Jotenkin on vaikea ajatus, että kannattasi lahtelaista jääkiekkojoukkuetta.
Mutta ainahan sitä pitää altavastaajaa sympata. Ja olisihan se ihan huikea tarina, jos Pelicans kukistaisi voittamattoman Tapparan ja tekisi pojasta maailman suurimman lihamukin.
Näin puolueettoman seuraajan näkökulmasta alkavat finaalit ovat kieltämättä erittäin herkullinen asetelma. Toki kiekkoromanttiselta kantilta olisi aivan mielettömän upea juttu, jos Pelicansin taianomainen taru saisi kauneimman päätöksensä sen kukistettua vielä suurimman vihollisen, mikä Euroopan kiekkokartalta löytyy. Se olisi sensaatio, josta kirjoiteltaisiin pitkään sekä hartaasti. Se synnyttäisi myyttisiä sankaritarinoita, ylistyslauluja, ja olisi ennen kaikkea kertomus yhtenäisen, taistelevan, sitoutuneen joukkueen kasvumatkasta saavutukseen, johon alussa uskoi vain kourallinen urheita sotureita.
Sitten taas toisaalta ennakkosuosikki Tapparan mestaruus olisi ansaittu kruunu parhaimmasta, pitkäjänteisimmästä sekä laadukkaimmasta työstä, jota Liigan historiassa on aikoihin nähty. Niin tylsältä kuin voikin kuulostaa, mielestäni Tapparan kaltainen lippulaivaorganisaatio ei voi menestyä "liikaa" - muiden on vain paiskittava hommia kovemmin, jotta sitä kyetään uskottavasti haastamaan. Päämäärätietoinen halu, visiot, ja niiden ammattitaitoiset, intohimoiset toteuttamispyrkimykset poikivat lopulta palkinnon itse kullekin, ja kuten vaikkapa Pelicans on jälleen osoittanut, aina ei tarvita kärkipään budjettia, jotta mahdollisuus Kanada-maljan käsille nostamiseen konkreettisesti avautuu.
En edes pitäisi finaaleita varsinaisesti Daavid vs. Goljat -asetelmana. Kumpikin joukkue on tasan siellä, missä ansaitsee olla; kumpikin on raivannut reittinsä laadukkaan prosessin, erinomaisten pelaajien ja valmentajien sekä kollektiivisten onnistumisten kautta. Vaikka olenkin Pelicansin puolella, en ole Tapparaa vastaan. Loppuun viimeinen klisee: peliä, ja parempi voittakoon!