ei ole kokemusta sydänkivuista ja siitä miltä ne tuntuvat, ajattelin käydä asian varmistamassa.

 

[scholl]

Muistanko väärin, vai puhuiko Scholl toisessa ketjussa sydänlihaksen tulehduksesta?

Sinä muistat asian hyvin.

Alamummolle sanon, että luonteen ja kasvatuksen huomioonottaen henki varmaan lähtee aikaisemmin kuin menen minnekään kertomaan alakuloisuudesta. On kuitenkin tullut juostua marathon n. 5vkoa nilkan nivelsiteiden repeämisen jälkeen nilkkatuella, jonka muovitukien lihan sisään luuhun saakka meneminen tuotti aikamoisia kipuja tai ala- tai yläasteiässä luisteltua vaikkei pystynyt kävelemään kun nivelsiteet silloinkin hajalla ja treenit ei muka kiinnosta. Urheilija on tasan niin hyvä kuin viimeinen ottelu tai kilpailu osoittaa. Sama se koskee muutenkin ihmisiä. Sitä on aivan turha miettiä, että millainen joku ihminen on ollut ennen. Jos nyt on ollut niin säälittävässä jamassa että pääasiassa makailee himassa niin aika vähän sellaisille on mitään käyttöä. Saa kyllä aika rauhassa makailla.

 

[Artsi]

Urheilija on tasan niin hyvä kuin viimeinen ottelu tai kilpailu osoittaa. Sama se koskee muutenkin ihmisiä. Sitä on aivan turha miettiä, että millainen joku ihminen on ollut ennen. Jos nyt on ollut niin säälittävässä jamassa että pääasiassa makailee himassa niin aika vähän sellaisille on mitään käyttöä. Saa kyllä aika rauhassa makailla.

Suosittelen käyntiä "päälääkärissä" jos oikeasti ajatuksesi kulkee tuota rataa.

 

[Vaughan]

Ei sydänvaivat nyt tämän ikäisille voi iskeä.

Meikäläisellä alkoi jo ennen kolmeakymppiä eräänlaiset rytmihäiriöt eli ns. lisälyönnit. Kaksi kertaa on ollut asian johdosta 24h ekg-laite vyötäröllä, tosin seurannan ainoaksi hyödyksi jäi sen asian varmistaminen, että lisälyöntejä todella tapahtuu (en siis ollut kuvitellut asiaa), mutta sydämessä ei ole mitään vikaa, joten asialle ei voi mitään. Kyselin lääkäriltä mm. Jani Sieviselle tehdystä leikkauksesta, mutta siinä oli kuulemma kyse eri asiasta.

Lisälyönneistä ei siis pitäisi olla mitään konkreettista haittaa, mutta silti tuntuu edelleen vastenmieliseltä, kun huomaa rintakehän alla selvästi fyysisesti tuntuvan "muljahduksen." Samaten on kuulemma olemassa myös vaarallisia lisälyöntejä, mutta niitä ei itselläni seurannan aikana havaittu. Lääkäri kuitenkin myönsi että näitä vaarallisia lisälyöntejä saattaa myöhemmin ilmaantua - kuten periaatteessa kenelle tahansa - mutta tietenkin ne ovat todennäköisempiä sellaiselle, jolla on jo ennestään taipumusta lisälyönteihin. Jälkihoidoksi olen saanut beta-salpaajia, mutta niitäkin otetaan vasta, kun on ensimmäiset lisälyönnit huomannut - yleensä ne tulevat ryppäissä muutaman minuutin välein.

Olen huomannut ilmiöllä selvän yhteyden alkoholiin ja kofeiiniin. Myös lääkäri vahvisti, että lisälyönneille on tyypillistä ilmaantua nimen omaan alkoholin käytön jälkeen - krapulassa tai jopa muutaman päivä viiveellä. Tämä onkin omalta osaltaan johtanut siihen, etten enää vedä "suomalaiskansallisia" käytännöllisesti katsoen koskaan. Harmillisesti kuitenkin lieväkin krapula lisää - ainakin vähän - muljahduksia, eikä täysin absolutistiksi viitsisi heittäytyä...

Mielenkiintoisena yksityiskohtana kerrottakoon, kun olin toista kertaa asian takia lääkärin (yksityisen...) puheilla, hän kysyi, onko minulla vakuutusta? Kun myönsin sellaisen löytyvän, hän sanoi, että tässä tapauksessa asia voidaan selvittää perin pohjin, ja pääsin sydänspesialistin puheille, siihen aiemmin mainitsemaani 24h ekg-seurantaan sekä ultraäänikuvaukseen. No, mitään varsinaista vikaa ei siis löytynyt - kuten yleislääkäri oli ennakoinutkin - mutta silti mietityttää, olisiko terveyskeskuksessa palvelu jäänyt vajaammaksi? Olisiko asiaa tutkittu näin tarkasti? Kyllä se ainakin lievästi liennyttää huolestumista, ettei sydämessä pitäisi olla mitään konkreettista vikaa edes piilevänä. Silti tuntuu käsittämättömältä, että lisälyöntejä vain tulee, eikä asiaa voida selittää millään eikä sille voi tehdä yhtään mitään, paitsi noudattaa terveitä elämäntapoja - mikä ei sekään kokonaan poista ongelmaa...